Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samjhana Paudyal. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samjhana Paudyal. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. joulukuuta 2013

Nepalin ihmemaa, osa 16: Dasain-juhla nepalilaisperheessä

On Dasain-päivän aamu, sen tärkeimmän päivän. Istumme Backyardin aamiaisella aika lailla kauhistuneina siitä mitä olemme edellisenä iltana kuulleet. Onnettomuudesta, jossa kuoli 8 hotellimme johtajan sukulaista bussin syöksyttyä rotkoon Dhulikhelin tiellä.

Hotellissa tunnelmat ovat ristiriitaiset. Mr Durga on tullut paikalle jakamaan henkilökunnalleen tikat, nuo punaiset Dasainin aikana vielä tavallista suuremmat täplät. Tikan kun aina antaa perheen tai yhteisön vanhin tai merkityksellisin jäsen. Dasain on ilon juhla - vähän kuin meidän joulumme - mutta ymmärrettävästi iloisuus on nyt aika kaukana monen mielestä. Lisäksi sataa. Kaatamalla. Vaikka kaikki olivat meille vakuutelleet, että Dasainina ei koskaan sada.

Meidän suunnitelmamme tälle päivälle ovat ymmärrettävästi rauenneet. Kun avaamme sähköpostin, jota emme ole katsoneet moneen päivään löydämme siellä Samjhanan muutama päivä aiemmin esittämän kutsun luokseen. Siis tämän ihastuttavan neitokaisen, jonka tapasimme matkalla New Delhistä Kathmanduun. Kerromme Samille tapahtuneesta ja Sam esittää uudelleen kutsun saapua hänen ja hänen vanhempiensa kotiin viettämään tätä suurta juhlaa tänä iltana. Otamme kutsun kiitollisina ja ilahtuneina vastaan.

Saavumme Samjhanan kotiin illan jo pimetessä. Vettä tulee kuin saavista ja taksi vie meidät perille Samjhanan antaessa puhelimessa kuskille viimeisiä reittiohjeita. Sam tulee vastaan taksia, ihanassa, aivan upeassa turkoosissa sarissa, suuren sateenvarjon alla värjötellen. Ihana Aasian eksoottinen kukka, karmeassa kaiken - kampaukset, meikit jne - tuhoavassa vesisateessa. Mutta Sam nauraa ja on iloinen: Löysitte perille!

Ilta on sadunomainen. Vaikka olimme tätä ennen kokeneet vaikka mitä, emme koskaan olleet päässeet nepalilaiseen kotiin. Ja vielä vuoden tärkeimpänä juhlana. Kuin meidän jouluna.

Sam asuu lähellä lentokenttää omakotitalossa vanhempiensa ja siskonsa ja veljensä kanssa. Nuoriso puhuu englantia mutta vanhemmat eivät. Vastaanotto on sekä sydämellinen että juhlava. Sam tulkkaa meidän ja vanhempien välissä, välillä aina nauraen kuin iloinen tiuku tai vaskikello. En tiedä montaa naurua, joka kumpuaa niin spontaanin ihanasti kuin mitä Samjhanan nauru. Se on sydämellinen ja ennen kaikkea tarttuva. Äkkiä me kaikki nauramme, pieni varautuneisuus häviää ja tunnelma on iloinen, vaikka olemmekin Kimmon kanssa hieman jännittyneitä siitä, että emme tee jotain etikettivirhettä tietämättämme.

Samjhanan isä on kotona, hän sairasti pitkään Samin ollessa Englannissa ja äiti jäi kotiin isää hoitamaan. Samjhana kertoo, että ennen äiti piti heidän puutarhastaan hyvää huolta ja se ruokki heidät lähes kokonaan, mutta nyt äidin aika ei enää riitä siihen. Sisko, Siru, on opettajatar ja tänään juuri kuulin että hän on mennyt nyt naimisiin. Veli toimii oppaana ja olikin vierailumme alussa vielä opastehtävissä kaupungilla ennen kuin liittyi seuraamme.

Illan kohokohtia ovat perinteisesti tikan anto. Me saimme tikat sekä Samin isältä että äidiltä. Samin perhe kuuluu pappiskastiin, bramiineihin, ja isä on opiskellut mm. sanskriittia, joka lienee yksi maailman vaikeimmista kielistä. Tika-seremoniaan kuului myös sanskriitinkielinen rukous.

