Talkoissa hellepäivinä

Tänä viikonloppuna on helle hellinyt Otepäätä. Ja mitä me silloin teemme – talkootöitä!

Eilen aamulla herättyäni oli minulla kylläkin aivan toisenlaiset suunnitelmat tulevalle päivälle: istun koko päivän pihalla, sen enempiä puuhailematta, mahdollisesti hyvään dekkariin uppoutuen ja pioninnuppujen avautumista odotellen.

Mutta sitten puhelin soi. Vironruotsalainen ystävättäremme Mari-Ann Karupää soitti ja kutsui talkoisiin kotipihalleen. Luvassa oli talkootyön ohella soppaa ja hyvää seuraa.

Mari-Ann pitää Nüplissä kotimuseota isoisänsä Gustav Wulff-Õisin kotitalossa. Isoisä oli aikansa kulttuuri-ihmisiä ja runoilija, jonka tunnetuin runo lienee Õrn ööbik (Herkkä satakieli), josta on tullut kansallista kulttuuriperintöä. Mari-Ann pakeni lapsena Ruotsiin, ja on nyt palannut takaisin synnyinseuduilleen ja emännöi isoisänsä vanhaa kotitaloa. Lisää Mari-Annen erikoisesta elämästä voivat virontaitoiset lukea tästä.

Kutsu siis kuului talkoisiin museolle, ja sinnehän me.



Mukava puuhakas päivä. Kimmo maalaili ikkunoita, minä rapsuttelin ikkunankarmeja ja perkasin perennapenkkiä. Soppa, jota oli luvattu, oli hyvää, ja kaikilla oli todellakin hyvä mieli.



Se eilisestä.

Tänään lämpömittari ampaisi jo aamutuimaan huippulukemiin. Ja meidän talkootyömme jatkuivat.

Olimme lupautuneet siivoamaan Otepään varhaiskeskiaikaista Linnavuorta kera Lions Clubin aktiivisten jäsenten. Hyppäsimme polkupyörille ja huristelimme Linnavuorelle.

Linnavuori on yksi Otepään nähtävyyksistä, mutta siitä ei kukaan oikein riittävästi huolehdi. Niinpä Otepään Lions Club käy joka kevät keräämässä vuorelta roskat pois + silppuaa ja siistii ja trimmaa vesakoituvaa linnoitusta.

Lisää Linnavuoresta ja sen historiasta voi lukea puolestaan tästä.






Aurinko paistoi täydeltä terältä, hiki virtasi, ja kerrankin, kun tarvis olisi ollut, ei Otepäällä käynyt pienintäkään tuulenvirettä.

Mutta mikä oli puuhastaessa kun maisemat olivat tätä luokkaa:






Muutamaisen tunnin rehkimisen jälkeen huippuhelteissä tiesi jälleen tehneensä työtä.



Mietin tässä itsekseni, että on minun elämäni tosiaan muuttunut. Ruumiillisesta työstä on tullut lähes päivittäistä – voimat ovat kasvaneet, hauiskin saanut mukavan kiinteän pahkuran. Puhumattakaan Linkamasta, joka ensimmäisen puolikkaan elämästään on viettänyt kaupungissa, kirjojen ja tietokoneiden äärellä. Niin vaan se mieskin heittelee nykyisin paksuja puunrunkoja kaaressa kuin nuori Jorma Kinnunen aikanaan.


Ja ennenkuin yksikään vääräleuka ehtii nauraa kuvan ohutta puuta, totean, parhaseen journalistiseen perinteeseen: Kuvan puu ei kuulu tarinaan.

Mutta täytyy sanoa: minä tykkään tästä! Tykkään tehdä työtä, joka kuluttaa lihaksia, antaa haastetta, tuottaa selkeää tulosta. Ehkä minä kaikkien toimistossa istuttujen vuosien jälkeen kaipasin juuri tätä!

Kelgukoerad juoksivat metsään

Eilen illalla tuli sitten kakkososa tuosta aiemmin mainostamastani virolaisesta dekkarisarjasta, Kelgukoerad, joka viimeisissä kahdessa osassa sijoittui Haapsalun merellisiin maisemiin.

Kakkososa alkoi perjantai-iltana klo 21.30 ja arvatenkin olin jälleen ruudun ääressä. Odottamassa ratkaisua moninaiseen ja kimuranttiin ongelmaan, jonka keskiössä pyörivät Täti-Pyörätuolitäti, Synkeä Sisäkkö ja Neljä kadonnutta puutarhuria.

Siitä siis aiemmin juttua tässä.

