Menneen maailman charmia - Tahevan kartano

Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.

Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.

Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.

Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.

 

 

Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt  raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.

Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä

Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita

Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla

Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan

Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia. 

Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.

Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista

Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.

Naavaa vanhojen puiden oksilla

Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet!

Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti

Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.

Koivan upeaa mäntymetsää

Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!

Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä

Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen

Laanemetsan kirkon pääovi

Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.

Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki  lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.

Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!

Saavumme Valgaan

Karulan kansallispuistossa ja Valgassa

Eilenpä paistoi aurinko mitä ihanimmin heti aamusta alkaen. Siitä oli otettava kaikki ilo irti.

Joulukuu on ollut monin tavoin ihan mukava kuu, lunta on ollut paljon ja sitä on tullut aina vaan lisää. Mutta taivas on ollut aika lailla harmaa, suoranaisesta auringonpaisteesta emme ole paljoakaan saaneet nauttia. Pyryssä emme ole sanottavammin halunneet ulkoilla, joten kuukausi on mennyt aika lailla sisätiloissa viihtyen.

Ulkoiluhaluihin on vaikuttanut myös kipakka pakkanenkin, joka on monena päivänä huidellut sellaista -15°C, joka sinällään ei ole tuntunut pahalta, jos ei ole tuullut. Tuulen kanssa se sitten onkin tuntunut jo aika häijyltä ja saanut meidän käpertymään yhä tiukemmin kaminan viereen.

Kuun lähestyessä loppuaan on ilma kuitenkin lauhtunut ja sen myötä myös lumikerroskin käynyt puolta pienemmäksi. Taivas on kuitenkin pysynyt melko harmaana, eiliseen asti.

Eilen kaikki oli ilmojen puolesta kohdallaan. Pakkasta oli miellyttävät -4°C ja aurinko paistoi. Niinpä päätimme tehdä päiväretken luontoon. Suunnaksi valitsimme Karulan kansallispuiston, joka sijaitsee Otepään ja Valgan rajakaupungin välillä. Ja jotta reissulla olisi joku järkevä tarkoitus päätimme samalla käydä Latvian puoleisessa Valkassa ostamassa bratwurst-makkaroita, sellaisia joita tältä puolen rajaa ei löydy.

Sanoista tekoihin ja liikkeelle!

Tästä se alkaa, ohitamme Otepään kirkon ja suuntaamme kohti etelää

Tiet ovat melko hyvässä kunnossa kaikesta lumesta, lauhtumisesta ja pakastumisesta huolimatta. Toisin kun tapaninpäivänä, jolloin tienpinnat olivat lasin kaltaisia ja liukkaita. Suuntasimme ensimmäiseksi Koorasteen ja ohitimme Latten lempijärven, Kooraste Suurjärven, ja Latte katsoi haikeana auton ikkunasta valkeaa liikkumatonta järven pintaa. Sieltä eteenpäin Antslaan ja Lüllemäelle ja Karulaan. Ja sieltä sitten Valgaan ja Valgasta kotiin. Tässä siis reittimme tiedoksi niille, joille Etelä-Viron eri matkailuetapit ja paikkakunnat ovat tuttuja.

Tyypillistä Otepään kumpumaisemaa. Lunta on nyt säiden lauhtumisen vuoksi vähemmän kuin viikko sitten, mutta kauniit ovat maisemat siitä huolimatta

Urvasten kirkko Kirikukülassa ojentelee torniaan sinistäkin sinisempää taivasta kohden

Ennen Antslaa pysähdymme lyhykäisesti Kirikukülassa eli kirkkokylässä, joita Virossa on useita. Võrun maakunnassa sijaitseva Urvasten kirkko on komea vanha kivikirkko, joka on pyhitetty Pyhälle Urbanukselle, ken hän lieneekään. Mutta hienot ikkunat ja ovet kirkossa kuitenkin olivat!

Urvasten kirkon huurtuneita ikkunalaseja

Urvasten kirkon ovet

Täältä matka jatkuu Antslan kautta Karulaan. Seuraava pysähdys on Karulan vanhan kirkonraunion juurella, Lüllemäessä.  Maarja -kirkko mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1392 ja Lüllemäen kylästä on ensimmäinen maininta Puolan valtakaudelta vuonna 1592. Kirkko poltettiin Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvulla. Nyt sen rauniot ovat surulliset mutta jollain lailla myös äärimmäisen kauniit huurteisine kivineen ja holvattuine ikkuna-aukkoineen. Kesällä vanhan kirkkosalin täyttää vihreys luonnon otettua vallan sen vanhoista lattioista.