Välillä otettiin ryhmäkuvia ja sitten syötiin perinteinen juhlaillallinen, vuohta ja dal bhatia.

Ilta oli todella onnistunut, ja yllätykseni oli suuri kun Samin äiti lahjoitti minulle punaisen, lasisen kaulaketjun, jota vain naimisissa olevat naiset saavat käyttää. Samoin sain usean punakultaisen rannerenkaan, nekin tyypillisiä juhlakoruja nepalilaisilla naisilla.

Onnistuimmeko tekemään etikettivirheitä, siitä emme tiedä. Mutta kyllähän silti yksi kömmähdys tapahtui kohdallani. Ennen ateriaa joimme teetä ja Sam tarjoili juhlaan kuuluvia kookoksen paloja naposteltavaksi. Olen tuttu kookoksen kanssa sen muissa muodoissa, kookosmaitoa käytän ruuanlaitossa paljonkin, ja kookoslastuja ja murskaakin olen syönyt. Koskaan en ole kuitenkaan pannut suuhuni kimpaletta tuoretta raakaa kookosta. Se on kovaa. Todella kovaa. Ja minä yritin heikoilla hampaillani saada sitä suussa pilkottua ilman hampaiden lohkeamista. Ja se taas kesti. Yritin vaivihkaa saada pieniä paloja nieltyä, mutta suurin osa kookoksesta oli kuitenkin suussa kun Sam keksi että meistä kaikista pitää ottaa yhteispotretti. Ja niin minä olen sitten kuvissa hieman oudon näköinen. Koittakaapa itse hymyillä luontevasti jos teillä on iso kimpale jotain kovaa suussanne!

Kimmo saa tikan

Äiti lisää tikaan oranssia. Muutenkin Dasain-tikat eroavat tavallisestsa punaisesta täplästä. Ne ovat suuria ja niissä on mukana mm. riisiä

Kimmolle laitetaan onnea tuottavia ohranversoja korvan taakse

Isä lukee sanskriitinkielisen rukouksen

Tiinan tikaan lisätään myös oranssia

Toimitus jatkuu ja seuraavaksi on vuoro Tiinan saada ohranversoja hiuksiinsa

Ohranversoja asetellaan hiuksiin

Toimitus on yhtä lailla juhlava kuin riemukas. Äiti pujottaa kaulakorun Tiinan kaulaan

Ja laittaa rannekoruja ranteisiin

Suomalaiset ranteet ovat paksummat kuin sirojen nepalilaisnaisten. Silti rannerenkaat saadaan sujahtamaan paikoilleen.

Kimmo antaa Tiinalle vielä erillisen tikan, joka laitetaan hiuksiin. Se on merkki avioliitosta. Ja Sam oli sitä mieltä, että nyt jos koskaan se täytyy laittaa, olihan matka Nepaliin meidän kymmenvuotishäämatkamme.

Kaunis Samjhana Paudyal

Kauniit sisarukset rinnakkain

Perheen kolme naista poseeraavat

Isä, äiti ja tyttäret ryhmäkuvassa

Koko perhe ryhmäkuvassa



Ikimuistoinen oli siis tämä vierailumme vieraanvaraisen Samin ja hänen perheensä luona. Jotain niin hienoa, että en tule sitä koskaan unohtamaan! Lämmin kiitos vielä kerran!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Nepalin ihmemaa, osa 1: Alkupuhe ja lähtö

Alkupuhe

Kun talven ensimmäiset lumihiukkaset hiljalleen putoilevat Villa Ottilian pihamaalle on hyvä palata takaisin vihreään ja kesäiseen Nepaliin.

Matkakertomuksen kirjoittaminen on kestänyt, mutta takaraivossa se on odotellut päivänvaloa. Jotain ehkä olen jo unohtanutkin - ihmisen muisti kun ei ihan kaikkea jaksa matkassaan kantaa - mutta toisaalta, ehkä ne hienoimmat kokemukset ovat siilautuneet pinnalle, pikkusälän jäädessä pohjalle.Muistini tukena minulla on päiväkirja, jota pidin tunnollisesti koko matkan ajan. Myös 4973 ottamaani kuvaa toimivat muistin apuvälineinä.