Antakee anteeks – mutta kovin montaa hyvää sanaa ei minulla ole ohjelman jälkimmäiselle osalle antaa. Tai sitten jotain meni minulta kovasti ohi.

Jälkimmäisessä osassa oli ohjaajalla kai tarkoitus kehitellä ensimmäisen osan jännitteitä, mutta jossain kohtaa tarina lähti ihmeellisille hakoteille. Mikään ei oikein kehittynyt mihinkään. Televisiossa mainostettiin etukäteen, että kyseessä on huippusesongin eli hooajan viimeinen osa. Jotenkin jäi sellainen tunnelma, että osa produktion väestä, ohjaaja etujoukoissa oli siirtynyt jo lomalle ennen hooajan päättymistä.

Maie alias Matilda ei tietenkään pettänyt. Hän veti roolinsa läpi loppumetreille värinällä ja karismalla, lopussa vakuuttavasti vaahdoten. Mutta muuten, huh-huh, kuinka roiskaisten ja amatöörimäisesti loppuosa juostiin läpi.

Jos kuka luki ensimmäisen osan selostuksen, niin tässä on jatko ja loppu jutulle, suurin piirtein eli mitä sekavasta lopusta sain irti: rosmot salakuljettivat Haapsalun mudan keskellä humehia eli narkoottisia tuotteita. Ja Pyörätuolitäti olikin varsinainen narko-johtaja, joka pyöritti koko huumekarusellia. Matilda-sisäkkö olikin hyvä eikä lainkaan paha, vaikka niin annettiin ymmärtää. Ja yllätyksenä tai bonuksena – tai sitten vain katsojaa sekoittaen – loppumetreillä selvisi että Paha-Pyörätuolitäti oli aiemmin murhannut poliisijohtaja Kelkun sisaren joidenkin aiempien liiketoimiensa tuoksinnassa.

Ja sitten ammuttiin ja juostiin pitkin öisiä laitureita.

Entä ne neljä kadonnutta puutarhuria – minne ne katosivat! Kukaan ei lopussa enää ollut heistä kiinnostunut – ja niin kuin nykyisin on vaikea löytää hyvää puutarhahenkilökuntaa!

Loppuun kuvakerrontaa. Pahoittelen kuvien surkeaa laatua – en ole mestari ottamaan kuvia telkkarista.

Tutkija Kõsta esittää otsarypyillään huolestumisensa vakavan rikostapauksen johdosta:



Matilda-sisäkkö eli Maie puuhastelee orkideojen kanssa:







Tutkija Kelk ärisee ja puhuu sekavia:



Paha Pyörätuolitäti alias Narkodealer yrittää vielä esittää hyveellistä:




Paha poika salakuljettaa humehia mutapaljuissa, roolin esittää Indrek Pangsepp:




Hetkeksi alkaa näyttää kiinnostavalta, onko Matilda-sisäkkö myrkyttänyt seuraavan puutarhurin. Ainakin mies vaikuttaa aika voimattomalta!



Matilda raahaa vetämättömän puutarhurin kasvihuoneeseen:



Alkaa jo Matildallakin hikeä pukkaamaan pintaan:




Vaan sitten selviääkin, että Matilda on pelastanut puutarhurin. Ja selviää, että Paha Pyörätuolitäti on tooosi paha. Hän myrkyttää Matildan. Kiittämättömyys on maailman palkka.



Loppumetreillä siis vielä paukutetaan pyssyjä, otetaan Paha Pyörätuolitäti kiinni ja --- unohdetaan ne pahuksen puutarhurit.

Hei me haketetaan - toka päivä

Jos eilinen oli Lötkö Päivä, oli tämä päivä jo hieman puuhakkaampi. Lähdimme – huomatkaa monikko – mukana olisi siis myös Mies, uudelleen hakettamaan Kadrin risu-puupinoa.

Aurinko porotteli mukavasti ja jälleen syntyi hieman tulostakin: toiset neljä puolikasta jätesäkkiä.



Mutta vitsit olivat jo ehtyneet, alkoi mennä puujalkapuolelle. Minä tungin Arttooseen kapulaa ja Arttoo kitisi: ”Alkaa maistua jo puulta.”

Harmitti, ettemme saaneet koko aluetta sittenkään putsattua, vaikka nyt tuntee luissa ja ytimissä, että jotain on tullut tehtyäkin. Katsokaa kuvaa: kaikki se missä nurmikko on matalaa oli entistä risukasaa.