Lüllemäen nimestä löysin hieman tietoa. Se on aiemmin ollut Lillemägi eli kukkamäki ja saanut nimensä Valgan tien reunalla olevasta hautausmaasta, jonne tuotiin kuulemma kukkia niin paljon, että paikkakuntaa alettiin kutsua kukkavuoreksi tai kukkamäeksi. Aina oppii jotain uutta kun vähän guuglailee.

Maarjan kirkon huurteisia seiniä

Ikkuna-aukkoja jotka uhmaavat ajan hammasta

Holvatut kaari-ikkunat ovat muodoiltaan romanttiset

Karulasta matka jatkuu kohti Valgaa, missä käymme syömässä atrian lempiravintolassamme, korealaisessa Horanissa. On aivan käsittämätöntä että näin hyvä ravintola löytyy pienestä Valgan rajakaupungista. Ruoka on siellä aina loistavaa, ja tarjoilijaksikin on löydetty viehättävä ystävällinen tyttö.

Ruokailu menisi muuten hyvin, mutta sitä häiritsee pahasti kuuden nuoren miehen seurue, joka meluaa ja meuhkaa melkomoisessa tuiterissa. Joulu on mennyt pitkäksi tai uutta vuotta on alettu vastaanottaa etuajassa. Kuohuviiniä tilataan pöytän jatkuvasti lisää ja melu kasvaa pullo pullolta vieden meiltä kaiken ruokailurauhan.

Kuuntelemme poikien sekalaisia humalaisia puheita, kun emme voi melun vuoksi oikein keskenäänkään keskustella. Pojat, tai ainakin osa pojista näyttäisi käyvän Norjassa töissä. Norjan viinanhintoja ainakin päivitellään samalla kun tilataan edullista kuohuviiniä lisää. Mietin näitä poikia vierastyövoimana Norjassa, missä ihmiset ovat vieraita, kieli outo ja kaikki virolaisittain huippukallista. Mietin sitä miltä tuntuu palata lomien ajaksi kotiin, missä voi hetken olla ystäviensä ympäröimänä ja missä mikään ei Norjan hintojen jälkeen tunnu maksavan mitään. Ja jotenkin ymmärrän poikien ylenpalttisen riemun. Tarjoilijatar käy pariin kertaan pahoittelemassa meille melua, ja me toteamme, että ei se nyt niin kauheaa ole.

Ruokailtuamme jatkamme matkaa Latvian Valkan puolelle, ostamme makkaramme ja ulkoilutamme turkiseläintä laululavan jäisissä takamaastoissa. Latte laskee pyllymäkeä, ja tuntuu pitävän siitä. Sitten onkin jo pimeys saapunut Valgamaalle ja on aika suunnata kotia kohti.

Lopuksi vielä muutama kuva Valgan pienestä kaupungista, tuosta melko köyhästä rajakaupungista, jossa asuu n. 14.000 ihmistä. Kaupungista, joka on sekoitus vanhaa puutaloasujamistoa ja neuvostovuosien kerrostaloja. Kaupungista, joka kuitenkin jaksaa sinnitellä eteenpäin, Viron kaukaisimmassa nurkassa Tallinnasta päin katsottuna. Kaupungista, jossa raha on tiukalla, mutta jonne on rakennettu suuria marketteja vähän jokaiselle kauppaketjulle. Ilmeisimmin asiakkaat tulevat molemmin puolin rajaa - muulla emme voi selittää näitä suuria marketteja ja niiden pärjäämistä.

Valga on yhä köyhä kaupunki, mutta sekin on mielestämme kohentunut näiden Virossa viettämiemme vuosien aikana. Aina silmä huomaa jotain uutta: kas tuohon taloon on vaihdettu peltikatto, tai kas, tuohon on tullut uusi myymälä. Joskin samoin panemme merkille monien tuttujen vanhojen myymälöiden sulkeneen ovensa. Tuossa oli ennen huonekaluhalli, nyt se on tyhjillään. Tai, tuossa oli ennen kirpputorimyymälä, nyt talon ikkunat on lyöty umpeen.

Puutalomaisemaa Valgaan saavuttaessa

Valgan liikekeskustaa

Komisjonipood eli myyntikirppari lähellä Valgan Jaani-kirkkoa

Vanhoja rapistuvia taloja lähellä Jaani-kirkkoa

Maxima-ketjun suuria marketteja löytyy kaupungista kaksin kappalein

Rimi-marketti rajan tuntumassa

Myös Selver-ketjun marketti löytyy läheltä rajaa

Karulan kierros eli vaeltelua Valgamaalla

Lumi on saapunut Otepäälle! Jiihaa, huudan. Otepäällä on sanonta lumentulosta: taivaalta sataa rahaa.

