Rakkaus kaiken voittaa

Hetki sitten tein asiaa jääkaapille. Ja pysähdyin sen eteen.

Jääkaappimme on, kuten kaikissa kunnon keskiluokkaisissa hupasanhauskasti tiedostavissa kodeissa, viestien ja jääkaappimagneettien semanttista ilotulitusta. Sarjakuvastrippejä – meillä lähinnä Wagnerin pieruhuumoria – ja jääkaappimagneetteja, jotka ovat tarttuneet matkaan elämän erilaisilla poluilla.

Jäin siis tuijottelemaan jääkaappimagneettejamme, ja silmääni tarttui yksi:



Kuvan teksti: Armastus võidab kõik, isegi norskamise (käännös: rakkaus voittaa kaiken, jopa kuorsauksen) nosti pikaisena takaumana viime yön.

Jäin miettimään miten kyseinen magneetti on päätynyt jääkaappimme oveen. Onko Mies ostanut sen minulle hentona kädenojennuksena. Vai olenko minä itse ostanut sen, ikään kuin itseäni lohduttaen tai kannustaen.

Ja nyt seuraa takauma viime yöhön.

Me asetumme aviovuoteeseemme tarkoituksena nukkua. Molemmat omille puolilleen, kuten maan tapa on. Kaivaudumme täkkien alle, etsimme hyvää asentoa, kierrymme toisiamme kohden tai pois toisistamme, riippuen aviobarometrin kulloisistakin lukemista.

Eilen barometri näytti selkeästi hyvää ja Mies alkoi unisena kaivautua kainalooni, se on mukavaa. Polvi kohtaa polven, kylki kyljen, on lämmintä ja mukavaa.

Mies nukahtaa, tapiirikärsänsä korvaani vasten. Minä tapailen vielä unta, Mies hengittää jo tasaisesti.

Yritän nukahtaa – viime aikoina uni ei ole tullut helposti ja se on ollut herkkää ja haavoittuvaista. Ajatukset vaeltavat menneessä päivässä, hetki hetkeltä hitaammin ja yhä raukeampina pyrkien kohti unen satumaita. Aluksi selkeät kuvat alkavat muuttua utuisiksi, uni on jo lähes siinä. Mies hengittää yhä korvaan.

Vetää henkeä: ja KUUUUOOOOOORS!

Tärykalvot lähes ratkeavat korvaan puhalletusta fanfaarista. Takaraivo tuntuu sinkoavan ulos. Jos olisin sarjakuvahahmo, minusta ei olisi muuta jäljellä kuin haara-asentoon rävähtänyt kintut joka ilmansuuntaan haroittava litsahtanut läntti katossa.

KUUUUOOOOORS! töräyttää Mies uudelleen.

Olen täysin hereillä.

Siirrän Miestä kauemmas korvastani, Mies nukkuu jo kuin tukki. Ja kuin tukkia minä Miestä yritän sängyssä pyörittää. ”Kultaaaa, koita vaihtaa asentoa, käänny!” anelen, ja samalla yritän vyöryttää täysin katatonisessa tilassa olevaa Miestäni asentoon joka saisi kuorsauksen loppumaan.

Mies ynähtää jotain unissaan, kääntyy. Kuorsaus taukoaa. Hetkeksi.

Minä yritän uudelleen saada unen päästä kiinni. Kuumeisesti. Tiedän, että hiljaisuus ei kestä ikuisesti. Koittakaa nukahtaa kuumeisesti. Siinä sitä on haastetta. Vierestä alkaa jo kuulua varoittavia merkkejä, ensin pieniä nopeasti nenän kautta soiteltuja alkusoittoja: snurrr, snurr, snuRR, SNURR – sitten yksi kunnon hengenveto ja sitten taas täyslaidalla: KUOOOOOORRRRS!

Lisää miehen pyöritystä, kääntelyä. Joskus, joskin harvoin, Miestä kääntelemällä olen onnistunut löytämään asennon, jossa tämä nukkuu ilman kitapurjeen törinää ja kärsäfanfaareja. Yrittänyttä ei laiteta, kääntelen.