Nyt arvaan että lukija vetää epäuskoisena henkeä. Tiedän että 4973 kuvaa kuulostaa paljolta, mutta mielestäni olin suorastan maltillinen. Eihän tuo tee kuin 184 kuvaa per päivä. -- No, myönnetään, että oli se aika lailla, mutta minkäs teet. Kun kuvaaminen on intohimo ja kerrankin pääsee kuvaamaan jotain muutakin kuin Otepään sotatammea.

Valtavan kuvamassan läpikäyminen vei reilut kaksi viikkoa. Sekin hidastutti matkakertomuksen aloittamista. Halusin kuitenkin tehdä ensin kuvallisen matkan uudelleen ennen kuin ryhdyn matkaa sanoiksi pukemaan. Ja sen aika on nyt.

Siis tervetuloa matkalle Nepaliin. Ajankohta on  26.9.-24.10.2013.

Lähtö

Lähtöpäiväämme edeltävät päivät olivat olleet lämpöisiä loppusyksyn päiviä, mutta lähtöaamuna oli autojemme tuulilasit jäässä. Alkuperäissuunnitelmissa oli matkustaa keveästi ja ottaa mukaan vain ohuet fleece-takit, mutta kylmä kyyti Tallinnaan ja Helsinkiin sai minut vaihtamaan päälleni hieman paksumman pompan. Jota sitten retuutin koko matkan turhaan muassani. Hyvä niin, sillä paluussa pomppaa kuitenkin tarvittiin.

Latten hoitajat, ensimmäinen erä kennelväkeä eli ystävämme Aare ja Seija olivat saapuneet edellisiltana Otepäälle. Kävimme illalla läpi viimeiset koiran hoito-ohjeet Latten pyöriessä jaloissamme hieman hätääntyneen oloisena. Se oli nähnyt meidän pakkaavan ja jotenkin se taisi ymmärtää, että tällä kertaa ei ollut hänen vuoronsa päästä mukaan. Se riipi sydäntä, mutta niin tiesin sen tekevänkin. Toisaalta edessä oli seikkailu, jota olimme odottaneet kuukausikaupalla. Tai paremminkin vuosikaupalla. Edellinen yhteinen kunnollinen lomamatkamme oli tehty seitsemän vuotta sitten - ja silloinkin Nepaliin.

Matkareittimme kohti Kathmandua kulki seuraavasti: Lähtö Otepäältä 26.9.2013 klo 09.00 - Aaren kyydissä autolla Tarttoon - Tasatunnin  Ekspress-bussilla Tallinnan lentokentälle - Finnairilla Helsinkiin - Odottelua ja ystävämme Karin tapaaminen Helsingissä - Lento Finnairilla New Delhiin - Juoksua Delhin lentokentällä - Lento Air Indialla Kathmanduun. Saapuminen Kathmanduun 27.9.2013 klo 09.05. Matkaa teimme n. 22h.

Tiina ja Kimmo Tarton linja-autoasemalla. Ilmeistä on nähdä että matkajännitystä on ilmassa. Mutta myös matkalle lähdön suurta odotusta ja riemua.

Olemme matkustelleet niin vähän että lentokentillä kulkeminen käy seikkailusta. Se kansainvälisyyden tunnelma, ihmisiä kiiruhtamassa portilta toiselle. Pekingin koneen edessä olevassa odotustilassa on pääosa matkustajista kiinalaisia. Delhin koneen odotushallissa taas sareihin pukeutuneita tummapintaisia intialaisia naisia ja turbaanipäisiä sikhejä. Intialaisia liikemiehiä, keski-iän ylittäneitä eksoottisia ruskeita maailmanmatkaajia ja reppumatkalaisia. Mukana muutama vaalea kasvokin, me mukaanlukien.

Lento Delhiin menee melko kepeästi, lehtiä selaillen ja Finnairin elokuvia katsellen. Lähtö on lähes tunnin myöhässä ja niinpä vaihto Kathmandun koneeseen jää ajaltaan täpäräksi. Niin täpäräksi että sananmukaisesti juoksemme valtavan uuden transithallikompleksin läpi, nipin napin koneeseen ehtien. Kun istahdamme alas, viime minuuteilla, alkaa olla jo rauhallinen mieli. Näin pitkälle olemme jo päässeet. Seuraavan kerran kun laskemme jalkamme kiinteälle maalle, on se jo Nepalin maaperää.

