torstai 28. toukokuuta 2009

Rakkaus kaiken voittaa, osa 2

Kein Tag ohne Rad opetti jo vanha kunnon Goethe aloittelevia kirjoittajia.

Joten puristan tähän muutamaisen rivin, vaikka tänään on Lötkö Päivä. Tahtoo sanoa, ei jaksa oikein tehdä mitään, mikään ei huvita, ei edes telkkarin meksikolaiset päivasarjat, joista voisinkin kertoa muutamaisen sanan ellei suorastaan rivin.

Täällähän tulee päivittäin noin puoltapäivin alkaen, kahden kanavan voimin, täydellisesti gagaistista ohjelmaa. Meksikolaisia saippuasarjoja, jotka dubataan viroksi yhden apaattisen miehen voimin.

Jos amerikkalaisissa saippuoissa sorrutaan hivenen ylinäyttelemiseen, mitä voi odottaa niiden meksikolaisilta serkuilta? Kun Meksikon saippuassa kärsitään, mitä niissä tehdään paljon, silloin todella kärsitään. Ja kun niissä rakastetaan, mitä myös niissä tehdään paljon, niin siitä on kuulkaa oksat ja pienimmät männynkävyt ja pinjansiemenet alta pois.

Siis, koittakaa loihtia silmienne eteen Juanita ja Pablo ja tunteiden tyrskyt potenssiin kymmenen. Ja sitten kuunnelkaa apaattista kommentaattoria eli virolaista kertojaa, joka puhuu varsinaisen dialogin päälle tasapaksulla monotonisella ja täysin ilmeettömällä äänellä: ”Juanita-jos-en-saa-sinua-tapan-itseni-Ei-Pablo-älä-tapa-Kyllä-tapan-itseni-ja-sinut…” Ruudulla vääntelehditään, vuodatetaan kyyneliä, heilutellaan veitsiä ja mikään ei saa virolaista kertojaa järkyttymään.

Tänään on siis niin Lötkö Päivä, että en jaksa edes nauraa meksikolaisille saippuasarjoille. Ulkona puhaltelee kylmä tuuli ja minä hiihtelen kotona huopatossunkaiset jalassa ja villapaita päällä. Lueskelen nettilehtiä haluttomasti, ja vain vähän jaksan ihmetellä maailman menoa. Joku kiinalainen on lykännyt itsemurhakandidaatin sillalta alas kyllästyttyään tämän jahkailuun. Paasilinna on törttöillyt kännissä ja Tanja hehkuu raskauden onnea. Boooooring.

Vaan otsikkoon palatakseni, miksi lause ”Rakkaus kaiken voittaa” on minusta erityisen hellyttävä, ellei suorastaan rakas.

Palaan muisteloissa kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle, aikaan, jolloin niin minä kuin tätä blogia lukevat nimimerkit Jussi ja Jaana opiskelimme Turun Alma Materissa kirjallisuustieteitä. Ah niitä aikoja! Ah Jaanan söpöjä lettejä ja indiska-hametta. Ah Jussin (ja minun, kiitos vaan Jussi ja Leppävirran Lee Cooper-tehtaanmyymälä) koulu-univormuja: sinisiä farkkutakkeja, joissa oli valkea teddy-vuori.

Me siis opiskelimme yleistä kirjallisuustiedettä ja perehdyimme hyvinkin syvällisesti D.H.Lawrencen – jos myös James Joycen - tuotantoon, johtuen yhden proffan ja parin assarin intohimoista kyseisiin kirjailijoihin.

Oli menossa noin kahdeskymmenes D.H.Lawrence seminaari. Vuorossa oli novelli Mies, joka kuoli. Kaksi tuntia, käsittelyssä kaksi seminaarityötä samasta novellista kahdelta eri opiskelijalta.

Ensimmäisen työn esitteli palavasilmäinen Kreivi Vronskin näköinen tosikko, joka n. 1h45min kävi läpi novellia myyttitulkinnan näkökulmasta. Me muut istuimme silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelimme, miten nuori tutkija oli löytänyt novellista lähes kaikki mahdolliset länsimaisen historian myytit ja joukon hieman kaukaisempiakin. Kuulosti kamalan viisaalta.

Lopulta Kreivi Vronski saa perinpohjaisen ja asiantuntevan työnsä esiteltyä loppuun. Toiselle nuorelle tutkijalle ei jääkään sitten paljon aikaa omaa työtään esitellä. Seminaaria vetävä assari kääntyy pojan puoleen ja kysyy: ”Ja mikä sinusta oli tämän novellin keskeinen sanoma?”