Tiedä siitä rahasta, mutta varmaa on, että jos lunta ei ole, ei Otepäällä ole myöskään hiihtäjiä. Ja kun Otepäällä on hiihtäjiä, kaikki hyötyvät siitä, niin majoitusliikkeet kun ravintoloitsijat kuin monet muut talviurheilun varaan liiketoimintansa rakentaneet yrittäjät.

Eilen paistoi myös aurinko, ja tästä kaikesta hyvästä – valkeasta lumesta ja häikäisevän kirkkaasta auringosta – riemastuneina päätimme tehdä päiväretken jonnekin kivaan kohteeseen.

Tällä kertaa tuo kohde oli Karulan kansallispuisto, n. 30 km päässä Otepäältä ja sen jälkeen rajakaupunki Valga, josta löytyy maanmainioin korealainen ravintola, Horan.

Karulan kansallispuisto perustettiin neuvostoaikaan eli vuonna 1979 maastonsuojelualueeksi, joka sai vuonna 1993 kansallispuiston statuksen. Koko alueen pinta-ala on 111 km2 ja se muodostuu pääosin Etelä-Virolle tyypillisestä kumpumaastosta, järvistä ja maatilamaisemasta.

Kävin viime kesänä Karulassa äitini kanssa ja kapusin silloin Tornimäen näköalatorniin, äitini voivotellessa alhaalla. Ja vaikka en äidille silloin sanonut, ihan turhaa ei hän voivotellut. Tuona päivänä tuuli todella kovaa ja tornin huipulla jouduin toisella kädellä kietoutumaan tornin pystypalkkien ympäri, ettei tuuli vienyt minua mennessään, tai siltä se ainakin tuntui. Valokuvien ottaminen yhdellä kädellä oli vaikeaa.

Kimmo ei ole koskaan Tornimäellä käynyt, ja niinpä siis päätimme eilen tehdä yhteisen retken näköalatorniin. Ehkä tällä kertaa saisin otettua kuviakin hieman helpommin.

Näköalatorni sijaitsee Karulan kansallispuiston luoteiskulmassa, lähellä Lüllemäen pientä kauppalaa tai kylää.



Kotieläimet olivat arvatenkin riemuissaan kävelyretkestä tornille, vaan sitten tuli suru puseroon tai tässä tapauksessa siis turkkiin, kun Johtokunta sitoi karvaiset kaverit tornin juurelle ja lähtivät hoippumaan kohti korkeuksia.



Eilen ei tornissa tuullut ja vaikka pelkäsimme portaiden olevan liukkaat ja hankalat kiivetä, ei näin ollut. Silti jossain näköalatasanteen ja korkeimman huipun välissä huomasin jonkinmoisen korkeanpaikan kammon nostavan päätään. Tämä on uutta minulle. Ehkä ikä on syynä siihen. Nuorempana menin kun orava vaikka millaisiin korkeuksiin ilman pienintäkään huimauksen häivää.

Sinnikkäästi kipusin aina kaikkein korkeimmalle tasanteelle ja aloitin valokuvauksen. Kimmo piti minusta vyötäröstä kiinni, mikä antoi psykologisen turvallisuuden tunteen. Todellisuudessa, jos olisin liukastunut ja keikahtanut kaiteen yli, olisimme luultavasti molemmat syöksyneet alas kuin kaksi toisiinsa tarrautunutta kivimöykkyä.

Itsekseni puhisin: ”Kyllä mun täytyy tosiaan rakastaa valokuvausta, että olen tähänkin valmis!”

Ja mielestäni hyviä kuvia sainkin tornista. Tässä muutamainen makupala.





Alas tullessamme perheemme pienimmät olivat helpottuneita. Ronja kimeällä äänellä moitiskeli ja Latte teki kolmoissalkoweja pelkästä näkemisen riemusta. Itselläni oli sankarillinen olo, oli kuin olisi käynyt hammaslääkärillä. Helpottunut ja tyytyväinen omaan reippauteensa.





Matkamme jatkui Tornimäeltä kohti Valgaa, mutta matkan varrella pysähdyimme useammassakin kohteessa.

Ensimmäinen pysähdyksemme eli Antslan pikkukaupunki oli itse asiassa jo ennen Tornimäkeä ja Karulaa.

Antsla edustaa jotain sellaista josta lauletaan HU:n kappaleessa: Depressiivsed Eesti väikelinnad (eli suomeksi: masentavat Viron pikkukaupungit), ken haluaa kappaleen kuulla löytyy se klikkaamalla tästä.

