Miten kaikki alkoi? Kerronpa senkin. Kaikki alkoi 26.9.2012 kun olin viettämässä iltaa ihanan virolaisen ystävättäreni Kerstenin kanssa. Kersten on asunut Suomessa viimeiset vuodet ja tapaamme ylipäätänsä harvoin. Nyt kohtaaminen oli erityinen, sillä Kersten oli lähdössä viikon sisällä Jenkkeihin lähes vuodeksi ja kyse oli viimeisestä yhteisestä illasta pitkään aikaan.
Ilta oli hauska ja surullinen. Nuustaku pubin ainoina asiakkaina me juttelimme elämästä ja ihmissuhteista ja tulevaisuudesta ja menneisyydestä. Nauroimme vesissä silmin. Ja vähän itkuakin tuhersimme, olihan tunnelma haikea. Taka-alalla huilui Nuustakun hienotunteinen tarjoilija, joka toi aina uuden viinipullon edellisen loputtua. Olimme hiprakassa, ja se oli ihan kiva tunne. Oli lähdön ja eron haikeaa tunnelmaa.
Seuraava aamu ei ollutkaan enää yhtä kiva. Minulla oli huono olo, ja taas piti lähteä, nyt vuorostaan minun kohti Raplaa, missä minulla oli tärskyt ystäväni Aaren kanssa. Me olemme Aaren kanssa olleet vetämässä pienimuotoista hyväntekeväisyystempausta eli sukkakeräystä Raplassa toimivalle Saagu Valgus -hyväntekeväisyysjärjestölle. Sukat menevät Raplan vähäonnisempisille lapsille, ja nyt oli aika suorittaa sukkien luovutus.
Aamu oli harmaa ja harmaa olin minäkin kasvoiltani. Nuorena tyttönä sitä jaksoi istua iltaa pitkää ja aamulla olla vielä jotenkin freesin näköinen. Ei enää. Yritin olla asiaa murehtimatta ja suuntasin katseeni kohti mukavaa tapaamista. Läpi harmaan ja kostean syyskuisen aamun ajelimme Kimmon kanssa kohti Raplaa, missä tapasimme Aaren ja toimitimme sukat perille.
Miten tämä kaikki liittyy painonpudotukseen? Oleellisesti. Sillä sukkailtapäivän aikana Aare otti minusta valokuvan, joka oli kaikkea muuta kuin imarteleva. Se oli kamala. Aarella on ikävä tapa harrastaa gonzo-valokuvausta, mikä tarkoittaa, että yllättäen tempaisee pienen pokkarinsa esiin ja räsäyttää sen lähietäisyydeltä päin naamaa. Usein salaman kanssa. Varma tapa saada ihmisestä hölmön näköinen kuva. Ja voin kertoa, että tällä kertaa Aare sai napattua täyden napakympin: en ollut vain hölmön näköinen. Olin susiruma. Kuvan täytti valkea läikikäs naama, joka näytti valtavalta huonovointiselta pullataikinalta, joka yritti epätoivoisesti tavoitella kasvoilleen jonkinmoista hymyn tapaista. Kun näin kuvan päätin, että jotain on tehtävä. Koin mastodontin kokoista itseinhoa kuvaa katsoessani. Näin ei voi jatkua. Eikä jatkunutkaan.
Olen laihduttanut aiemminkin ja hyvin tuloksin. Ongelma sinällään ei olekaan painon pudotus vaan pudotetun painon pitäminen. Kuten kaikki valveutuneet laihduttajat tietävät, jojo-laihdutus on keholle kaikkein rasittavinta. Mutta kyllähän se painon pudottaminen vaatii sekin jonkinmoista itsekuria. Elämäntapojen ja ruokatottumusten muutosta. No pain, no gain.
Kun muutimme Viroon - no, itse asiassa jo hieman sitä - aloitimme Kimmon kanssa dieetin jonka myötä minulta lähti 34 kiloa, Kimmolta 25 kiloa. Ne ovat huimia lukemia! Mutta, totuuden nimissä, kyllä sitä lähtöpainoakin oli molemmilla aivan riittämiin.
Kuinka me sen teimme? Poistimme ruokavaliostamme kaiken turhan hiilihydraatin. Olimme siis karppaajia aikana jolloin se ei ollut samanlainen villitys kuin mitä nyt. Jouduimme selittämään uudelleen ja uudelleen, että valkean jauhon - well, kaikkien jauhojen - jättäminen pois ruokavaliosta ei tapa ihmistä. Peruna meni kiellettyjen listalle, kuten kaikki tärkkelyspitoiset juurekset. Myös riisi. Ja tietenkin sokeri. Ja alkoholi. Punaviiniä ja kuivaa siideriä saatoimme juoda, mutta vain pieninä annoksina. Proteiinin vastapainoksi lisäsimme ruokavalioomme runsaasti vihanneksia. Meistä tuli lihan- ja salaatinpurijoita.