Ja nyt mää alan laiskotella…

Hyvää viikonloppua kaikille, toivottelee jotenkin nuukahtanut Hullu Hakettaja

Rakkaus kaiken voittaa, osa 2

Kein Tag ohne Rad opetti jo vanha kunnon Goethe aloittelevia kirjoittajia.

Joten puristan tähän muutamaisen rivin, vaikka tänään on Lötkö Päivä. Tahtoo sanoa, ei jaksa oikein tehdä mitään, mikään ei huvita, ei edes telkkarin meksikolaiset päivasarjat, joista voisinkin kertoa muutamaisen sanan ellei suorastaan rivin.

Täällähän tulee päivittäin noin puoltapäivin alkaen, kahden kanavan voimin, täydellisesti gagaistista ohjelmaa. Meksikolaisia saippuasarjoja, jotka dubataan viroksi yhden apaattisen miehen voimin.

Jos amerikkalaisissa saippuoissa sorrutaan hivenen ylinäyttelemiseen, mitä voi odottaa niiden meksikolaisilta serkuilta? Kun Meksikon saippuassa kärsitään, mitä niissä tehdään paljon, silloin todella kärsitään. Ja kun niissä rakastetaan, mitä myös niissä tehdään paljon, niin siitä on kuulkaa oksat ja pienimmät männynkävyt ja pinjansiemenet alta pois.

Siis, koittakaa loihtia silmienne eteen Juanita ja Pablo ja tunteiden tyrskyt potenssiin kymmenen. Ja sitten kuunnelkaa apaattista kommentaattoria eli virolaista kertojaa, joka puhuu varsinaisen dialogin päälle tasapaksulla monotonisella ja täysin ilmeettömällä äänellä: ”Juanita-jos-en-saa-sinua-tapan-itseni-Ei-Pablo-älä-tapa-Kyllä-tapan-itseni-ja-sinut…” Ruudulla vääntelehditään, vuodatetaan kyyneliä, heilutellaan veitsiä ja mikään ei saa virolaista kertojaa järkyttymään.

Tänään on siis niin Lötkö Päivä, että en jaksa edes nauraa meksikolaisille saippuasarjoille. Ulkona puhaltelee kylmä tuuli ja minä hiihtelen kotona huopatossunkaiset jalassa ja villapaita päällä. Lueskelen nettilehtiä haluttomasti, ja vain vähän jaksan ihmetellä maailman menoa. Joku kiinalainen on lykännyt itsemurhakandidaatin sillalta alas kyllästyttyään tämän jahkailuun. Paasilinna on törttöillyt kännissä ja Tanja hehkuu raskauden onnea. Boooooring.

Vaan otsikkoon palatakseni, miksi lause ”Rakkaus kaiken voittaa” on minusta erityisen hellyttävä, ellei suorastaan rakas.

Palaan muisteloissa kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle, aikaan, jolloin niin minä kuin tätä blogia lukevat nimimerkit Jussi ja Jaana opiskelimme Turun Alma Materissa kirjallisuustieteitä. Ah niitä aikoja! Ah Jaanan söpöjä lettejä ja indiska-hametta. Ah Jussin (ja minun, kiitos vaan Jussi ja Leppävirran Lee Cooper-tehtaanmyymälä) koulu-univormuja: sinisiä farkkutakkeja, joissa oli valkea teddy-vuori.

Me siis opiskelimme yleistä kirjallisuustiedettä ja perehdyimme hyvinkin syvällisesti D.H.Lawrencen – jos myös James Joycen - tuotantoon, johtuen yhden proffan ja parin assarin intohimoista kyseisiin kirjailijoihin.

Oli menossa noin kahdeskymmenes D.H.Lawrence seminaari. Vuorossa oli novelli Mies, joka kuoli. Kaksi tuntia, käsittelyssä kaksi seminaarityötä samasta novellista kahdelta eri opiskelijalta.

Ensimmäisen työn esitteli palavasilmäinen Kreivi Vronskin näköinen tosikko, joka n. 1h45min kävi läpi novellia myyttitulkinnan näkökulmasta. Me muut istuimme silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelimme, miten nuori tutkija oli löytänyt novellista lähes kaikki mahdolliset länsimaisen historian myytit ja joukon hieman kaukaisempiakin. Kuulosti kamalan viisaalta.

Lopulta Kreivi Vronski saa perinpohjaisen ja asiantuntevan työnsä esiteltyä loppuun. Toiselle nuorelle tutkijalle ei jääkään sitten paljon aikaa omaa työtään esitellä. Seminaaria vetävä assari kääntyy pojan puoleen ja kysyy: ”Ja mikä sinusta oli tämän novellin keskeinen sanoma?”

