Kun Seija ja Risto nousivat portaita ylös haukkuivat karvakaverit makuuhuoneen oven takana, Latte matalaa BUFBUFFia ja Rummu kimeää VIUVIUtaan. Seijan ja Riston ehdittyä portaiden puoliväliin alkoi Rummun haukku muuttua puolustushaukusta riemunhaukuksi. Ja kun ovi aukeni, molemmat pojat rynnivät tervehtämään kauan kadoksissa olleita Aasian matkalaisia. Hännät vispasivat ja jaloissa kierrettiin ees ja taas eikä riemulla ollut rajoja.
Viime kerralla olin ollut hieman huolissani siitä miten Rummukainen suhtautuu oman perheen kohtaamiseen oltuaan meillä niin pitkään. Vaan eipä kestänyt montaakaan hetkeä ymmärtää, että pienen koiran lojaliteetit ovat omaa perhettä kohtaan, niin mukava kuin hoitoperhe olikin.
Ja sama nyt. Hetken Rummu istuskeli minun jalkojeni juuressa ja sitten katsoi minua suurin kauniin ja aina yhtä surullisin silmin kuin sanoakseen: "Ethän pane pahaksesi. Rakastan sinua mutta minun paikkani on oman perheeni luona." Ja sitten se kipusi oman isukin syliin ja oli maailman onnellisin pieni koira. Mutta jos tarkkaan Rummua katsoi, huomasi, että sen silmät olivat aavistuksen mietteliäät. Luulen, että se ajatteli silloin Lattea.
Latte tuli Seijaa ja Ristoa iloisena tervehtämään, mutta pian se ymmärsi mitä heidän saapumisensa merkitsi. Rummun pedit ja lelut kerättiin pois. Ja Latte meni sängyn alle josta se ei suostunut tulemaan sanomaan näkemiin Rummun perheen poistuessa.
Sängyn alla se oli koko illan eikä sitä saanut houkuteltua ulos eikä kävelylle vaikka miten remmejä rapisteltiin ja maalailtiin monisanaisesti ulkoilun iloista. Sillä oli paha mieli. Ja se teki itsellekin pahan mielen.
Aamulla heräsin siihen, että kahden kostean kuonon sijasta minua oli tökkimässä vain yksi. Ja kun nousin sängystä kipitteli edessäni vain yksi nelijalkainen kaveri, kynnet lattiaa vasten kopisten. Tuntui haikealta, kun oli jo tottunut kaksien erilaisten kynsien kopinaan, isojen kopsahteluun ja pienten rapinaan.
Aamulla ensi töikseen Latte lähti kellariin etsimään Rummukaista. Tarkkaan se haisteli joka oven ja nurkan, jos pikkuveli olisi sittenkin jäänyt vain vahingossa jonkun oven taakse piiloon. Sitten se huokasi ja asettui pariksi tunniksi portaiden yläpäähän odottamaan, katse portaisiin luotuna.
On siis selvää että Otepäällä soi blues. Meillä kaikilla on ikävä Rummukaista. Minä ja Kimmo tiedämme että tapaamme pian uudelleen, mutta kuinka osata kertoa se Lattelle?
6 kommenttia:
Voi pientä Lattea, iso ruumiiltaan mutta pieni vauvahan se vielä! Ja pienen mieli menee pahaksi kun kaveri lähtee.
Olisikohan siellä jossain Hylättyjen Koirulaisten Orpokodissa Lattelle ihan ikioma kaveri? Joka ei sitten lähtisi pois koko ajan? Jospa Latte voisi sieltä itse valita kenen kanssa viityisi?
Ja kun Rummu sitten taas tulee, niin olisi kolme kosteaa kuonoa sinua herättelemässä...
Kylläpä taas osasit laittaa sanat kauniisti. Blues soi tänne asti, täynnä elämän haikeita eroja.
Eilisellä illan viimeisellä kävelylenkillä ennen nukkumaan menoa oli Lattella selkeästi tarve saada kaveri. Hyppi ja hammasteli minua, ihan kuin olisi halunnut varmistaa, että voi luottaa minun ystävyyteeni.
Onneksi lenkiltä löytyi hankeen uponnut oksanpätkä. Heittelin sitä pojalle, ja se kantoi karahkaa uskollisesti koko lenkin loppuun asti.
Tänään päivälenkillä pysyteltiin tiiviisti vieressä. Ja juuri tällä hetkellä on leijona makuulla tuolini alla. Läheisyyden tarve on kova.
Sylvia - kiitos kaikkien maailman pienten ja suurten hylättyjen koirien puolesta. Jos en väärin muista niin yritit jo vuosi sitten, samaan aikaan, tätä vaihtoehtoa minulle tarjota.
Silloin vastasin, että olen valmis ottamaan uuden koiran kun saan takuutodistuksen siitä ettei se koskaan kuole. Ronjan kuolemasta oli silloin niin vähän aikaa.
En ole vieläkään täysin innostunut ajatuksesta uudesta perheenjäsenestä. Minä otan nämä asiat vähän turhankin vastuuntuntoisesti ja kannan aina huonoa omatuntoa kaikesta siitä tä voisi koirien hyväksi tehdä, mutta en tee. Riippumatta siitä miten paljon teen.
Kimmo on innostunut uudesta karvaisesta perheenjäsenestä, vaikka samalla toteaa, kuten minä, rationaalisesti, että jos Rummu sen jälkeen tulee meille hoitoon, emme kyllä ihan helposti pärjää kolmen karvaturvan kanssa.
Siis - ainakin toistaiseksi pysyy nuppiluku perheessä samana.
Latte selväasti kaipaa kaveria vierelleen kenen kanssa sais sitten koiraleikkejä leikkiä. Ja se on hyvä siinä mielessä, että hän on näköjään päässyt yli Ronjan poismenosta.
Saran(meidän koiruun) kaveri kuoli 5 vuotta sitten ja sen jälkeen hänestä on tullut muitten koirien suhteen aika epäsosiaalinen. Hän saatta haistella vähäsen vastaantulevia koiria ja ehkä kiinnostua siitä muutamaks sekunniks, mutta heti kun pääse pannasta, niin hän hakee vaikkapa pienen pienen risun, mitä pitä sitten hänelle heitellä. Silloin voi meistä ohi mennä vaikka lauma koiria tai kissoja tai mitä lie- Sara ei näe eikä kuule silloin mitään muuta. Toinen kiinnostuskohde on vinkulelut. Niillä se leikki kotona.
Tiina, uskon että pärjäisitte hyvin kolmenkin koiran kanssa. Missä menee kaks, sinne mahtuu kolmaskin :) Paitsi jos joutuu itse matkustamaan jonnekin, niin voi olla vähä mutkikaampi juttu. Mutta sekin on järjestely kysymys :)
Kahden kuonon kanssa pärjäisimme varmasti, mutta kolmen ulkoiluttaminen yhtaikaa voi mennä aika sirkukseksi. Kahdenkin kanssa ovat hihnat enimmäkseen solmussa.
Lisäkierrettä tuo vielä se, että kun Latte yleensä hermostuu vastaantulijoista, yhtä isoa ja yhtä pientä vielä pitelee riehunnan alkaessa, mutta kolmen kanssa voi käydä vahinko. Yhdestä fleksistä pettää jarru, ja katastrofi on valmis.
Lähetä kommentti