Yksin Italiassa, osa 29: Lucca - historiaa ja nykypäivää tyylillä

Matkapäiväkirjani on edennyt nyt kymmenenteen matkapäivään. Seitsemän päivää ja yötä meni Roomassa, kaksi Firenzessä. Jatkuvasti olen ollut liikkeessä - aikaa sille paljon kaivatulle rauhottumiselle ei ole löytynyt, mutta toisaalta olen ehtinyt nähdä ja kokea sen vastapainoksi monenlaista. Mutta jatkuva liikkeellä olo alkaa jo tuntua hieman turnauskestävyydessä. Suoraan sanoen, väsyttää hieman.

Bussilla Luccaan

Alkuperäinen suunnitelmani oli jatkaa matkaa Firenzestä junalla Cinque Terreen ja La Speziaan, mutta kavereiden suosituksesta päätin viettää yhden päivän ja yön siinä välissä Luccan keskiaikaisessa kaupungissa. Kehuivat sitä hienoksi. Samaa todistivat myös google-haulla tulleet kuvat.

Niinpä siis karistin Firenzen tomut jaloistani, heilutin henkistä keskisormeani Villa Il Castagno-hotellille, hyppäsin bussiin ja ajaa päräytin Luccaan. Bussimatka kesti n. 1,5 tuntia, bussikin ihan kelvollinen, vaikka paikallislinja olikin, tai ainakin pienen bussiyhtiön onnikka. Lippukioskia etsin tovin, mutta lopulta se löytyi Santa Maria Novella -rautatieaseman kupeella olevan McDonaldsin takaa. Huomasin jälleen kerran, lippuluukkua etsiessäni, että jos neuvoa tarvitset, kannattaa aina kääntyä paikallisen tietotoimiston puoleen, eli kysyä neuvoa tupakkakauppiaalta eli Tobacconist-kioskinpitäjältä.

Keskiaikaa, polkupyöriä, taidetta ja muotia

Luccan vanha alunperin etruskiaikainen kaupunki sijaitsee suurten muurien sisällä, jotka rakennettiin vuosina 1504-1645. Ne ovat Euroopan parhaiten säilyneitä renessanssiajan puolustusrakennelmia. Kaupungin suuruuden ajat ajoittuvat Rooman valtakunnan aikaan. Lucca liitettiin Roomaan v. 180 eKr. Ja sen keskustan ruutuasemakaava on perua niiltä ajoilta.

Kaupunki on pieni ja opaskirjojen mukaan sen katsoo läpi päivässä. Moni tekeekin niin että tekee Firenzestä Luccaan vain päiväretken. Käyhän se niinkin, mutta aikamoista hoppua saa silloin kiiruhtaa paikasta toiseen. Ja kiire taas ei sovi Luccan tunnelmaan. Ainakin syyskuussa kaupunki oli Rooman ja Firenzen jälkeen suorastaan unelias. Turisteja oli suhteellisen vähän, eikä tungosta missään. Se sopi minulle mainiosti.

Toisin kuin monet muut Toskanan kukkulakaupungit, on Lucca tasainen, ja siksipä polkupyörät ovat kaupungilla autoja yleisempiä. Niillä liikkuvat niin paikalliset kuin turistitkin. Kadut on kivetty suurimmaksi osin isoilla kivilaatoilla joilla on helppo kulkea, mutta liki mahdotonta vetää keikkuvaa pyörillä kulkevaa lentolaukkua tai matkalaukkua perässään. Jokaisessa kivien liitoskohdassa pullea pyörillä kulkeva Arttoo-Dettoo -reppuni keikahti kumoon ja kiepsahti ympäri akselinsa. Ja niin minä sitten talutin hoipertelevaa ja kaatuvaista matkatoveriani läpi kaupungin, samalla peläten että repun vetokahva irtoaa hetkellä millä hyvänsä liitoksistaan.


Olin varannut huoneen kaupungin laitamilta; kyse oli affittacamere-tyyppisestä majoituksesta, eli jonkinmoisesta kotimajoituksesta. Affittacamere Primaveran kohdalla se tarkoitti kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa olevaa yksityisasuntoa, jossa oli kolme erillistä huonetta ja yhteiskeittiö ja -kylpyhuone. Siisti, askeettinen, edullinen.

Makuuhuoneeni Affittacamere Primaverassa

Yhteiskeittiö

Saatuani talutettua hoipertelevan Arttoo-Dettoon perille ja purettuani sen oli aika lähteä kaupungille. Huomasin kuitenkin että kaupungin läpi mutkittelu oikullisen laukun kanssa oli syönyt voimia. Tankkasin lisävoimia yhden oluen verran lähistöllä olevan basilikan viereisessä baarissa, ja sitten taas liikkeelle, vaikka jalkoja jo kivisti. Selkäkin antoi merkkejä siitä, että se ei katsonut hyvällä painavan kameran ja olkalaukun yhdistelmää.