Poika punehtuu, yskähtää ja sitten saa kakisteltua: ”Minusta se ydin oli että Rakkaus kaiken voittaa.”

Rits rits rits sanoivat meidän nuorten tytärlapsien sydämet kun ne risahtelivat ihastuksesta palasiksi. Kollektiivisesti huokaistu Ahhhhhhhh jäi leijumaan pitkäksi aikaa luokkahuoneeseen, seminaarin jo loputtua.

Kreivi Vronski sai viettää sen illan yksin.

Rakkaus kaiken voittaa

Hetki sitten tein asiaa jääkaapille. Ja pysähdyin sen eteen.

Jääkaappimme on, kuten kaikissa kunnon keskiluokkaisissa hupasanhauskasti tiedostavissa kodeissa, viestien ja jääkaappimagneettien semanttista ilotulitusta. Sarjakuvastrippejä – meillä lähinnä Wagnerin pieruhuumoria – ja jääkaappimagneetteja, jotka ovat tarttuneet matkaan elämän erilaisilla poluilla.

Jäin siis tuijottelemaan jääkaappimagneettejamme, ja silmääni tarttui yksi:



Kuvan teksti: Armastus võidab kõik, isegi norskamise (käännös: rakkaus voittaa kaiken, jopa kuorsauksen) nosti pikaisena takaumana viime yön.

Jäin miettimään miten kyseinen magneetti on päätynyt jääkaappimme oveen. Onko Mies ostanut sen minulle hentona kädenojennuksena. Vai olenko minä itse ostanut sen, ikään kuin itseäni lohduttaen tai kannustaen.

Ja nyt seuraa takauma viime yöhön.

Me asetumme aviovuoteeseemme tarkoituksena nukkua. Molemmat omille puolilleen, kuten maan tapa on. Kaivaudumme täkkien alle, etsimme hyvää asentoa, kierrymme toisiamme kohden tai pois toisistamme, riippuen aviobarometrin kulloisistakin lukemista.

Eilen barometri näytti selkeästi hyvää ja Mies alkoi unisena kaivautua kainalooni, se on mukavaa. Polvi kohtaa polven, kylki kyljen, on lämmintä ja mukavaa.

Mies nukahtaa, tapiirikärsänsä korvaani vasten. Minä tapailen vielä unta, Mies hengittää jo tasaisesti.

Yritän nukahtaa – viime aikoina uni ei ole tullut helposti ja se on ollut herkkää ja haavoittuvaista. Ajatukset vaeltavat menneessä päivässä, hetki hetkeltä hitaammin ja yhä raukeampina pyrkien kohti unen satumaita. Aluksi selkeät kuvat alkavat muuttua utuisiksi, uni on jo lähes siinä. Mies hengittää yhä korvaan.

Vetää henkeä: ja KUUUUOOOOOORS!

Tärykalvot lähes ratkeavat korvaan puhalletusta fanfaarista. Takaraivo tuntuu sinkoavan ulos. Jos olisin sarjakuvahahmo, minusta ei olisi muuta jäljellä kuin haara-asentoon rävähtänyt kintut joka ilmansuuntaan haroittava litsahtanut läntti katossa.

KUUUUOOOOORS! töräyttää Mies uudelleen.

Olen täysin hereillä.

Siirrän Miestä kauemmas korvastani, Mies nukkuu jo kuin tukki. Ja kuin tukkia minä Miestä yritän sängyssä pyörittää. ”Kultaaaa, koita vaihtaa asentoa, käänny!” anelen, ja samalla yritän vyöryttää täysin katatonisessa tilassa olevaa Miestäni asentoon joka saisi kuorsauksen loppumaan.

Mies ynähtää jotain unissaan, kääntyy. Kuorsaus taukoaa. Hetkeksi.

Minä yritän uudelleen saada unen päästä kiinni. Kuumeisesti. Tiedän, että hiljaisuus ei kestä ikuisesti. Koittakaa nukahtaa kuumeisesti. Siinä sitä on haastetta. Vierestä alkaa jo kuulua varoittavia merkkejä, ensin pieniä nopeasti nenän kautta soiteltuja alkusoittoja: snurrr, snurr, snuRR, SNURR – sitten yksi kunnon hengenveto ja sitten taas täyslaidalla: KUOOOOOORRRRS!

Lisää miehen pyöritystä, kääntelyä. Joskus, joskin harvoin, Miestä kääntelemällä olen onnistunut löytämään asennon, jossa tämä nukkuu ilman kitapurjeen törinää ja kärsäfanfaareja. Yrittänyttä ei laiteta, kääntelen.

