Yksin Italiassa, osa 30: Hyvin yksin Luccassa

Edellinen osa matkakertomuksestani päättyi siihen, että kerroin palaavani majapaikkaani Affittacamere Primaveraan kera ilta-ateria-ainesten. Olin niin henkisesti kuin fyysisesti väsynyt. Halusin vain kämpille, lepäämään ja voimia keräämään.

Affittacamere Primavera sijaitsee Luccan muurien sisäpuolella, aivan sen uloimmalla reunalla, Via Brunero Paolilla, kadun takimmaisessa päässä. Majoitusyritys sijaitsee melko kolhon näköisessä asuintalossa, sen kolmannessa kerroksessa ja koostuu kolmesta huoneesta, yhteiskeittiöstä ja yhteisestä kylpyhuoneesta. Vierashuoneiden ikkunat katsovat kadulle, vain kylpyhuoneen ja keittiön ikkunat katsovat takapihalle.

Saapuessani aamulla Primaveraan tapasin talon emännän joka tuli ovikelloa soittaessani paikalle katua pitkin, jostain talon ulkopuolelta. Päättelin hänen asuvan jossain lähistöllä, mutta ei talossa itsessään. Sain sisäänkirjautumisen yhteydessä kolmet avaimet: yhden ulko-oveen joka vie rappuun, yhden kolmannen kerroksen asuntoon ja yhden omaan huoneeseeni. En ollut saapuessani nähnyt tai kuullut kenenkään muun asunnossa liikkuvan ja päättelin olevani siellä ainut asukas.

Sisäänkirjautumisen yhteydessä olin kysynyt emännältä talon tupakointipolitiikkasta. Se oli hyvin jyrkkä. Missään sisätiloissa ei saanut polttaa. Mutta emäntä mainitsi että takapihalla olevassa puutarhassa voi kyllä tupakoida. Siellä on kuulemma myös pöytä ja muutama muovituolikin, joissa voi aikaansa viettää.

Olin itsekseni todennut että en kyllä jaksa ravata portaita kolmea kerrosta ylös ja alas aina kun haluan polttaa savukkeen  ja päätinkin viettää loppuillan puutarhassa, jos ilma vain sen sallii. Niinpä sitten marssin pihalle kera viinipullon ja iltaeineen, jota olin aiemmin supermarketista ostanut ja asetuin aloilleni.

Saapuessani puutarhaan oli päivä jo menossa mailleen. Hämärässä näin kuitenkin joten kuten kompuroida muovisten pihakalusteiden luokse. Istuin aloilleni ja Toskanan yö laskeutui päälleni kuin tumma huppu. Koko edessä oleva talo oli peittynyt pimeään, vain kolmannen kerroksen keittiöstä loimotti pieni valo, lamppu jonka olin itse jättänyt palamaan.

Huokaisin mielihyvästä, nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, vielä lempeästä syyskuun raikkaasta illasta. Join pari lasia viiniä, söin croissantini ja sitten vain hengitin syvään ja nautin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua alkoivat hyttyset hieman vaivata minua. Ja sitten kuulin jostain jotain rapinaa. Selkäni takana puutarha - jos sitä voi puutarhaksi kutsua - jatkui pimeyteen enkä tiennyt mitä selkäni takana oikeastaan on. Rapina tuntui epämiellyttävältä, vaikka yritin hermojani rauhoittaa ajatuksella, että kyseessä on luultavimmin kissa. Epämiellyttävä olo kuitenkin kasvoi, ja pimeys ei tuntunut enää hyvältä vaan suorastaan pelottavalta joten päätin polttaa viimeisen savukkeen ja sitten palata sisälle ja mennä nukkumaan. Sanoista tekoihin.

Sysipimeässä lähdin kompuroimaan kohti talon takaovea. Miten matka tuntuikin nyt niin pitkältä kun tullessa ei talolta puutarhakalusteille ollut matkaa kuitenkaan ollut paljoakaan. Lopulta saavuin talolle ja suunnistin takaovelle. Joka oli lukossa!

Suuri tamminen takaovi oli niin lukossa kuin olla ja voi, siinä ei ollut avaimenreikää, ei edes kahvaa mistä ovea yrittää avata. Se oli ilmeisesti salvattu sisäpuolelta. Koputin oveen. Ei mitään. Koputin uudelleen. Ei mitään. Hakkasin ovea nyrkillä. Ei mitään. Huusin oven läpi. Ei mitään. Peruutin hieman pihalla ja huusin uudelleen. Kaikki ikkunat pysyivät pilkkopimeinä, vain Primaveran keittiöstä tuikki valo, jonka olin jättänyt päälle. Talossa ei ollut ketään.

Seisoin pihalla ja vuoroin huutelin: "Haloo! Hello! Anybody! Hello! " vuoroin hakkasin kivikovaa tammiovea nyrkillä niin että rystysiin jo sattui. Otin maasta kiven ja jatkoin sillä oven mätkintää. Ei mitään.

