Eilinen aamu valkeni aavistuksen usvaisena. Pihalle lähdin kuitenkin auringon noustua ja aloitin ankaran ruohotuppaiden käännön tulevalta nurmikkoalueelta. Ja ruohotuppaitahan täällä riittää.
Lopetettuani urakan oli piha sen näköinen kuin jättikokoinen ja ylikierroksilla käyvä myyrä olisi siellä myllännyt.
Kun sain homman päätökseen oli alkanut harvakseen tihuttaa. Sehän on vain raikastavaa. Aloin sommitella Konikakolmoseen eli kolmen kartiotuijan (Conica) ympärille hakekoristelua. Päädyin yhtenäiseen alueeseen.
Se tässä
Sen tehtyäni huomasin haketta jääneen yhdestä säkistä sen verran, että niillä saan katettua kolme viime viikolla istuttamaani tuijaa aidan takaa, ne uudet perustuijat, joista jonain päivänä tulee minun harjoitusleikkelypuut.
Siirryttyäni tien puolelle tulin siihen tulemaan, että on järjetöntä kattaa tuijia pelkällä hakkeella kun kaikki pihlajat ovat jo tiputtaneet lehtensä ja lehtiä voi käyttää myös hyvänä peruskatteena. Aloin siis haravoida.
Sade yltyi. Minä haravoin ja peittelin tuijia ja samalla myös aiemmin istuttamiani pieniä pallotuijia toisella puolen porttia. Satoi kaatamalla.
Mietin, että olisi varmaan ihan viisasta siirtyä sisälle, mutta totesin olevani jo ihan läpimärkä, joten mitä väliä, ja aloin korjata myyrien rikkomaa Monza-istutusta. Vettä tuli yhtenä paksuna seinämänä.
Silmälasini olivat huurussa, mutta olin näkeväni Linkaman parvekkeen lasioven takana viittilöimässä minulle. Pyyhin silmälasit ja tihrustin, ja tämä näyttää esittelevän minulle kansainvälisiä käsimerkkejä. Vasen käsi on ylhäällä, siitä sojottaa yksi sormi suorana kohti korvaa ja tekee pyöryläliikettä. Suun liikkeistä olen lukevinani: ”Ootsä ihan viisas?”
Ymmärsin yskän ja tulin sisään. Takki valui norona kuravettä verannan kivilattialle ja vaatteet olivat läpeensä litimärät, mutta tulipahan taas vähän puuhastettua. Suihkuun. Päivän pihatyöt oli siltä erää tehty.
Suihkusta tultuani sää alkoi jo hieman seljetä, mutta totesimme, että on aivan turha tänään tehdä pihassa yhtään mitään. Kaatosade on muuttanut kuitenkin mullan liejuksi ja multa painaa veden painosta sata tonnia. Joten nyt voisi tehdä jotain KIVAA! Jotain vähän niin kuin palkkioksi kaikesta tähänastisesta piharaadannasta.
Linkama mietti Tarton ravintoloita, mahdollista pikaista pistäytymistä Latvian puolelle, mutta minulla oli omat mietteeni: I had Piusa on my mind!
Ja nyt täytyy siis kertoa hieman Piusasta. Se on alue Etelä-Virossa, lähellä Obinitsaa ja Oravaa, ja se on maastoltaan ja maaperältään vallan ihmeellinen. Piusan maakuoressa virtailee outoja punaisia raitoja, jotka ovat tyypillisiä Englannin Devonille. Sen hiekka on kuuluisaa, kuten ovat myös Piusan hiekkakiviluolat, jotka ovat nyttemmin sortumavaaran vuoksi suljettu. Minulla oli mielessä lähinnä Piusan suuret avolouhimot.
Sillä mikä olisi mukavampaa kuin käyttää moniväristä hiekkaa Earth Art’ssa. Olisi palettia millä maalata.
Kun muistutin Linkamalle että Piusan ja Otepään välillä on myös Võrun kaupunki ja siellä on aivan ykkösluokan grilliravintola Hundijalg, olinkin saanut Linkaman innostumaan luontoreissusta Piusaan.
Pakkaamme koirat ja muutamaisen hyvän muovisen muuttolaatikon Jeeppiin ja lähdemme pörhältämään etelään. Ilma paranee kilometri kilometriltä ja saavumme Piusaan kuivin jaloin.
Muutamakymmen kilometri ennen kaivoksia näemme ruskean nähtävyyttä merkkaavan kyltin: Piusa ürgorg ja liivapaljandid. Ja koska emme ole siellä olleet ja koska olemme seikkailulla (ja koska liivapaljand tarkoittaa hiekkakivitörmiä ja herättää minussa salaisia paheellisia mielikuvia), suuntaamme Jeepin sinne.
Ja upeaan paikkaan tulemmekin! Tie on jotenkuten autolla mentävä, tai ainakin Jeepillä. Kilometri kilometriltä tie käy kuoppaisemmaksi ja nelivedosta on apua isojen lammikoiden ja autonrenkaiden liukastamien urien ja vajoamien kohdalla. Linkama tykkää – siitä on tullut mielessään jo off-road-man.