Isken pääni tyynyyn, yritän olla kuulematta jatkuvasti eksponentaalisesti nousevaa törinäkonserttia. Mietin korvatulppia, jotka äitini aikanaan toi minulle avio-onneamme takaamaan. Minä vihaan korvatulppia, vaikka ne olisivat lajinsa parhaita, silikonisia. Korvatulpat korvissa minulla on olo kuin nukkuisin kovat porkkanat tungettuina korvakäytäviini. Sattuu. Epämukavaa.

Yön pimeinä tunteina alkaa mielessäni pyöriä rumia ajatuksia. Kuten titaani-baseball –maila. Sillä kun kerran kumauttaisi, niin jo loppuisi tämäkin konsertti. Isken päätä uudelleen tyynyyn, yritän hautautua siihen, yritän keskittyä johonkin muuhun, johonkin joka saattelisi minut unten maille.

KUUUUUOOOOOORSSSSS raikaa vieressä. Tai: TUHITUHITUHI, KRRHHMMÄÄÄH ja PIUH PIUH PIUH (tässä vaiheessa Mies lepuuttaa kärsäänsä ja kitapurjettaan ja alkaa puhisemaan.)

Lopulta, tunnin kaksi sängyssä pyörittyäni, olen niin väsynyt että nukahdan, vaikka vieressäni pyörisi betonimylly. Nukun kaksi kolme tuntia ja sitten alan jo heräillä aamuyön konserttiin, piihhh, puuhhh, htmhhhhppph, htmmpphhh, hmmpphh.

Tässä vaiheessa koirat ovat jo heräilemässä, ainakin Latte. ”Jos sinä olet hereillä, olen minäkin”, tämä lohduttaa ja painaa jääkylmän ja märän kirsunsa poskeani vasten. ”Miten olisi jos jo noustaisiin? Mentäisiin vaikka ulos?” Latte ehdottaa. Kello on ehkä jotain 06.00.

Minä yritän vielä kääntyä, kääntää Miestä vielä kerran ja nukahtaa.

Mutta sitten huomaan, että ahhh, luonto kutsuu. Pieni keltainen pisara alkaa takoa jossain niin kauan, että pakko on nousta sängystä ylös ja kömpiä vessaan.

Ei ole kivaa olla keski-ikäinen.

Latte on kuitenkin riemua täynnä. ”Joo, jee, mennään pihalle, tehdään jotain kivaa!” se kieppuu jaloissani.

Minä menen, silmät ristissä, ja napsautan kahvinkeittimen päälle.

Onneksi, onneksi juuri sillä hetkellä ei tuo jääkaappimagneetti osunut silmiini. ”Rakkaus kaiken voittaa, jopa kuorsauksen. ”

Voin kertoa, että menopaussin kanssa muutenkin kamppailevaa ylitunteellista, väsynyttä, huonosti nukkunutta Godzilla-raivotarta se EI olisi naurattanut.

Jälkisanat: Miehen puolustuksesi on sanottava, että

a) kuorsaus ei ole jatkuvaa
b) nyt on siitepölyaika, ja Mies on allerginen, nenä tukkeessa
c) Mies on aidosti pahoillaan kuorsauksestaan
d) minä olen huonotuulinen, herkkäuninen, kiittämätön, väsynyt, kärsimätön ja kiukkuinen nyttemmin aivan eri tavoin kuin ennen. Mistä seuraa sivulauseessa kysymys: saanko tappaa sen runoilijan, joka kirjoitti menopaussi-esitteen alkupuheen: ”Tämä on naisen parasta aikaa.”

Oikeasti, rakkaus kaiken voittaa.

Aamulla kun Mies sitten herää ja raapii unista päätään ja kysyy kohteliaasti: ”Nukuitko hyvin?”, tajuan, että eihän hän ole syypää mihinkään. Ehkä minun pitäisi vain oppia nukkumaan porkkanat korvissani.

Kuvallista aamu-unelmointia pihalla

Tämän ihanan ihanan aurinkoisen päivän kunniaksi esittelen tänään Villa Ottilian pihalla kukkijat. Kuten aina, kuvat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla.