Viitisen tuntia kiertelin kaupunkia ja tunnollisesti kolusin sen tärkeimmät nähtävyydet läpi. Kuljin mutkikkailla ja hiljaisilla sivukaduilla, ihastelin luccalaisten kotien ikkunoita ja parvekkeita ja takorautaisia ikkunaverkkoja. Paljon oli keskikaupungilla tyylikkäitä ja kalliita vaatekauppoja ja paljon löytyi myös taidekauppoja, design-tuotteita myyviä erikoisliikkeitä, herkkukauppoja, ja tietenkin, Italiassa kun ollaan, paljon terasseja ja ravintoloita.

Taidokasta takorautatyöskentelyä

Luccasta löytyy myös kaksi kanaalia

Pylväspyhimys

Tyypillistä luccalaista kaupunkiarkkitehtuuria läheltä majapaikkaani

Ihmisiä ei ole syyskuussa paljoa liikkeellä, ei ainakaan kaupungin laitamilla

Tarjoilija, vielä yksi lasi viiniä, kiitos!

Keskustan kaupoilla ja ravintoloilla oli tyylikäs yhtenäinen ilme

Pyörä on helpoin tapa liikkua kaupungilla

Luccan monet kirkot ja katedraalit

Vaikka kaupunki tai ainakin sen muurien sisälle jäävä historiallinen keskusta on pieni, löytyy sieltä huikeita kirkkoja, niistä ehkä komein San Michele in Foro, joka nimensä mukaisesti on pystytetty vanhan roomalaisen forumin paikalle. Kirkko mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 795 jKr. Paavi Aleksanteri II kunnosti kirkon uudelleen vuonna 1070.

San Michele in Foron erikoisuus on sen upea fasadi joka koostuu monista kymmenistä pilastereista, joista jokainen erilainen.

Kirkko oli suljettu kun sinne yritin - ilmeisesti oli alkamassa jonkin tilaisuus, mahdollisesti häät

San Michele in Foron fasadia, ylimpänä arkkienkeli Mikael

Jokainen pilasteri hieman erilainen

Pilasterien moninaisuutta

Mieletöntä käsityöläistaidetta

Duomo di San Martino eli Luccan tuomiokirkko on ulkoa San Michele in Foroa vaatimattomampi. Sisältä se on myös askeettinen, varsinkin jos vertaa sitä myöhemmin rakennetuihin Rooman barokkikirkkoihin. Suuret renessanssiajan taiteilijoiden taulut, kuuluisimpana Tintoretton Viimeinen ehtoollinen, koristavat sen seiniä.

Duomo di San Martino

Katon koristelua

Tintoretton Viimeinen ehtoollinen

Duomo di San Martinon kupolin maalausta

Katedraalin portinpielessä oleva labyrintti on peräisin 1100- tai 1200-luvulta

San Frediano -kirkon erikoisuus on sen hätkähdyttävä julkisivu, jossa on 1200-luvulta peräisin oleva värikäs mosaiikki, Taivaaseenastuminen. Kirkon edustalla oleva piazza taas tarjoilee virkistystä niille, joille pyhä sana ei ole riittävä.

Piazza San Frediano

Taivaaseenastuminen-mosaiikki 1200-luvulta

Päivän viimeinen vierailukohteeni oli Luccan kuuluisa amfiteatterin mallinen aukio Piazza dell' Anfiteatro, jonne on kerääntynyt rypäs terassiravintoloita ja kauppoja. Istuessani alas ymmärsin, että olin aivan poikki. Minun oli tarkoitus illalla käydä vielä tutustumassa kuuluisiin linnoitusmuureihin, mutta huomasin ettei minusta enää ollut siihen.

Istuin pitkään aloillani, kirjoittelin päiväkirjaani, katselin turisteja, jotka haahoilivat torilla. Lopulta keräsin kimpsuni ja kampsuni ja suunnistin kohti majapaikkaani. Pysähdyin SPAR-myymälässä ostamassa pullon viiniä, muutaman croissantin ja hieman kinkkua ja päätin viettää rauhaisan illan Affittacamere Primaverassa.

Piazza dell'  Anfiteatro

Leipää ja viiniä olisi täällä tarjolla

Toista reunaa Piazza dell' Anfiteatroa

Niinhän minä luulin, viettäväni rauhallisen iltahetken majapaikassani. Mutta eihän asiat sitten menneetkään kuten olin suunnitellut. Jännimmät Lucca-hetkeni olivat vasta tulossa. Mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää. Pysykää siis kanavilla. Ciao!