Ja näin siis meiltä lähti yhteensä 59 kiloa. Kuten eräässä lehtiartikkelissa totesin: aviovuoteestamme oli kadonnut väliltämme yhden aikuisen ihmisen verran painoa.
Niin, meistä kirjoitettiin lehtiin juttujakin. Sport-lehti antoi dieetillemme nimen: Method Linkama. Metodiin liittyi ruokavalion ohella täydellinen elämänmuutos. Muutto Viroon. Arkipäiväisen toimistotyön vaihto pakostakin liikunnalliseen hotellinpitämiseen. Emme tarvinneet kuntosalihärveleitä. Stepperin korvasi kolmikerroksisen talon portaat. Soutulaitteen sijasta keho sain venyttelyä sänkyjä pedatessa. Punnukset tai taljat korvasi lapio ja talikko. Hyvä ruokki hyvää. Mitä enemmän painoa putosi, sitä parempi oli olo. Elämä hymyili.
Lehtiartikkeleissa on yksi vika. Ne elävät omaa lyhytkestoista elämäänsä omassa kiiltäväpintaisessa todellisuudessaan. Tämän kaltaiset artikkelit voisi päättää elokuvista tuttuun The End -lopputekstiin. Tai saduista tuttuun: And then they lived happily ever after.
Mutta näin - valitettavasti - elämä ei mene.
Mitä sitten tapahtui? Elämä tapahtui. Ei mitään suurta tai järisyttävää. Vuodet vaan seurasivat toinen toisiaan. Elämänmuutoksesta, tuosta jota lehdissä hehkutettiin, tuli elämäntapa. Uutuudenviehätys pakosta hiipui. Tuli myös lama, ja tuli huoli elinkeinosta. Ja tuli myös yksinäisyys, kun kaikki rakkaat ihmiset Kimmoa lukuunottamatta asuivat toisessa maassa.
Vuodet toivat tullessaan myös vääjäämättömiä muutoksia kehoon. Menopaussi tuli, eikä se pieneltä paussilta tuntunut lainkaan, eikä tunnu vieläkään. Estrogeenin hiljalleen kadotessa kehosta tuntui että jotain katoaa samalla sielustakin. Metabolismi hidastui. Ja pikku hiljaa, hivuttaen, paino lähti jälleen nousuun. Kilo kerrallaan. Ja jokainen uusi kilo veti minua yhä alemmas. Tuotti henkistä painoa. jota ei voi mitata puntareilla eikä vaaoilla.
Ja sitten tulemme hetkeen jolloin olin Raplassa ja Aaren kameran keskiössä. Kuvaan, jota katsoessani tunsin suurta inhoa. Kuvaan, josta ei katsonut reipas ja vahva ja eteenpäin kulkeva Tiina. Vaan ruma lihava nainen, väsynyt ja rupsahtanut, joka näytti paljon vuosiaan vanhemmalta.
Ja niin sitten aloitin painonpudotuksen uudelleen.
Tänään puntari näytti -6,1 kiloa. Jokainen satagrammainen on tärkeä. Ilon aihe. Ensimmäiset kilot lähtivät vauhdilla, viimeinen satagrammainen on kestänyt kaksi viikkoa. Mutta tänään, todellakin, painoin 100 grammaa vähemmän kuin kaksi viikkoa sitten.
Ja tänään olen ollut taas iloinen, reipas. Hyväntuulinen. Pieni satagrammainen kertoi minulle että yhä mennään painossa alaspäin ja mielialassa ylöspäin.
Ei huonosti pieneltä sadalta grammalta lainkaan.
Elämä voittaa, taistelutahto kasvaa. Vielä ei paino ja kaikki se mitä se edustaa - tylsistymistä, raskautta, itseinhoa - minua kellistä. Minä kellistän sen!
Taisteluntahtoisena hyvää iltaa kaikille toivottaen
Tiina -6,1 kiloa
16 kommenttia:
No voi turkanen sentään, en tiennytkään, että kuvilla voi noin vaikuttaa...
Kuvahan sitoo salamannopeaan hetkeen ilmeen tms. ja se voi olla joko tai.
Kuitenkin, Onnea Tiina, yli kuusi kiloa on loistosuoritus tuossa ajassa.
Tsemppiä jatkolle!!
"Kuvaillaan", Aare
Hienoa, hyvä Tiina!
Mistähän sitä itsekuria saa, tarvitsee sitä sitten painonpudotukseen, kuntoiluun tai remontointiin (khm :)). Etenkin näin pimeään aikaan tuntuu että voisi vaan uppoutua sohvan pohjalle mussuttamaan suklaata. Ehkä joskus täytyy ensin käydä pohjalla ja saada henkinen potku persuuksille, jotta pystyy ottamaan itseään niskasta kiinni.
Ihailen aina tälläisen itsekurin ja tahdonvoiman aikaansaannoksia, mieletöntä! Ja tsemppiä vielä jatkoon!