Samin tapaaminen

Kathmandun koneen kapealla käytävällä etenee edessäni pieni siro ja kaunis nepalilaisneitonen isojen lentolaukkujen kanssa. Törmäilemme toisiimme, kolhimme toistemme jalkoja ja naureskellen anteeksipyytelemme kömpelyyttämme. Kun jotkut matkaajat näyttävät väsyneiltä ja tottuneilta maailmanmatkaajilta, meitä kahta yhdistää sama matkustamisen riemu ja into, jota emme pysty kumpikaan peittelemään.

Olen näin tavannut Samjhana Paudyalin. Nauramme ääneen kun huomaamme että meillä on rinnakkaiset paikat. Sam istuu ikkunan vieressä, minä kolmepenkkisen rivin keskellä ja vieressäni istuu hiljainen eurooppalainen keski-ikäinen mies. Kimmo on saanut paikan muutaman rivin päästä taaempaa.

Lentokone lähtee liikkeelle ja meillä on Samin kanssa aikaa puolitoista tuntia tutustua. Käytämme ajan hyvin. Samjhana kertoo olleensa Englannissa kolme vuotta piikomassa ja samalla kauppatieteitä lukemassa. Nyt hän palaa kotiin, ja on niin onnellinen ja innoissaan nähdessään pian kotiväkensä. Minä muistelen omia Englannin vuosiani, olin silloin suunnilleen Samin ikäinen, ja huomaan, että vaikka aikaa on siitä kulunut yli kolmekymmentä vuotta, pystyn hyvin samaistumaan Samin tunnetilaan. Keskustelumme poukkoilevat Englannissa, Nepalissa, matkustelussa, siirtolaisuudessa, kotimaassa ja koti-ikävässä. Minä kerron Samille että matkamme on meidän yhteinen romanttinen 10-vuotishäämatkamme. Sam rypistää hitusesti otsaansa mutta ei heti kysy mitään. Vasta lennon loppupuolella hän kuiskaa minulle: "Miehesi ei taida puhua paljon." Johon minä nauran, ei tämä vierustoveri ole mieheni, vaan hän istuu tuolla kauempana. Ja taas ilmoille pääsee Samin välitön ihana helisevä nauru, joka on hänelle niin ominainen. Tarttuva.

Samjhana Paudyal


Kun Nepal alkaa lähestyä ilmestyvät Himalajat esiin - meitä on onnistanut. On kirkas päivä ja vuoret näkyvät hyvin, ensin kaukaa, sitten aina vain lähempää. Pompimme Samjhanan kanssa penkeillämme ja minä kuvaan ja hihkun samanaikaisesti. Hiljainen mies vieressänikin innostuu ja kertoo meille eri huippujen nimiä. Tuolla on Langtang - tuolla Mount Everest. Olemme riemuissamme, kuin pienet lapset. Ja kamera käy.


Himalajan vuorijonoa


Mount Everest

Kathmandun laakso alkaa tulla esiin, Mount Everest takana

Matkaväsymyksestä ei ole enää tietoakaan. Tunnen luissa ja ytimissäni olevani suuren seikkailun alussa. Nepal - täältä tulemme!

Kone laskeutuu, aurinko paistaa, on lämmin, on kesä, on niin kuplivan hyvä mieli. Samjhanan kanssa emme pysty kuin nauramaan ääneen, riemusta. Koneesta poistuttuamme Kimmokin liittyy seuraamme - ja Sam nauraa katketakseen Kimmon pelleilyille koneesta poistuessaan. "Ai TUO on aviomiehesi. Nyt ymmärrän!"

Kimmo ja valtiomiesheilutus

Samjhana ja lentolaukut
Olemme saapuneet perille. Vaihdamme Samin kanssa sähköpostiosoitteita ja lupaamme tavata vielä uudelleen. Sam jää etsimään matkatavaroitaan joita ei hihnalla näy. Me saamme laukkumme ja astumme ulos lentokenttärakennuksessa. On aika tavata Sunil Manandhar.