Rakkaus kaiken voittaa, osa 2

Kein Tag ohne Rad opetti jo vanha kunnon Goethe aloittelevia kirjoittajia.

Joten puristan tähän muutamaisen rivin, vaikka tänään on Lötkö Päivä. Tahtoo sanoa, ei jaksa oikein tehdä mitään, mikään ei huvita, ei edes telkkarin meksikolaiset päivasarjat, joista voisinkin kertoa muutamaisen sanan ellei suorastaan rivin.

Täällähän tulee päivittäin noin puoltapäivin alkaen, kahden kanavan voimin, täydellisesti gagaistista ohjelmaa. Meksikolaisia saippuasarjoja, jotka dubataan viroksi yhden apaattisen miehen voimin.

Jos amerikkalaisissa saippuoissa sorrutaan hivenen ylinäyttelemiseen, mitä voi odottaa niiden meksikolaisilta serkuilta? Kun Meksikon saippuassa kärsitään, mitä niissä tehdään paljon, silloin todella kärsitään. Ja kun niissä rakastetaan, mitä myös niissä tehdään paljon, niin siitä on kuulkaa oksat ja pienimmät männynkävyt ja pinjansiemenet alta pois.

Siis, koittakaa loihtia silmienne eteen Juanita ja Pablo ja tunteiden tyrskyt potenssiin kymmenen. Ja sitten kuunnelkaa apaattista kommentaattoria eli virolaista kertojaa, joka puhuu varsinaisen dialogin päälle tasapaksulla monotonisella ja täysin ilmeettömällä äänellä: ”Juanita-jos-en-saa-sinua-tapan-itseni-Ei-Pablo-älä-tapa-Kyllä-tapan-itseni-ja-sinut…” Ruudulla vääntelehditään, vuodatetaan kyyneliä, heilutellaan veitsiä ja mikään ei saa virolaista kertojaa järkyttymään.

Tänään on siis niin Lötkö Päivä, että en jaksa edes nauraa meksikolaisille saippuasarjoille. Ulkona puhaltelee kylmä tuuli ja minä hiihtelen kotona huopatossunkaiset jalassa ja villapaita päällä. Lueskelen nettilehtiä haluttomasti, ja vain vähän jaksan ihmetellä maailman menoa. Joku kiinalainen on lykännyt itsemurhakandidaatin sillalta alas kyllästyttyään tämän jahkailuun. Paasilinna on törttöillyt kännissä ja Tanja hehkuu raskauden onnea. Boooooring.

Vaan otsikkoon palatakseni, miksi lause ”Rakkaus kaiken voittaa” on minusta erityisen hellyttävä, ellei suorastaan rakas.

Palaan muisteloissa kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle, aikaan, jolloin niin minä kuin tätä blogia lukevat nimimerkit Jussi ja Jaana opiskelimme Turun Alma Materissa kirjallisuustieteitä. Ah niitä aikoja! Ah Jaanan söpöjä lettejä ja indiska-hametta. Ah Jussin (ja minun, kiitos vaan Jussi ja Leppävirran Lee Cooper-tehtaanmyymälä) koulu-univormuja: sinisiä farkkutakkeja, joissa oli valkea teddy-vuori.

Me siis opiskelimme yleistä kirjallisuustiedettä ja perehdyimme hyvinkin syvällisesti D.H.Lawrencen – jos myös James Joycen - tuotantoon, johtuen yhden proffan ja parin assarin intohimoista kyseisiin kirjailijoihin.

Oli menossa noin kahdeskymmenes D.H.Lawrence seminaari. Vuorossa oli novelli Mies, joka kuoli. Kaksi tuntia, käsittelyssä kaksi seminaarityötä samasta novellista kahdelta eri opiskelijalta.

Ensimmäisen työn esitteli palavasilmäinen Kreivi Vronskin näköinen tosikko, joka n. 1h45min kävi läpi novellia myyttitulkinnan näkökulmasta. Me muut istuimme silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelimme, miten nuori tutkija oli löytänyt novellista lähes kaikki mahdolliset länsimaisen historian myytit ja joukon hieman kaukaisempiakin. Kuulosti kamalan viisaalta.

Lopulta Kreivi Vronski saa perinpohjaisen ja asiantuntevan työnsä esiteltyä loppuun. Toiselle nuorelle tutkijalle ei jääkään sitten paljon aikaa omaa työtään esitellä. Seminaaria vetävä assari kääntyy pojan puoleen ja kysyy: ”Ja mikä sinusta oli tämän novellin keskeinen sanoma?”

Poika punehtuu, yskähtää ja sitten saa kakisteltua: ”Minusta se ydin oli että Rakkaus kaiken voittaa.”

Rits rits rits sanoivat meidän nuorten tytärlapsien sydämet kun ne risahtelivat ihastuksesta palasiksi. Kollektiivisesti huokaistu Ahhhhhhhh jäi leijumaan pitkäksi aikaa luokkahuoneeseen, seminaarin jo loputtua.

Kreivi Vronski sai viettää sen illan yksin.