Oli pakko hyväksyä, talossa ei ollut ketään muuta kuin minä, ja minäkin nyt suljettuna ulos. Lähdin kiertämään pimeää taloa käsikopelolla. Kiersin sen ja tulin pienelle autolle tarkoitetulle sisäänajotielle ja korkealle ja jykevälle rautaportille. Joka oli lukossa. Kokeilin avaimiani portin lukkoon, turhaan. Mitään kahvaa tai nuppia ei modernin näköisessä portissa ollut. Se oli ja pysyi kiinni. Huutelin portin metallisten tankojen välistä kadulle, jossa ei liikkunut ketään. Huomasin portin ulkopuolella jonkinlaisen summerin ja sain ujutettua käteni tankojen välistä ulos ja painelin summerin nappuloita. Uudelleen ja uudellen. Turhaa. Kukaan ei tullut, ketään ei liikkunut kadulla. Odotin. Ei ketään. Kello kävi, yö eteni ja minä olin porttien takana lukossa. Yksin.

Mietin hetken että kiipeän portin yli. Olisiko minusta siihen? Portti oli vähintäänkin 2 metriä korkea ja jokaisen rautatangon päässä oli terävä nuoli. Ei, ei minusta ja huonoista polvistani olisi siihen. Saattaisin saada käsivoimin itseni vedettyä noille teräville nuolille asti, mutta niiden yli en pääsisi. Mietin myös sitä, että jos kiipeilisin porttia ylös saattaisi joku havaita sen ja kutsua carabinieerit paikalle. Selitä siinä sitten pyssyä heiluttavalle mahdollisesti kielitaidottomalle carabinieerille että et ole kiipeämässä portista sisään vaan ulos. Ei, kiipeämnen ei tulisi kysymykseen.

Portti oli yhdeltä reunalta kiinni talossa. Toinen reuna oli kiinnittynyt hyvin korkeaan muuriin, joka oli tiheiden korkeiden puskien peittämä. Muurin yli minulla ei olisi mitään mahdollisuutta kiivetä. Pensaat tai oikeastaan vihreä ryteikkö oli myös niin tiheä, että en edes pääsisi lähelle muuria.

Pimeässä hapuilin tieni takaisin puutarhakalusteille. Niiden takana oli suuri pimeä tuntematon. Mistä olin kuullut aiemmin rapinaa. Ajatus aina vain syvempään pimeyteen menemisestä tuntui hyvin huonolta. Mutta se oli ainoa mahdollisuuteni. Kädet eteenpäin suunnattuna lähdin kulkemaan eteenpäin haparoivin askelin. Tuntui että olin kulkenut pimeydessä ikuisuuden kun törmäsin muuriin. Nostin kädet niin korkealle kuin pystyin, mutta muuri oli korkeampi. Hitaasti lähdin seuraamaan muuria toivoen että jostain löytyisi aukko. Ei löytynyt. Tähän meni ehkä tunti. Annoin periksi. Hyväksyin sen tosiseikan että koko ns. puutarha oli korkeiden muurien ympäröimä. Lähdin haparoimaan takaisin portille. Ehkä nyt joku liikkuisi kadulla. Ei liikkunut.

Yritin ajatella rationaalisesti, aamulla joku kulkee kadulla. Aamulla ehkä se henkilö joka sulki takaoven tulee avaamaan sen uudelleen. En palellu yöllä vaikka minun nyt oli jo kylmä. Jäin hetkeksi istumaan maahan, portin viereen.

Ihminen on oudon sinnikäs. Tai ainakin minä olen. En voinut antaa periksi. Päätin sittenkin lähteä kiipeämään portin yli. Otin rautatangoista otteen ja yritin saada jalkani puskien oksanhaaraan niin että saisin siitä ponnistettua. Ja puskat siirtyivät painostani syrjään ja paljastivat portin muurinpuoleisessa reunassa metallisen levyn, jossa kaksi nappulaa. Sydämeni alkoi hakata lujaa. Toivo heräsi!

Napsautin ylempää nappulaa ja pihalle syttyivät pensaissa piilossa olleet pihavalot. Napsautin alempaa nappulaa ja portista kuului hento kliks. Olisiko se mahdollista? Tartuin porttiin mutta se oli yhä kiinni. Napsautin uudelleen ja samaan aikaan työnsin porttia --- ja se aukesi!

Olin vapautunut vankilastani, seisoin kadulla mistä pääsisin sisälle taloon avaimillani. Nauroin ääneen. Tanssin ja nauroin. Minä tein sen!  Nauraen ja hihitellen hypähtelin höyhenenkevyin jaloin koko matkan kolmanteen kerrokseen!

Seuraavana aamuna katsoin keittiön ikkunasta missä olin seikkaillut. Millainen oli kauhujen rapiseva puutarha? Päivänvalossa se oli vallan vaarattoman näköinen. Ja päivänvalossa selvisi että puutarha rajautuu viereiseen benediktiinimunkkien luostariin. Joka oli eristetty maailmasta korkein tiilimuurein.

Että tällainen rentouttava iltahetki Tiinalla Luccassa. Jälkikäteen tämäkin vain naurattaa. Miten minä aina onnistun itseni tärväämään tällaisiin tilanteisiin? Miten minut on voitu päästää maailmalle ihan yksin!