Yksin Italiassa, osa 40: Riomaggiore ja turistin tuskat

Tapahtunut tähän asti: Tiina on matkustanut risteilyaluksella Cinque Terreen. Vieraillut Monterossossa ja Vernazzassa. Ihaillut kyliä mereltä mutta ahdistunut maissa. Turisteja on  ollut sietokyvylle liikaa ja kylissä on vallinnut  jollain lailla levoton tunnelma massojen siirtyillessä lautoilta kyliin ja takaisin lautoille.  Vielä on edessä yksi kylä, ja sitten paluu La Spezia Inn -majapaikkaan, viimeistä kertaa

Riomaggiore ja taas kiipeillään

Värikäs ja mereltä pittoreskin näköinen Riomaggioren kylä oli viimeinen Cinque Terren kylä jossa vierailin. Väkeä oli täälläkin paljon, mutta ilmeisesti illan jo lähestyessä hieman vähemmän kuin mitä päivällä. Aurinko oli alkanut paistaa jo kunnolla ja auringonottajia oli levittäytynyt kylän korkeille laavakivikallioille.

Päästäkseen Riomaggioren pääkadulle, Via Colombolle, joutuu nousemaan ja laskeutumaan portaita useampaan kertaan. Lautta jättää matkaajan alas meren rajaan. Siitä on kivuttava monen monta porrasta päästäkseen mereltä pois. Tämän jälkeen on laskeuduttava suunnilleen sama määrä portaita, minkä jälkeen huomaat olevasi jälleen meren rajassa ja Via Colombon alussa. Ja tästä on eteenpäin vain yksi suunta: ylös.

Riomaggiore mereltä nähntynä. Tarinan mukaan kalastajat maalasivat Cinque Terressä oman talonsa muista poikkeavalla värillä erottaakseen sen mahdollsimman kaukaa mereltä.

Riomaggioren aallonmurtaja

Isot kivet tarjoavat makuualustoja auringonottajille

Lautta rantautuu meren rajaan. Sieltä on noustava ensin yhdet portaat ylös ja sen jälkeen tultava toiset alas.

Aurinko on alkanut paistaa ja auringonottajat ovat levittäytyneet kalliolle

Komeat raidalliset laavakivikalliot tekevät vaikutuksen

Lähden kulkemaan Via Colomboa ylös ja askel askeleelta huomaan väsyväni yhä enemmän. Kaksi viikkoa jatkuvassa liikkeessä oleminen, vaeltelu eri kaupungeissa, on alkanut kantaa veronsa. Jalat ovat käyneet raskaiksi ja kaipaavat lepoa.

Puolessa välissä mäkeä annan periksi. Vetäydyn varjoon, pieneen baariin, tilaan oluen ja jään istumaan niille sijoilleni. Ei minun tarvitse kiivetä enempää, ellen tahdo, vakuutan itselleni. Katselen kuinka muu maailma vaeltaa Via Colomboa milloin ylös, milloin alas ja nautin siitä ettei minun tarvitse mennä minnekään.

Ihmisiä tulee baariin ja lähtee. Katselen ihmisten kasvoja, ilmeitä ja teen huomion, jonka olen tehnyt niin monta kertaa aiemmin turistikohteissa. Todella monet turisteista ovat kärttyisen ja pettyneen näköisiä. Huonotuulisia tai vihaisia. Mietin miten nurinkurista se on. Ensin säästetään rahaa, matkustetaan maailman toiselle puolelle,  ja sitten valitetaan kuumuutta, ihmetellään miten asiat ovat eri tavoin kuin mitä kotona, tai ollaan muuten vain ynseitä. Mietin että näytänkö minäkin samalta, jalkojani baarissa lepuuttaessani. Olen väsynyt, tai jalkani ovat väsyneet, mutta mieli on yhä virkeä.

Toinen huomio on älypuhelimet. Niitä on kaikilla, ja kaikki niitä näpelöivät. Kaikkialla.  Kun näin joskus turistin hymyilevän, hän useimmiten hymyili kännykälleen. Kännykän kautta jaetaan yhteisöllisesti kokemuksia, mutta mietin, että siinä kännykkää näpelöidessä menetetään väistämättä samalla iso osa kokemuksesta.

