Meille tuli eilen Villa Ottiliaan asiakkaita, jotka olivat varanneet ison perhehuoneemme kuudeksi yöksi. Tallinnalainen perhe, joka tuli eilen, ja lähti jo tänään. Kun ei täällä voi mitään tehdä. Kun ei ole lunta.
Mitäpä sitä kellekään vastaan väittämään. Jos siltä tuntuu, niin tuntuu siltä.
Minä lähdin kuitenkin ajelemaan lähiseuduille, etsimään näkymiä ja elämyksiä. Minä, joka olen täällä vuoden läpeensä ja jolle lähes kaikki paikat ovat jo ennestään tuttuja. Silti onnistuin löytämään parikin aivan ihmeellistä paikkaa, joiden ääressä hengitin hieman nopeampaan, pelkästä ihastuksesta ja löytämisen riemusta.
Niinhän se on, että jokainen näkee maiseman omalla tavallaan. Valokuvaajalle ei ole huonoja ilmoja, tätä olen hokenut useasti. Ehkä matkaajan kannattaisikin katsoa maailmaa valokuvaajan silmin silloinkin kun kamera ei ole mukana. Sillä silloin näkee maiseman hieman tarkemmin: katsoo taivasta ja sen outoja muodostelmia, katsoo muotoja ja värejä. Tuulen leikkiä veden pinnalla tai lumivalkean joutsenparin ylvästä lipumista mustan järven pinnalla. Ja silloin kokee ja näkee ehkä enemmän kuin mitä tavallinen turisti, jolle "kaunis talvimaisema" on perinteinen lumimaisema. Ja joille "tekeminen" = laskettelua tai hiihtoa.
En ole kuitenkaan millään muotoa katkera asiakkaillemme - markkinataloudessa kun on ostajalla valinnan vapaus. Nyt vain harmittaa, että ostimme eilen isoja perhepakkauksia aamiaistarvikkeita niin että ne riittävät usammaksikin päiväksi. No, saahan niistä itselle einettä taiottua, ei siinä mitään.
Minulla oli tänään siis hyvä päivä - ajelin ja pysäyttelin autoa aina komean maiseman tai näkymän kohdatessani. Ja kyllähän niitä riitti! Kotiin tulin innostuneena ja tyytyväisenä. Ja innokkaana kerroin Kimmollle Pikkjärvestä ja sen laaksosta; pohdin Vidriken outoja autiotaloja ja arvuuttelin niiden mennyttä historiaa.
Tässä teillekin, rakkaat blogin lukijat, hieman päivän kuvasaalista - tarjolla on niin värillistä kuin mustavalkoista kuvakerrontaa:
Otepään Pyhän Maarjan kirkko aamupäivän vaihtelevassa auringossa.
Kaislat ovat minun vakiosuosikkejani, tässä hieman dramaattisesti sävytettyinä.
Joutsenia Valgjärvellä.
Hurjia auringonsäteitä Savernan ylängöllä.
Dramaattisia värejä Kaarnajärvellä.
Auringonkiloa Kaarnajärvellä
Pikkjärvellä vesi leikkii tuulen tahtiin.
Aurinko sytyttää Pikkjärven takana oleviin koivuihin valot.
Outoja raunioita Vidrikessa. Mitä tässä on ollut ennen? Kartano? Jäljellä vain rauniot.
Upea vanha talo, jonka historia mietityttää. Kuka täällä asui ja miksi talo hyljättiin?
Kummitusmainen pihapiiri Vidrikessa.
Etteikö talvella olisi maisemassa värejä?
Yksinäinen Tarzan-keinu Pilkusejärvellä.
Toivottavasti kuvat miellyttivät teitä samalla tavalla kuin minua!
Kuten kirjoitin, en voi olla vihainen asiakkaille, jotka lähtevät kesken varauksen, kun ilma ei heitä miellytä. Mutta olen huolestunut. Hyvinkin huolestunut.
Jos tammikuu jatkuu tällaisena lumettomana syyssäänä, se tarkoittaa että ainakin ne lomailijat, jotka suuntaavat Otepäälle vain ja ainoastaan lumen vuoksi, jäävät pois.
Mietin itsekseni, miten markkinoida Villa Ottiliaa ja Otepäätä tällaisena outona talvena. Kuten kuvat yllä kertovat, täällä on nähtävää ja koettavaa, riippumatta lumesta. Ehkä jatkossa meidän - ja ennen kaikkea Otepään kaupungin - pitäisi alkaa panostaa muihin paikkakunnan nähtävyyksiin kuin siihen yhteen ja ainoaan eli lumeen!
