Yksin Italiassa, osa 46: Orvieto Classico

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on viettänyt viimeisen yönsä Sienassa. Sen sijaan että hän palaisi Roomaan, vaihtuukin suunta kohti Umbriaa, tarkalleen sanottuna Orvietoon.

Orvieto Classico

Jälkikäteen joku kysyi miten valitsin juuri melko tuntemattoman Orvieton matkakohteeksi - erinomaiseksi, kuten sitten osoittautui. En osannut ensin sanoa itsekään. Katselin kotona Italian karttaa ja jotenkin nimi tuntui tutulta. Sitten googlailin ja katsoin kuvia Orvietosta, ja se oli sillä selvä. Sinne!

Ystäväni Larko kuitenkin myöhemmin muistutti että Virossakin paljon myyty hyvä valkoviini on nimeltään Orvieto Classico. - Ja heureka, siksi sana alunperin tuntui niin tutulta. Orvieto osoittautuikin mainioksi viinikaupungiksi, mutta en minä sinne viinien perässä lähtenyt. Olin lukenut sen sijainnista valtavan tasaisen ja korkean vulkaanisen kivipaasen päällä ja nähnyt kuvia Orvieton tuomiokirkosta, joka kilpailee upeudessaan vain Sienan Duomon kanssa.

Orvieton viiniviljelmiä

Lopputuote

Orvieto seisoo korkealla tuliperäisen kiven muodostamalla kukkulalla. Kuva netistä (italyhotline.com)

Melkein suoraan perille

Hotelliksi oli valikoitunut pieni ja edullinen Hotel Picchio, joka sijaitsi lähellä rautatiasemaa. Tämä tarkoittaa että se sijaitsi uudessa Orvietossa, ja vanhaan Orvietoon, tuonne ylös korkeuksiin, piti ajaan köysihissillä, joka lähti heti rautatieaseman kupeesta.

Matkaa rautatieasemalta hotellille ei ollut todellakaan paljon ja lähetinkin heti perille päästyäni iloisena Kimmolle sähköpostia: "Ensimmäisen kerran suoraan perille, yhtään eksymättä!" - Se on kummaa, miten helpolta reitit näyttävät kartalta tai netistä, ja miten joka kerta huomasin pyöriväni eksyksissä hotellia etsien. Ei tällä kertaa!

Paitsi. Että kun lähdin hotellilta kohti funicularia eli köysihissiä huomasin, että olinhan sittenkin vetänyt yhden ylimääräisen kunniakierroksen yhden korttelin ympäri. No, sattuuhan sitä.

Viehättävä Hotel Picchio uudessa Orvietossa

Funicular vie yläilmoihin

Korkealta näkee kauas

Tähän asti minulla oli käynyt todella hyvä tuuri ilmojen kanssa. Lähes tauotta oli aurinko paistanut kahden viikon ajan. Luccassa jouduin kaatosateeseen, ja saman päivän iltana oli Monterosso al Maressa kosteaa. Mutta muuten kelit olivat olleet upeat, kuin keskikesällä. Orvietossa oli toisin.

Jo saapuessani olivat kadut märkiä ja molempina kahtena päivänä, jotka kaupungissa vietin, ilmat olivat epävakaiset. Ensimmäisen kerran minulla oli itse asiassa hetkittäin kylmä. Siihen tietenkin vaikutti vanhan Orvieton sijainti korkealla kalliolla.

Huonot kelit eivät sinällään masentaneet. Olin saanut jo aurinkoa riittävästi. Sumuiset ilmat antoivat korkealta kalliolta nähdyille näkymille oman sadunomaisen lisänsä. Turisteja ei kaupungissa ollut kuin kourallinen, nekin lähinnä Duomon ympäristössä. Välillä sain kulkea Orvieton kapeilla kujilla yksin, kuin autiossa kaupungissa. Ja siitä minä nautin moninkertaisesti enemmän kuin vaikka helteisessä Roomassa turistien keskuudessa vellomisesta.

Heti funicularin päätepysäkin jälkeen huomasin portin joka näytti vievän yleiseen puistoon. Ja millaiseen puistoon se veikään! Ja ennen muuta, millaiset näkymät sieltä olikaan!

Portti vie puutarhaan

Loppusyksyn vehreyttä Orvieton puistossa

Näkymää alas uuteen Orvietoon

Umbrian upeaa maaseutua

Oliivipuita ja viljelyksiä silmänkantamattomiin

Uutta Orvietoa rautatien suuntaan

Aivan huikeita korkeuseroja

Orvieto sijaitsee korkealla tuliperäisellä kalliolla

Kaupunkia oli aikanaan helppo puolustaa vihollisia vastaan. Näitä muureja ei nousta ihan heti ylös.

Hieman sumuinen ilma antoi maisemille omaa sadunomaista lisäväriä

Pieniä kujia, parvekkeita ja hiljaisia pihapiirejä

Kuljeskelu lähes tyhjässä kaupungissa on hauskaa. Saa rauhassa kurkkia ihmisten pihoja, ihailla heidän parvekeistutuksiaan. Istahtaa puistonpenkille ilman että ketään olisi mailla halmeilla. Tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla oli siihen mahdollisuus, ja nautin tästä tilaisuudesta täysin sydämin.

Kapeita kujia, vehreitä parvekkeita

Vain tuomiokirkon ympärillä pyöri kourallinen turisteja

Näkymää alas vuorelta

Ruusut kukkivat vielä syyskuun lopussa

Pieni puistikko, jossa olen ainut ihminen.

Eräänlainen selfie kai tämäkin. Tyhjiä katuja, vain Tiina kameroineen.

Salaperäisiä takapihoja

Iltaa kohden sade yltyi pienestä ripsottelusta kunnon sateeksi ja minä päätin palata Hotel Picchion lämpöön. Huomenna olisi uusi päivä jolloin toivon mukaan pääsisin kuvaamaan Oriveton tuomiokirkkoa hieman paremmassa valossa.

Loppuilta kului tietokoneen ja Orvieto Classicon parissa. Voisi sen huonomminkin viettää. Ja huomenna liikkeelle taas uusin voimin!

Pieni huone mutta valtava vuode