Latte ujeltaa takapenkillä, sekin on huomannut että nyt ollaan hienossa paikassa. Pysäytämme auton ja lähdemme taivaltamaan upeille kuohkeille jäkälän ja sammalten ja puolukka- ja mustikkavarpujen peittämille mäntykankaille, joista voi löytää vaikka jättiläismäisiä muurahaispesiä.
Tässä off-road-mies ja koira joka on AIVAN innoissaan. (Salassa off-road-mieskin on, siitä on kivaa ajella kummallisissa ja vaativissa paikoissa autollaan ja kokeilla mihin kaikkeen Jeeppi pystyy.)
Koiralla menee maastosta tosi lujaa
Ronjan mielestä suorastaan liian lujaa
”Kauanko tätä pitää vielä kestää", pohtii Ronja mielessään
Rouvalla on kuvassa myös tyytyväinen ilme – hän haaveksii Piusan hiekasta…
Kävelyreitti Piusan luontoalueella on palkitseva. Ensin tosiaan on valtavia mäntymetsiä, jäkälää, joka maalaa maastoa vaaleanvihreäksi ja mustikka- ja puolukkamättäistöjä. Aurinko siilautuu puiden välistä perin lyyrisesti..
Löydämme tien kyltissä mainituille hiekkakivitörmille – sitä parasta Piusan punaista. Mutta olemme luonnonsuojelualueella ja minun muovilaatikkoni pysyvät autossa.
Hyppäämme uudelleen autoon, aika käy vinhaan, ja päivä on pian painumassa mailleen, ja niin jatkamme Piusan avolouhimoille. Muistan, enkä väärin muistakaan, että aurinko laskee illalla juuri avolouhimoiden seinämille ja niiden väriloisto on laskevassa auringossa perin upea.
Minä alan jo miettiä muovilaatikoita auton takakontissa. Täältä hiekkaa siis lapioimaan. Mutta Kimmo on protokollan mies – ensin on soitettava omistajalle ja kysyttävä lupaa. Lähdemme etsimään siis kylttiä josta selviää kaivoksen omistajan nimi ja numero – tiedämme sellaisen olevan.
Vaan joku vandaali on raapinut puolet kyltin puhelinnumerosta irti, emmekä voi kysyä lupaa. Mikä eteen? Minä hiljaa mietin, että paljonko saisin pyttyä jos vaikka vaan pari muovikassillistä hiekkaa täältä ottaisin mukaani. Linkama lukee ajatukseni ja toteaa että se on väärin. Minä kiemurran vaatteissani ja yritän taistella mielitekoani vastaan, jos vaikka ihan ihan vähäsen vaan ottaisimme hiekkaa mukaamme. Kimmo toteaa: ”Totta puhuakseni, varastaminen ei ole minun lajini”, ja minä häpeän, enhän minäkään halua varas olla. Minä olisin vaan ihan ihan pikkuriikkisen halunnut Piusan hiekkaa mukaani…
Oikeassahan Kimmo on. Huokaan ja olen toisaalta iloinen ja ylpeä, että minulla on näin suoraselkäinen mies.
Toisaalta, olen jo hiljaa itsekseni todennut, että ei pieni määrä punaista tai keltaista hiekkaa näytä lainkaan samalta penkeissäni kuin miltä nämä törmät näyttävät. Ja oikeasti minulle riittää, että saan hetken herkistellä näiden värien ääressä.
Ja millaisia hiekkatörmiä nämä ovatkaan: jokainen hieman eri sävyinen.
Tässä vaaleaa hiekkaa.
Ja tässä viininpunaista.
Ja tässä korkeita viininpunaisia alas jyrkästi valuvia hiekkatörmäkkeitä.
Nautinnollista on kulkea hiekkakaivosten reunamilla ja katsella niiden värisinfoniaa. Tämä reissu oli matkan arvoinen, siitä huolimatta, että hiekkaa emme mukaamme saaneet.
Illan pimetessä hyppelen vielä Piusan metsissä, joissa puolukkavarpujen lomassa lahoaa vanhoja puupölkkyjä. Teen Löydön! Jura-aikaisen piikikkään merihirviön. Eli hauskan moneen suuntaan törröttävän puunkappaleen. Minulla on sittenkin mukanani matkamuisto Piusasta!
Aurinko on jo laskemassa kun rouva vielä loikkii Piusan ihanilla kukkuloilla. Kuu kohoaa punaisten hiekkatörmien yllä. On täysikuu.
En kuule susien ulvontaa enkä ihmissuden tassuttelua. Mutta ehkä kanervikossa ja pehmeiden Piusan sammalten päällä taivaltaa äänetönnä pieni joukko menninkäisiä ja pari yövirkkua keijua.
Sillä satujen maisemaahan tämä on – eikö vain?