Hyvä Tiina! Näin sitä pitää. Askel kerrallaan - kymmenen sataa grammaa on jo yksi kilo. Kun olet kerran laihduttanut, niin tiedät ja osaat toimia sen eteen. Kyllä se siitä!
Jos motivaatio tahtoo kadota niin nuo lehtijutut ja kauniit kuvat taas esiin, vaikka jääkaapille, kyllä se sitten löytyy uudestaan :)
Onnea!!! Voisitko laittaa tuota tarmoa tännekin?
Hienoa! Onnittelut ja lisätsemppiä jatkoon! Terveisin Arabianrannan mursu :)
Heis vaan,
kyllähän se niin on, että elämä tuntuu olevan ainaista vuoristorataa, johon kuuluu aina joskus mielettömiä energiapommeja ja niiden väliin taas osuu sitten ameebamaisia laiskuuden ja saamattomuuden kausia. Hienoa, että olet saanut uuden vaihteen päälle ja tsemppiä dieettiin!
Jaana
Maris tuossa mainitsi suklaan. Miten pärjäät hänen kanssaan, vai oliko suhteesi viileä jo ennen tätä ryhdistäytymistä?
Minulle suklaa on aika vaikea pala.
Aare - kuvaillaan vaan! HEH.
Maris - ellet ole viime aikoina kovasti pullistunut niin eihän sinulla pitäisi ainakaan painohuolia olla! Remontti- ja kuntoiluinnostus voi olla sitten eri jutu - tämä pimeys kun ei oikein innosta kumpaankaan.
Kersten - hiljaa hyvää tulee.
Amalia - täältä lähtee yksi lähetys tarmoa sinne suuntaan.
OnuKoo - sää mikään mursu ole!
Jaana - yritetään pitää tsemppiä päällä
Sirkku - ei suklaa onneksi ole mikään suuri houkutus. Olen psyykannut itseni näkemään suklaan kihisevän pahoja pahoja kaloreita, vähän kuin bakteerit jossain tieteellisessä esityksessä. Kuka sellaista voisi siis syödä!?
Onneksi olkoon. Olet jo tehnyt sievoisen urakan. Kun alkuun pääsee, niin paremmin mene, kun tuloksia alkaa näkyä.
Itsekin makean perään kuolanneena sain kaiken muuttumaan. Kaikki on loppujen lopuksi siitä kiinni, mitä tarpeeksi paljon haluaa ja alleviivaan sanaa tarpeeksi.
aimarii - olet niin oikeassa. Tämä on tahdon asia. Jos tahtoo sitten tahtoo. Ja jos päättää, niin päättää. Eikä turhia vikise. Niin se vaan menee.
Vai että suklaa ei houkuta. Eli v.2009 joululahjaksi saamanne suklaatryffeleiden kohtalo on edelleen mysteeri... :P Kimmokaan ei kuulemma tiedä asiasta mitään. Tietääkö Latte asiasta?
Ups, käry kävi. Tryffeleiden katoamiseen on tietysti Latte syyllinen... Mutta miksi sitten MINUA uhattiin avioerolla - mysteeri.
On tryffeleitä ja on tryffeleitä. Ja sitten on Kerstenin tekemät tryffelit. Ja sitten on yksi ahne sika (pardon my French) joka luulee voivansa mutustaa kaikki K-tryffelit. Väärin luuli.
Oli paha paikka. Ihminen on ihmiselle susi, ja tryffelihimoinen ihminen se vasta kelmi onkin.
Niinpä vastaamme - aviosovun säilyttämisen vuoksi - kysymykseen kadonneiden tryffeleiden arvoitukseen: LATTE!
Hienoa Tiina!
Onnittelut täältäkin taholta! Kävelyretket sikäläisissä hienoissa maisemissa tuovat lisäpuhtia pudotukseen. Sadat grammat putoilevat mukavasti polkujen vierille - uskoisin!
Hurjan paljon onnea! Itse usein painoa pudottaneena on ollut siellä - paino nousee, jotain tarttis tehdä, mutta mistä saada se into taas. Itse asiassa laihdutimme silloin joskus samaan aikaan ja minulla kilot palasivat takaisin, mutta pari vuotta sitten pääsin niistä taas eroon.
Nyt näyttää siltä, että pääsen alle kaikkien tavoitteiden - sanoinkin Isännyydelle, että toivottavasti makeanhimoni oli siinä poistetussa suolenpätkässä, se ei ole vielä ainakaan palannut 8]
Kiitos Inkivääri toivotuksista. Minä kyllä hieman pelkään, että nyt kun olen ääneen kertonut asiasta se jotenkin torpedoi hyvät aikomukset. Kun tässä ollaan vasta alkumetreillä urakassa.
Makeanhimo on paha himo, onneksi se iskee minulla aika harvoin. Eilen teki salmiakkia mieli ihan kipeästi.
Voimia sinulle omassa projektissasi toivottelen!
Lähetä kommentti