Isken pääni tyynyyn, yritän olla kuulematta jatkuvasti eksponentaalisesti nousevaa törinäkonserttia. Mietin korvatulppia, jotka äitini aikanaan toi minulle avio-onneamme takaamaan. Minä vihaan korvatulppia, vaikka ne olisivat lajinsa parhaita, silikonisia. Korvatulpat korvissa minulla on olo kuin nukkuisin kovat porkkanat tungettuina korvakäytäviini. Sattuu. Epämukavaa.

Yön pimeinä tunteina alkaa mielessäni pyöriä rumia ajatuksia. Kuten titaani-baseball –maila. Sillä kun kerran kumauttaisi, niin jo loppuisi tämäkin konsertti. Isken päätä uudelleen tyynyyn, yritän hautautua siihen, yritän keskittyä johonkin muuhun, johonkin joka saattelisi minut unten maille.

KUUUUUOOOOOORSSSSS raikaa vieressä. Tai: TUHITUHITUHI, KRRHHMMÄÄÄH ja PIUH PIUH PIUH (tässä vaiheessa Mies lepuuttaa kärsäänsä ja kitapurjettaan ja alkaa puhisemaan.)

Lopulta, tunnin kaksi sängyssä pyörittyäni, olen niin väsynyt että nukahdan, vaikka vieressäni pyörisi betonimylly. Nukun kaksi kolme tuntia ja sitten alan jo heräillä aamuyön konserttiin, piihhh, puuhhh, htmhhhhppph, htmmpphhh, hmmpphh.

Tässä vaiheessa koirat ovat jo heräilemässä, ainakin Latte. ”Jos sinä olet hereillä, olen minäkin”, tämä lohduttaa ja painaa jääkylmän ja märän kirsunsa poskeani vasten. ”Miten olisi jos jo noustaisiin? Mentäisiin vaikka ulos?” Latte ehdottaa. Kello on ehkä jotain 06.00.

Minä yritän vielä kääntyä, kääntää Miestä vielä kerran ja nukahtaa.

Mutta sitten huomaan, että ahhh, luonto kutsuu. Pieni keltainen pisara alkaa takoa jossain niin kauan, että pakko on nousta sängystä ylös ja kömpiä vessaan.

Ei ole kivaa olla keski-ikäinen.

Latte on kuitenkin riemua täynnä. ”Joo, jee, mennään pihalle, tehdään jotain kivaa!” se kieppuu jaloissani.

Minä menen, silmät ristissä, ja napsautan kahvinkeittimen päälle.

Onneksi, onneksi juuri sillä hetkellä ei tuo jääkaappimagneetti osunut silmiini. ”Rakkaus kaiken voittaa, jopa kuorsauksen. ”

Voin kertoa, että menopaussin kanssa muutenkin kamppailevaa ylitunteellista, väsynyttä, huonosti nukkunutta Godzilla-raivotarta se EI olisi naurattanut.

Jälkisanat: Miehen puolustuksesi on sanottava, että

a) kuorsaus ei ole jatkuvaa
b) nyt on siitepölyaika, ja Mies on allerginen, nenä tukkeessa
c) Mies on aidosti pahoillaan kuorsauksestaan
d) minä olen huonotuulinen, herkkäuninen, kiittämätön, väsynyt, kärsimätön ja kiukkuinen nyttemmin aivan eri tavoin kuin ennen. Mistä seuraa sivulauseessa kysymys: saanko tappaa sen runoilijan, joka kirjoitti menopaussi-esitteen alkupuheen: ”Tämä on naisen parasta aikaa.”

Oikeasti, rakkaus kaiken voittaa.

Aamulla kun Mies sitten herää ja raapii unista päätään ja kysyy kohteliaasti: ”Nukuitko hyvin?”, tajuan, että eihän hän ole syypää mihinkään. Ehkä minun pitäisi vain oppia nukkumaan porkkanat korvissani.