Yksin Italiassa, osa 33: Itkupotkuraivarit

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on saapunut La Speziaan, asettunut aloilleen La Spezia Inniin ja käynyt illalla junalla tutustumassa sateiseen Monterosso al Mareen, Cinque Terren suurimpaan kylään.

Se on sitten sciopero

Edellisen päivänä olin seissyt pitkään La Spezian rautatieasemalla lippujonossa, turhaan, kuten minulle kerrottiin. Lipun Cinque Terreen kun voi ostaa myös tobacconistasta. Sen sijaan pitkän matkan liput, kuten lippu Sienaan, minne olin lähdössä seuraavan päivänä, pitää hankkia lippuluukulta. Koska en halunnut seuraavana päivänä jonottaa enkä myöhästyä jonojen vuoksi junasta, päätin ostaa lipun jo tänään, varoiksi. Siis suunta jälleen rautatieasemalle.

Asemalla vallitsi kaaos. Hätääntyneitä ihmisiä, lähinnä turisteja, palloili eksyneen näköisinä sinne tänne, ja syykin siihen selvisi. Syy oli sama, joka oli eilen saanut paikalliset liikkeelle ja jonottamaan lippujaan tuntikausia: rautateillä alkoi tänään il sciopero eli lakko. Siitä ilmeisesti oli Viareggion asemallakin eilen varoiteltu niin kuulutuksin kuin valotauluin - minä vaan en tuota myöhemmin varsin tutuksi tullutta sanaa ollut siihen mennessä oppinut. No nyt opin. Italiassa il sciopero on arkipäivää.

Lakon kerrottiin kestävän ainakin kaksi päivää, joten suunnitelmani Sienaan lähdöstä olivat peruuntuneet tai ainakin lykkäntyneet päivällä. Aikataulut menivät uusiksi. Palasin takaisin La Spezia Inniin, ja kerroin Marialle tilanteeni.

Maria tarkisti oman varaustilanteensa ja pienten manööverien jälkeen hän totesi minun voivan pitää huoneeni yhden ylimääräisen päivän. Helpotus. Otin sähköpostilla Kimmoon yhteyttä ja hän lupasi selvitellä Sienan hotellin kanssa jatkoa. Eli voiko varaustani siirtää siellä päässä päivällä eteenpäin. Orvieto, jonne olin aikonut lähteä vielä Sienasta, piti tiputtaa ohjelmasta pois. Jos halusin olla Roomassa seuraavan majoittajani eli AirBnb:n Elisan kanssa sopimanani päivänä.

Asiat siis näyttivät luistavan hyvin. Olin oikeastaan iloinen saadessani yhden ekstrapäivän tähän kohtaan reissua. La Spezia vaikutti mielenkiintoiselta. Maria oli kehunut myös Porto Venereä minulle, tuota lähimpänä olevaa keskiaikaista kylää, jota ei lasketa Cinque Terren viiteen kylään, mutta joka historialtaan ja maisemiltaan on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen.

Päätin muuttaa päivän ohjelmaa: menisin tänään lautalla vain Porto Venereen, ja huomenna lähtisin sitten aamuvarhaisella varsinaiselle Cinque Terre -kierrokselle, senkin laivoilla kylästä toiseen tehden.  Ei hullumpaa, totesin. Joustavuus ja kyky sopeutua muutoksiin on hyvän matkaajan perusominaisuuksia, onnittelin itseäni.

Kamelin selkä katkeaa

Porto Venereen lähtee lauttoja La Speziasta viisi kertaa päivässä, viikonloppuisin on vielä keskipäivällä yksi ylimääräinen lähtö. Olin suunnitellut ottavani aamun toisen lautan, kello kymmeneltä, mutta lakon tuomien ylimääräisten järjestelyjen vuoksi en siihen mitenkään  ehtinyt. Suosiolla lähdin siis satamaan pyrkimyksenäni nousta kello 11.15 lähtevään lauttaan. Marialta sain ohjeet miten satamaan päästä.

Lähdin siis rivakasti askeltamaan kohti satamaa. Aikaa ei ollut liiemmälti, mutta Maria sanoi aikaa menevän maksimissaan kaksikymmentä minuuttia. Siis töppöstä toisen eteen. Aurinko paistaa ja mieli on hyvä!