Poika punehtuu, yskähtää ja sitten saa kakisteltua: ”Minusta se ydin oli että Rakkaus kaiken voittaa.”

Rits rits rits sanoivat meidän nuorten tytärlapsien sydämet kun ne risahtelivat ihastuksesta palasiksi. Kollektiivisesti huokaistu Ahhhhhhhh jäi leijumaan pitkäksi aikaa luokkahuoneeseen, seminaarin jo loputtua.

Kreivi Vronski sai viettää sen illan yksin.

6 kommenttia:

Crane kirjoitti...

Voi, että mie nauroin! Veet vaan valuu silmistä vieläkin! Otin vauhtia tuolta viikon takaa, ihastelin ihanat kukat omppupuussa ja leinikit (katteellisena!!!!!) ja päädyin "jatkokertomukseen". Ei niin, ettenkö olisi tuntenut valvojan tuskaasi kuorsarin vieressä yön synkimpinä hetkinä. Sympatiaa! Mutta että NIIN hulvattoman hauskasti kirjoitit, etten muutakaan voi, kuin nauraa....

Hih, heitit kommenttilootaani mukavan pikku runon! Miksi et julkaisisi ja linkittäisi Runotorstaihin? Se jäi puhuttamaan!!!

Tiina Linkama kirjoitti...

Hmh... että meikäkö runoilija?

Vaikka olihan se runo ns. Ahaa-elämys!

Sylvia kirjoitti...

Jaa että runo, missä, missä???

Mutta Tiinalla kyllä on koomisen pakinoijan lahjat! Näkee hauskaa vallan mähöissäkin asioissa ja osaa sen kertoa niin että lukijalta rahkeet repee! Hyvä Tinde!

Polga kirjoitti...

*tsihih* Mua alkoi niiiin naurattaa nuo sarjat! Asuin parikin kesää ensin Öismäellä ja sitten toisen Pärnun lähiössä... ja arvatkaas mitä katseltiin?! Oli pakko lähteä välillä karkuun lähijuottolaan, vaikka ei ois aina huvittanut - se dubbaus oli jotain siis niiiiiiiiiiiiiiiiiin karmivaa (monotoninen, tunteeton) ja sarjat ihan yhtä hirmuja.

Kuorsaajat on kamalia, todistaa tämä (kissanikin kuorsaa).

Crane kirjoitti...

Sylvian kanssa ehottomasti samaa mieltä...
Heh, oottekos kattoneet koskaan Kauniita ja Rohkeita mandariinikiinaksi dubattuna??? Yhtä karseeta se on ranskaksi.Kärsimystä! Tosin, olen dubbauksesta hyötynytkin. Kaukaisella 70-luvulla Sveitsissä opettelin saksaa (kirjakieltä) dubbauksien kautta, kun "switzerdytschi" oli vaikeaa.

Tässä sinulle Runotorstain linkki:
http://runoruno.vuodatus.net/.eli julkaiset runon blogissasi, linkität sivulle runotorstain ja käyt linkittämässä (juuri sen julkaistun sivun)sivun Runotorstaihin. Valokuvatorstai löytyy tästä: http://inspis.vuodatus.net/, pakinaperjantai täältä: http://leelia.vuodatus.net/

Mielenkiintoinen tarina runoon liittyen ja aikamoinen kokemus! Syvensi vielä runon sanomaa!!! Hieno!

Tiina Linkama kirjoitti...

Oliko mandariinikiinksi dubatussa versiossa kuitenkin eri henkilöt äänessä. Tämä Viron spesiaali on siksi niin ainutlaatuinen, että se sama apaattinen, elämäänsä kyllästynyt mies lukee kaikkien hahmojen kommentit peräkanaa, hän on siis niin Juanita kuin Pablo.

Vai olen minä koominen pakinoija. No ehkä niin. Ainakin koominen.

Oikeasti, en ole koskaan pitänyt sanasta pakina. Jotenkin se on niiiiin arkaainen termi.

Sanasta pakina tulee mieleen lähinnä Kurapuron sanomat ja sinne kirjoittava Kurapuron entinen kaupunginisä tai rehtori tai pankinjohtaja. Nimimerkki on yleensä jotain kansanmies-tyylistä kuten: Janatuinen tai Urkin Urinaa. Ja sitten tämä Janatuinen tai Urkin Urina viikosta toiseen viihdyttää heh-heh-hauskasti kurapurolaisia pukemalla vanhat ja pinttyneet ajatuksensa heh-heh-huumoriin.

Ehkä olen nyt vaan ahdas.