Aloitetaan perheen pienimmistä:

Ainoa yhtä reipas ja kaiken se kestää, kaiken se kärsii pikkutalvio on kukkinut jo pitkään:



Pionien alle levittäytyy lemmikki, viroksi meelespea (pidä mielessä), niin viattomana ja vaatimattomana:



Kalliokielon sain pari vuotta sitten Pirjolta. Istutin sen, vastoin sen vaatimuksia, melko aurinkoiseen paikkaan, ja siinä se on viihtynyt ja levinnyt nojaillen uutta, tonttia jakavaa aitaa vasten. Hienostuneen kainosti se pitkää kaulaansa kaartaa ja tuulessa heiluttelee vaaleita helmikorvakorujaan:



Tällä kukkijalla ei ole uskalluksesta puutetta, rohkeasti tillipioni - joka kuulemma ei ole tillipioni vaan joku hybridi - hehkuttaa punaansa:



Itsevarma pihan kuningatar:



Narsissit eivät halua tulla kuvatuiksi vaan kääntävät kasvonsa pois kamerasta:



Siirrytään puihin ja pensaisiin. Alppiruusu on vetänyt ylleen valkean coctail-mekon (Cunningham's White):



Omenapuut ovat kevään morsiamia, vaaleissa herkissä hääpuvuissaan:



Hääpuku koostuu tuhansista pienistä silkkiruusukkeista.



Tarkkaa ja taitavaa on luonnon käsityö:





Pienet morsiusneidot kannattelevat morisuspuvun helmoja:







Kaunis, kaunis on toukokuun morsian, kaunis on piha, kaunis on päivä. Ah onnea!

Hakettajan eka päivä

Kotona!

huudahtaa Hullu Hakettaja. Ja samoin tein huokaa: huhh.

Kuusi tuntia meni haketushommissa - eikä tulosta tullut mitenkään järisyttävissä määrin. Mutta Hakettaja sai tyydytystä - hän syötti Arttoo Dettooseen kapulaa minkä kerkesi.

Ja keksi mielestään hauskoja haketusvitsejä, joita tarjoili kaverilleen Arttoolle pitkin päivää.

Tyyliin: Kas Arttoo, paistaa se päivä risukasaankin. (Heittää paidan pois päältä.) Ja: Mitä rutiset Arttoo, onko joku heittänyt kapuloita rattaisiin? Heh-heh. (Ihme, että kone ei tässä vaiheessa sanonut irti sopimustaan.)

Ja: Kuka viitsisi, Arttoo, sinun puolesta panna edes tikkua ristiin, paitsi minä?

Toivomme, minä ja Arttoo, että naapurit eivät olleet kotona pihalla työskennellessämme, ja jos olivat, että he eivät ymmärrä suomea.

Seuraa kuvakertomus tästä perin merkittävästä päivästä ihmiskunnalle (kolkkoa huumoria).

Tästä se lähti:



Risua on vallan riittävästi.

Vaan Iloinen Hakettaja ei töitä karta, vaan laulaen ryhtyy hommiin.



Niin tämä ylempi kuin seuraavat alemmat kuvat ovat lavastetut. Linkama toi minut ja Arttoo Dettoon paikalle ja juuri tämän verran kuvasi. Sitten alkoi varsinainen duuni.

Mainoskuvia haketuksen riemuista:

Näin helppoa se on:



Ja, sinne se turha roska menee:



Ja katsokaa, kaikki on kadonnut:




No juu. Jos joku hakevalmistaja maksaa näistä kuvista, hieno homma.

Oikeasti, mitä tapahtui oli että Linkama toi minut ja Arttoo Dettoon paikalle ja sitten katosi paikalta, näiden kuvien ottamisen jälkeen.

Sitten alkoi vasta kunnon työ, minun ja Arttoon. Me kaksi panimme hösseliksi.

RONKS RONKS sanoi Arttoo, ja minä kannustin: Hyvä poika, kyllä sinä pystyt, kun vähän vaan yrität.

Vaan miksi kukaan ei ollut meille kertonut että omenapuun oksat, viime vuonna leikatut, ovat lähinnä terästä. Arttoo oli loukkaantunut. Kurisi ja kieltäytyi nielemästä normaaliannoksia. Minä siis pilkkomaan Arttoolle oksia pienemmiksi. Arttoo kurtisteli kulmiaan, ärisi ja söi vastahakoisesti pilkkomaani puuta.

Päivä meni Hullulla Hakettajalla hieman eri tahtiin kuin mihin Hakettaja oli tottunut. Arttoo oli ruuastaan tarkka. Ei tässä mitään syöttöpossuja olla, totesi Arttoo, tai ainakin sylkäisi pahimmat karahkat suustaan ellei suorastaan lopettanut hetkellisesti toimintaansa.