Kävelen pitkää merelle vievää puistokäytävää pitkin ja ihmettelen Marian antamaa aika-arviota. Reilut puoli tuntia on mennyt kun tulen meren rantaan, enkä näe mitään laituria, vielä vähemmän lippuluukkua missään. En ainuttakaan turistia. En itse asiassa ainuttakaan ihmistä. Meri on edessäni mutta välillämme on korkea muuri, joka kiertää satama-allasta molempiin suuntiin. Minne tästä? Äkkään kyltin, joka neuvoo minne mennä:

Alan kiertää muurin sivustaa kyltin neuvomaan suuntaan. Matkaa on pitkälti ja kello käy; Mao-rannekelloni heiluttelee minulle rannettaan kannustavasti tai ehkä moittivasti. Jatkan matkaa, eteenpäin ja eteenpäin. Maisemat ovat surkeat, on kuuma eikä varjoa missään, ja aikaa kuluu. Matkan varrelle jää suuri stadion tien oikealle puolelle ja La Spezian laivastotukikohta vasemmalle puolelle, muurien taakse. Mutta missä ihmeessä on se Cinque Terren ja Porto Veneren yhteysalusten kaija?

Olen taivaltanut varmasti reilut kaksi, ehkä kolme kilometriä suurten muurien suuntaisesti ja tullut satama-altaan toisen päähän. Tien tekemän laajan kurvin jälkeen eivät maisemat näytä sen lupaavimmilta. Kaukana näkyy telakoita ja lehtikioski jonka vieressä on joitain kylttejä. Pyyhin hikeä otsaltani, kerään voimani rippeet ja lähden kohti lehtikioskia. Kyltti sen vieressä on samanlainen ruskea kyltti, jonka olin nähnyt aiemmin: aaltoja ja teksti Cinque Terre. Outoa on se, että se osoittaa sisämaahan.

Menen kysymään lehtikioskin myyjältä, mistä saan ostaa liput Cinque Terren ja Porto Veneren lautoille. Hän ei puhu englantia, muutaman sanan saksaa. Ei täältä. Ja hän tekee kädellään epämääräisen kaaren kohti merta ja muureja. Tuonne. En ymmärrä mitä hän selittää, yritän kysyä miksi viitta Cinque Terreen osoittaa sisämaahan. Lehtikauppias nostelee välinpitämättömänä olkapäitään.

Paikalle tulee englannintaitoinen asiakas joka alkaa puolestani asiaa selvittää. Ja selviää, että olen tyystin väärässä paikassa. Lautat Cinque Terreen lähtevät toiselta puolen satama-allasta. Minun pitää palata koko matka takaisin ja sitten lähteä sieltä etsimään laivalaituria.

En voi uskoa korviani. En suostu uskomaan. Osoittelen kiihtyneenä ruskeaa Cinque Terre -kylttiä ja tivaan: Mikä tuo on? Miksi siinä on laineita? Eikö se tarkoita että tuolta pääsee merelle ja sieltä Cinque Terreen?!!! Mitä, mitä, mitä?!!

Lehtikioskin pitäjä näyttää siltä että hän on alkanut epäillä mielenterveyttäni. Hän ilmoittaa vielä kerran että ainut tapa päästä lauttalaiturille on kulkea takaisin muurin reunamaa, ohittaa stadion ja laivaston tukikohta ja... "Si, si, si!" totean kiukkuisena. Tiedän. Sieltähän minä juuri tulin!

Asetun syrjään, kioskin tuomaan pieneen varjoon ja epätoivo ja raivo täyttävät minut. Olen kuumissani, olen väsynyt, olen janoinen, olen pettynyt, olen niin vihainen etten tiedä miten päin olisin. Minut täyttää halu huutaa, polkea jalkaa, heittäytyä maahan ja potkia. Heittää sarjakuvasankareiden tapaan lakkini maahan ja hyppiä tasajalkaa sen päällä.