Kaupunki on köyhä, työtä ei riitä ja nuoret lähtevät kaupungista muualle työn ja opiskelun perässä. Jonkinlainen periksi antaminen leimaa näitä pieniä masentavia kaupunkeja. Toisaalta, päädyin eilen puheisiin erään pirteän eläkeläisen kanssa joka kyseli miksi ja mihin valokuvaan toria ja sen ihmisiä. Rouvan mukaan Antsla on ennen muuta rauhallinen pikkukaupunki, ja tässä hulluksi menneessä maailmassa se ei ole lainkaan hullumpaa.

Kävimme Antslan torilla, josta löytyy, kuten kaikkien pikkukaupunkien toreilta, valikoima värikkäitä pyyhkeitä ja vielä värikkäämpiä alusasuja.



Linja-auton kääntöpaikalla lorvii työttömien miesten vartio.



Antslasta siis matka jatkui Karulaan ja Karulasta kohti Valgaa. Pysähdyspaikkoina oli pieni Lüllemäen kauppala tai kylä. Sama pysähtyneisyys vallitsi Lüllemäessä kuin mitä Antslassa, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Kylän keskellä on kuitenkin mielenkiintoiset Karulan kirkon rauniot.



Raunioiden vieressä on rapistunut kerrostalo, jonka pihalle lapset olivat tehneet lumiukon.



Mies ja koira tekevät taivalta kauppaan.



Seuraava pysähdyspaikka oli Karulan kartano ja Vissin kirkko.

Kartano on rakennettu luonnonkivistä ja koristeltu pikkukivillä






Vissin vanhalta kirkolta on riistetty ristit torneista



Ja sieltä matka jatkui Kaagjärven kartanolle ja sitten Valgaan, joka on Valgamaan pääkaupunki ja kaksoiskaupunki. Eli kaupungista on puolet Viroa, toinen puoli Latviaa.

Kun kävin Valgassa ensimmäisen kerran muutama vuosi takaperin oli ilta ja pimeää ja satoi räntää. Pääkadulla käveli ohuissa tikkitakeissa palelevia ihmisiä, puskien päin märkää lunta. Mieleeni jäi kolmen nuoren miehen seurue, joka hoippui märkää katua pitkin, kanniskellen puolentoistalitran olutpulloja.

Ajattelin tuolloin, että Valga lienee Viron kaupungeista kaikkein kurjin ja surkein. Kaupunki, jonka maailma on unohtanut. Kaupunki, jossa kukaan ei halua asua. Sinne synnytään ja sieltä pyritään pois.

Olen sen jälkeen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Vaikka kaupunki on Viron kauimmaisella reunalla, ainakin Tallinnasta katsottuna, se on yllättävän elinvoimainen. Uudelleen avattu rautatieyhteys Riikaan on yksi merkki uudesta elämästä. Kaksoiskaupunki on Schengeniin liittymisen jälkeen ja rajojen aukeamisen myötä alkanut vireän yhteistyön. Kauppa kukoistaa, tai ainakin uusia toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia syntyy kaupunkiin. Virkistysalueita kunnostetaan. Kulttuuritalo on kokenut perusteellisen remontin ja siellä on korkeatasoista toimintaa, näytelmiä, konsertteja, näyttelyjä. Muuttoliike kaupungista on lähes olematonta. Valgalaiset haluavat asua Valgassa, ainakin niin kauan kun sieltä löytyy työtä.

Rautatie on ollut Valgalle aina tärkeä



Uusia kauppakeskuksia ja marketteja syntyy kuin sieniä sateella



Ja vaikka osa Valgasta on aika ankeaa, löytyy kaupungista myös kauniita rakennuksia kuten kunnanvaltuuston talo tai Jaani kirkko.





Tällainen oli siis Valgamaan retkemme Antslaan, Karulaan, Lüllemäkeen, Kaagjärvelle ja Valgaan.

Yhä uudelleen vakuutun ja yllätyn siitä, miten monipuolinen Etelä-Viro on.

Täältä löytyy huimaavan upeita maisemia, mutta myös köyhyyttä ja rappiota ja pysähtyneisyyttä. Toisaalta, täältä löytyy se todellinen Viro. Joka on jotain ihan muuta kuin Tallinna ja Tallinnan vanha kaupunki ja www.viinaasatamasta.com

Kuka haluaa nähdä lisää kuvia näistä eksoottisista maisemista, löytyy kuvat eilisestä retkestä klikkaamalla tästä.