Ei siis mennyt ihan valssaten tämä reissu. Mutta toisaalta Hullu Hakettaja oppi taas lisää haketettavastaan. Omppupuu on aika kova tyyppi.

Kuuden tunnin jälkeen oli sekä Hullu Hakettaja että Arttoo Dettoo aika kystä kyllä, eli suomeksi: väsyneitä.

Mitä olimme saaneet aikaiseksì? Itse asiassa aika vähän! Neljä puolikasta isoa jätesäkkiä (täysiksi niitä ei uskaltanut lastata, sillä omppuhake on painavaa), hyvän kevätkeveän rusketuksen. Ja valtavan hyvän mielen.

Tässä viimeinen kuvat minun ja Arttoon saavutuksista. Kasa on pienentynyt ehkä puolella. Arvoisa Arttoo etualalla.

Hullu Hakettaja iskee

Kaikista pihatöistä pidän ehkä eniten hakettamisesta! Olisitteko sitä minusta uskoneet? Maan tonkiminen on ihanaa, rikkaruohojen repiminen on joskus mukava tapa purkaa patoutumiaan ja pienten taimien istuttaminen on suorastaan luovaa. Mutta hakettaminen, se on poikaa! Ja tyttöä, tai naista, ainakin meidän perheessä. Haketin on selkeästi Minun työkalu.

Ostimme hakettimen, tai paremminkin Boschin murskaimen jo vuosia sitten nähtyäni ilmestyksen kaltaisen näyn joillain puutarhamessuilla. Vihreä pyörillä kulkeva ahnaskitainen pönikkä on minun R2D2 eli Arttoo Dettoo. (Ja tämä hahmohan on Tähtien sota –elokuvasta, tämä tiedoksi niille, jotka asiaa ihmettelevät. Punkero robotti, josta on moneen.)

Messuilla siis näin valon, kun esittelijä tunki vihreän tuholaisen kitaan toinen toistaan paksumpia oksia, kunnon kapuloita, ei siis mitään risuja, ja RONKS RONKS sanoi masina ja suolti toisesta päästä pientä murskattua puupalikkaa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Minähän uskon kaikessa viherkasvatuksessa katteen ihmeitä tekevään vaikutukseen. Katetta ei voi olla liikaa, eikä haketta. Mutta hakemateriaalista on ollut pulaa.

Ensin haketin oman pihan ylimääräiset oksat ja palikat. Sitten hain naapurimetsistä kaikki risut mitä sieltä irti sain. Muutama päivä meni rakkaan harrastuksen parissa. Lykkäsin aina isompaa ja paksumpaa oksaa Vihreän Arttoo Dettoon kitaan, maistuuko tämä, vieläkö saat tämänkin palikan purtua? Ja Arttoo Dettoo louskutti teräksistä hammasratastaan, kaikkein paksuimpien kohdalla aika ajoin yskähtäen, miettien, mutta lopulta koko palikan palasiksi pilppoen.

(Ja minä joskus kerroin asiakkaillemme, että pelkään Otepään pullonpalautuskoneen hoitajatätiä, jolla on selkeä viha-rakkaussuhde laitteeseensa, puhuu sille, manaa sitä, houkuttaa ja kannustaa…)

Kun Villa Ottilian lähimetsiköt oli tyhjennetty maassa lojuvista oksista, jäi hyvä harrastus hetkeksi katkolle. Joskus ajellessamme maaseudulla näin risukasoja talojen pihalla, ja niitä kaihoisasti katselin. Oih, niin paljon ihanaa potentiaalista haketta!

Pari päivää sitten vierailin ystävättäreni Kadrin kesämökillä Vanhalla Otepäällä. Kadrilla on siellä aivan uskomattoman ihana suvekodu, mäen kupeessa. Kirkasvetinen oja halkoo tonttia, omenapuut kukkivat, voikukat heilimoivat ja minä nautin kovasti kaikesta näkemästäni.





Naapurin hevoset viettävät kesäpäivää yhdessä haikaran kanssa. Voiko olla enää idyllisempää.



Ja sitten silmäni näkivät jotain niin kaunista, että tippa oli herahtaa silmänurkkaan: suuuren suuri risu- ja oksakasa. Ääni tärähtäen kysyin Kadrilta, mitä hän aikoo kasalle tehdä. ”Me poltetaan se, ei sitä muuten oikein voi hävittää” vastasi Kadri huolettomana. ”EEEIIIH!” kiljahdin minä, Kadria lähes säikyttäen, ”Anna se mulle!”