Lähden kulkemaan takaisin samaa typerää tylsää ja tuskastuttavan kuumaa tietä. Jupisen vihaisena itsekseni ja kaipaan seuraa! Kun olin lähtenyt yksin matkalle olin pohtinut, miten pärjään kun vierelläni ei ole ketään jonka kanssa jakaa upeat tunnelmat. Hyvin olin upeat tunnelmat käynyt läpi yksin. Mutta nyt, kiukun ja raivon ja epätoivon hetkellä haluaisin vierelleni jonkun jolle purkaa sappeani. Jota haukkua! Jota syyllistää: "Sinun vika!" Tai ainakin, jolle marmattaa pahaa oloani, jolle kiroilla ja sadatella. Jos yksin alan meuhkaamaan La Spezian kuumassa keskipäivässä on todennäköistä että piipaa-auto on pian paikalla. Nieleskellen hiljaa kiukkuani marssin itsekseni mutisten ja jupisten: tana, tana, tana.

On selvää, että olen menettänyt jo kahdentoista lautankin. Sitäkin olennaisempaa on, että olen menettänyt kaikki voimani. Jalkani ovat askel askeleelta raskaammat. Reppu painaa selässäni. Kun pääsen alkupisteeseen, tuon ensimmäisen ruskean Cinque Terre -viitan luokse, olen läpimärkä hiestä. Väsynyt, janoinen, turhautunut.

Jatkan matkaani muuria toiseen suuntaan kun huomaan kyltin: Pappalpomodoro. Ravintola. Ja missä ravintola, siellä juomaa ja penkki mihin istahtaa. Astun pieneen paikalliseen ravintolaan sisään. Naamani on punainen, ja ehkä korvistani vielä pihisee höyryä, ainakin tarjoilijatäti katsoo minua lähes kauhistunut ilme kasvoillaan. "Una birra, per favore" on ainoa mitä jaksan sanoa ennen kuin lyhistyn pöytään istumaan. Saan olueni, ja janoisena ja kiitollisena otan siitä isoja kulauksia. Hengitys alkaa tasaantua, samoin sydämenlyönnit.

Kaivan laukustani päiväkirjan ja alan siihen raapustella tuntemuksiani. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Olen päättänyt että jääköön pahuksen Porto Venere! Vietän sitten loppupäivän La Speziassa.

Viereiseen pöytään tulee pömppömahainen vanhempi herrasmies. Hän nyökkää minulle tervehdyksen, istuu alas ja tilaa pizzan. Hetken kuluttua pizza saapuu pöytään. Se on suuri kuin suomalainen perhepizza ja tuoksuu jumalaisen hyvältä. Viereisestä pöydästä nenääni tulvivat tuoksut herättävät minussakin sudennälän.

Olen huomannut ulkona liitutaulun johon on kirjoitettu päivän spesiaali. Tarjous sisältää kolme ruokalajia, kahvin ja juoman. Yhteishintaan 11 euroa. "What the hell!" ajattelen. Kun kerran olen täällä, voin yhtä hyvin syödäkin. Ja niin teen tilauksen. Kokki tulee minulle neuvomaan mitä mikäkin ruokalaji sisältää. Englantia hän ei erityisemmin osaa, mutta perussanasto on hallussa: "Pasta prosciutto, you know, ham!" ja "Pesce, fish". Asiaa selventääkseen hän näyttää kädellä miten kala uiskentelee eteenpäin. Teen tilauksen.

Päivän erikoinen

.

Alkuruokana kinkkupastaa. Ruokajuomana, joka hintaan kuului pieni karahvi punaviiniä.

Ruoka on yksinkertaista. Ja hyvää. Syön antaumuksella ja mielialani nousee kohisten. Nyt jo hieman naurattaa oma turhautumiseni ja kiukkuni. Ja niin kuin minä aamulla olin pohtinut hurskaan hyveellisesti että kyky sopeutua muutoksiin ja vastoinkäymiseen on hyvän matkailijan perusominaisuus.

Hyvä ruoka, parempi mieli, niinhän sitä sanotaan. Katson kelloa ja huomaan että ehtisin vielä Porto Veneren 14.15 lautalle. Kysyn kokilta onko satama kaukana ja hän vakuuttaa ettei ole. Vain viisitoista minuuttia. Ensimmäisestä sivukadusta vasempaan, sitten oikeaan, puiston poikki ja satama on siinä.

Maksan laskun, kerään kimpsuni ja kampsuni ja lähden kohti satamaa. Elämä voittaa! Ja uudet seikkailut odottavat!