Kolmas yleinen huomio koskee valokuvausta. Kautta aikojen ovat turistit näpsytelleet kameroitaan matkoillaan. Mutta nykyisin yhä useammalla on kamera kääntynyt matkakohteen tai nähtävyyden sijasta kohti itseä. Selfiet! Jotain nekin kertovat nykyajasta ja sen hedonismista, jossa oma itse on kaiken keskus.

Selfietikkuja myytiin Roomassa liki jokaisessa kadunkulmassa, ja niitä myös paljon käytettiin. Palatessani rantaan silmäni osuivat nuoreen amerikkalaiseen neitoseen. Pelästyin kun näin hänen kasvonsa. Niillä oli outo hirveä krampinomainen irvistys. Hetken ajattelin tytön saaneen sairaskohtauksen. Ennen kuin ymmärsin että hänhän hymyili kännykälleen. Kun kuva oli otettu, tytön kasvoille valahti kivinen, tylsistynyt, tympeä ilme. Mietin miten mukavaa tytön kavereiden on katsella tytön matkakuvia: minä ja Riomaggiore. Minä ja Botticellin Venus. Minä ja Pisan kalteva torni. Ja joka kerta tuo pakotettu hurja irvistys. Hampaat toki olivat valkeat ja moitteettomat.

Olueni juotuani palaan rantaan ja suuntaan yhteysalukselle. Väkeä on jo paikalla paljon, kukaan ei halua myöhästyä viimeisestä lautasta. Meri on alkanut kuohua, aallot lyövät rantaan valkeina pärskeinä. Tietää hieman röykkyistä kotimatkaa, arvelen.

Päästääkseen lautalle on taas noustava ja sitten laskeuduttava lukematon määrä portaita

Pojat kiipeilevät liukkailla rantakallioilla

Riomaggioren korkeuseroja

Iltaa kohden meri on alkanut kuohua

Suuret pärskeet lyövät Riomaggioren kallioihin

Kuten olin arvellutkin, paluumatka mentiin keinuen ja sukeltaen välillä ylös ja alas aalloilla. Istuin kokassa ja nautin hurjasta kyydistä. Laivan sisällä näytti olevan useampikin huonovointinen matkustaja, mutta kokkaan oli valikoitunut meren ja vauhdin ystävät.

Kuvaaminen oli mahdotonta kaikessa keikunnassa. En halunnut kameraa pudottaa mereen, itsestä nyt ei olisi niin väliä ollut.  Pidin kiinni lujasti kaiteesta ja ratsastin aalloilla vauhdista nauttien ja seurasin samalla erästä italialaista miestä ja hänen nuorta hurjapäistä veljentyttöään. Mies oli selkeästi ollut laivoilla aiemminkin. Hän seisoi keskellä kokkaa, mistään kiinni pitämättä. Ja säilytti vaivattomasti tasapainonsa teki laiva millaisia syöksyjä hyvänsä. Teini-ikäinen veljentyttö, aikamoinen villikko, katsoi setäänsä ihailusta silmät säihkyen. Ja yritti nauraen samaa. Mutta laivan tehdessä syvän koukkauksen tai äkillisesti kallistuessa tyttö lennähti aina uudelleen päin penkkejä. Noustakseen setänsä rinnalle, aalloilla ratsastamaan. Mietin että huomenna oli villikkotytöllä mahtavat mustelmat käsissään ja reisissään. Mutta se ei tuntunut villiä pörröpäistä poikatyttöä vaivaavan.

Porto Veneren ilmaantuessa jälleen näköpiiriin merikin on rauhottunut. Ilta-aurinko maalasi Porto Veneren rantakivet ja Pietarin kirkon lämpimillä sävyillä. Totesin jälleen kerran että kyllä Runoilijoiden lahti, Golfo dei Poeti on kaunis!

Byronin grotto lähestyy

Laiva ohittaa Porto Veneren ja Pietarin kirkon

Tämän jälkeen ei olekaan paljoakaan kerrottavaa. Laiva rantautui ja minä lähdin La Spezia Inniin. Pakkasin laukkuni ja valmistauduin huomiseen. Sillä huomenna oli määrä jatkaa matkaa, nyt kohti Sienaa.

Illan viimeinen kuva on La Spezia Innin kävelysillalta kujalle.

Miten kävi? Kulkivatko junat? Pääsinkö perille? Vai jouduinko jonnekin aivan muualla? Siitä seuraavassa osassa lisää. Ciao!