Kadri on nyt töissä, mutta minä olen saanut luvan lähteä paikalle Vihreän Arttoo Dettoon kanssa. Otamme Arttoolle oikein pitkän hihnan eli sähköjohdon ja sitten alkaa Vana Otepäältä kuulua kaunista laulua: RONKS RONKS RONKS. Ja saattaapa sieltä kuulua ihmeellistä höpöttelyä: ”No niin Arttoo, katsotaan saatko nielaistua Tätä? Miten leuat pannaan nyt?”

Kerron kun olen takaisin, miten meni ja paljonko haketta tuli.

Ja nyt siis matkaan Arttoo Dettoon kanssa!

Hakettamisiin!

Susan Boyle did it again!

Minun suosikkityttöni, Susan Boyle, veti eilen Britain's Got Talent -ohjelman semifinaalissa jälleen esityksen, joka jää historiaan.

Katso tästä


Mitkä paineet tällä Skotlannin laululinnulla täytyi olla ennen esitystä! Ja ensi metreillä tuleekin virhe - Susan on siis inhimillinen - mutta sen jälkeen kappale (Memory from the Musical Cats) kasvaa valtaviin mittasuhteisiin loppuaan kohti.

Ja Susan hymyilee laulaessaan, onnellisena, aitona, ihmeellisenä.

Että minä tykkään! - Vaikka tuo Memory on niin puhkilaulettu - Susan Boyle saa siihen elämää vailla mitään aiempaa nähtyä.

Tuliko ylisanoja? Hyvä niin! Ne meidän Susa ansaitsee!

Tarton kevät

Pari vuotta takaperin opiskelin viroa Tartossa kerran viikossa. Ja silloin kuulin opettajaltamme käsitteestä: Tarton kevät.



Tarton kevät on jotain aivan ihmeellistä, opettaja kertoi, se huumaa. Se saa tuntumaan kuin suonissa kiertävään vereen olisi lisätty ylimääräistä happea tai ehkä ilokaasua. Sydän sykkii iloisemmin, kasvoilla viipyilee outo haaveileva katse, silmät ovat utuiset ja onnelliset.

Heli, yksi oppilaista, todisti asiaa seuraavalla tunnilla. Kevät oli tullut, lehdet puhjenneet puihin, linnut liversivät ja taivas oli sinistä sinisempi. Ja Heli huomasi käyvänsä hajamieliseksi, mutta hyvällä tavalla. Hän vaelteli Tarton puistoissa, imi kevättä keuhkoihinsa, oli haaveellinen ja ihmeen onnellinen. ”Tarton kevät, se on ihmeellinen!” huokasi Heli onnellisena.

Ja nyt se on taas täällä, tuo ihmeellinen romanttinen kevät, joka saa nuoret rakastavaiset kulkemaan puistikoissa käsi kädessä. Jokirannan puistonpenkeillä vanhemmat avioparit nauttivat auringosta, lämpimästi olkapää olkapäätä vasten, toisiaan lempeästi kädestä puristaen.

Lähdin sinne siis minäkin – Tarton kevääseen.

Oli minulla syytäkin. Minulla on ensi kuussa valokuvanäyttely Tartossa ja lähdin hakemaan ensimmäisä vedoksia valokuvaliikkeestä. Sain kyydin Tarttoon ystävättäreltäni Kadrilta, ja käytin tilaisuutta hyväkseni.

Vedokset olivat onnistuneet, mistä minulla oli hyvä mieli. Sen sijaan että olisin lähtenyt samoin tein kotia kohti, lähdinkin vaeltelemaan Tarton puistoihin ja jokirantaan.



Ja totta se on! Tarton kevät hullaannuttaa ihmiset.

Tein eilisestä kävelyretkestäni kuvagallerian, jonne pyrin löytämään erilaisia kuvakulmia tähän ihmeelliseen kevääseen. Siihen voitte tutustua klikkamalla tästä.

---

… ja vinkiksi, Tarton kevät jatkuu vielä joten vielä ehtii siitä nauttimaan. Ja Tarton kevään jälkeen tulee Tarton kesä, joka onkin sitten toinen tarina.

… ja toinen vinkki vielä: ei se Otepäänkään kevät häpeä Tartolle! Siitä puuttuu ehkä tuo yliopistokaupungin henkevyys, mutta rehevyydessään, herkissä väreissään ja luonnonkaudessaan se on lyömätön. Ja meiltähän ei Tarttoon aja kuin runsas puoli tuntia, joten molemmat on mahdollista yhdistää Otepää-visiitillä.

Tervetuloa siis Etelä-Viroon, Otepäälle ja Tarttoon!