Sellainen kettu

Olen ollut jotakuinkin hiljaa viime päivät, mikä on johtunut osittain siitä, että vasen käteni on ollut ärhäkkä ja kipeä, enkä ole sitä viitsinyt turhaa rasittaa esimerkiksi kirjoittelemalla tai edes valokuvaamalla ja kameraa retuuttamalla.

Mutta muutenhan elämä jatkuu täällä tuttuun tahtiin, kevät tulee, kevät ei tule, kevät tulee, tai ehkä.

Aamulla herättiin lumisateen peittämään valkeaan maisemaan. Nyt on lumi sulanut pois ja aurinko paistaa, mutta on yhä kylmä.

Mutta otsikkoon mennäkseni. Aina ei tarvitse lähteä kauas kuvaamaan. Joskus kohde tulee ihan kotiporteille tai tässä tapauksessa meidän aidan taakse.

Kuva on toissa aamulta, jolloin nousin ylös hieman jälkeen kuuden ja huomasin kettu repolaisen liikuskelevan aidan takana, vain muutaman kymmenen metrin päässä.

Hiivin sisään ja hain kameran, vaihdoin siihen telen. Ja hiivin takaisin pihalle. Kettu oli paikoillaan.

Vaan, kaikessa hiipimisessäni kävi kuten joskus käy, kameran asetukset olivat aivan poskellaan. Johtuiko aamun varhaisesta hetkestä vai omasta kettu-kiihtymyksestä, mutta pieleen menivät kuvat. Ja kettukin otti ja lähti, kun huomasi joutuneensa paparazzin tähtäimeen.

Laitan oheen silti saamani kuvasaaliin. Huomaatteko, veitikalla on saalis suussa:

Uutisointia tuhkapilven varjosta

Auringonlasku 17.04.2010 - dramaattinen, sattumaako?

Terveisiä Tuhkapilven alta!

Samassa tilanteessa ollaan täällä kuin Suomessakin -- tuhkapilvi peittää koko Baltian ja tulee olemaan täällä pitkään. Olen seurannut tulivuoriuutisia ja tuhkauutisia tarkkaan niin suomalaisista, virolaisista kuin englanninkielisistä uutislähteistä.

Ja monenlaisia ajatuksia pyörii mielessä.

Ensinnäkin on huoli omista ystävistä, joista kolmea seuruetta lentokatkos koskettaa tavalla tai toisella.

Yksi pariskunta ei pääse lähtemään Kyprokselle lomalle, jonka pitäisi alkaa huomenna. Toinen pariskunta on nyt Mauritiuksen saarella ja on epävarmaa miten heidän paluunsa kotiin sieltä sujuu. Ja kolmannen seurueen, tarkemmin sanottuna kahden hyvän ystävättäreni matka Otepäälle saattaa peruuntua, mikäli lento Turusta Tallinnaan jää lentämättä.

Tämä kaikki on harmillista ja turhauttavaa.

Silti ihmettelen suuresti tulivuorenpurkauksen uutisointia kaikkialla maailmassa -- se käsittelee vain ja ainoastaan matkustajaliikenteelle koituneita harmeja ja vaikeuksia, oli kyseessä CNN tai Guardian, Iltalehti tai Helsingin Sanomat. Kuvia ihmisistä lentokentillä tuijottelmassa cancelled-ilmoituksia. Erilaisten turhautuneiden ihmisten haastatteluja: "Lapseni jäivät kotiin Wisconsiniin ja nyt en pääse heidän luokseen..." murehtii mies CNN:n uutisissa. Ruotsalainen rouva Arlandalla puuskuttaa tuohtuneena: "SAS ei ole informoinut riittävästi tilanteesta. Jag är mycket mycket besviken!"

Missä ovat kaikki muut uutiset tästä katastrofista, joka näyttää jatkuvan? Missä ovat asiantuntija-arviot siitä miten tilanne tulee tästä kehittymään, mitä tapahtuu jos lentoliikenne katkeaa jopa viikoksi, kuukaudeksi, puoleksi vuodeksi? Missä on akateeminen pohdiskelu parhaasta ja pahimmasta skenaariosta? Guardian mainitsi että asiantuntijat ovat haluttomia antamaan arvioita purkauksesta ja sen vaikutuksista esimerkiksi terveyteen. Mutta miksi näin on? Sitä Guardian ei lähtenyt enää selvittämään.

Kun lentoliikenne katkeaa, eivät vain tuhansien lomasuunnitelmat mene myttyyn. Samaan aikaan loppuvat kaikki tärkeät kuriirilennot, jotka tuovat esimerkiksi lääkkeitä tai teollisuuden varaosia ilmateitse kriisialueille. Jos Suomessa iso paperikone jää seisomaan varaosan puutteessa, aiheuttaa se tunnetusti valtavat tappiot jo yhdessä tunnissa. Ja paperikoneet eivät ole ainoita masinoita, jotka tarvitsevat huoltoa, huoltomiehiä, varaosia, joita on totuttu kuljettamaan ilmateitse. On turha tulla siis sanomaan että lentoseisakki ei nopeasti vaikuta teollisuuteen. Mutta oletteko asiasta lukeneet yhtään artikkelia, jossa aiheeseen olisi perehdytty yhtään syvällisemmin?

Kriiseistä puheen ollen: Entä jos nyt syntyy kriisi jossain päin maailmaa, on se ihmisten tai luonnonvoimien aiheuttama? Eurooppa ei pysty siihen mitenkään reagoimaan, ei lähettämän huoltojoukkoja, ruokatarvikkeita. Ja jos kriisi syntyy Euroopassa, ei myöskään tänne voida apua tuoda. Ja nyt puhun todellisista kriiseistä, en siitä että tuhannet matkustajat eivät pääse aikomaansa kohteeseen.

Mistä pääsemmekin seuraavaan ajatukseen, ihmisen aiheuttamiin kriiseihin. Kun koko Eurooppa ja iso osa Venäjää on halvaantunut, mukaan lukien alueiden ilmapuolustus, joka on nykyisissä puolustusstrategioissa keskeinen ja paikoin ainoa tapa tehokkaasti puolustaa maa- ja merialueita, on koko mantere  nyt äärimmäisen haavoittuvainen ulkopuoliselle uhkalle.  Miten reagoivat puolustusvoimat, NATO? Ovatko valtiot nostaneet terrorisminvastaisia hälytysluokkiaan? Oletteko lukeneet tästä sanaakaan? Minä en ole, ja olen kaksi päivää lukenut uutisia intensiivisesti.

Olemme lukeneet kyllä että Tanskan kuningattaren syntymäpäivien ja Puolan presidentin hautajaisten vierasjoukot harvenevat lentokatkoksen vuoksi. Halonen jää Suomeen ja Thors palaa EU-parlamentin kokouksesta kotiin juna-laivalla. Mutta montako kansainvälistä kokousta jo pelkästään EU:n alueella jää pitämättä? Eipä silti, olen varma, että moni niistä saisikin jäädä pitämättä, paljon mahtuu maailmaan turhan jauhamista, mutta miten nyt hoidetaan kansainvälisiä suhteita, jos ihmistenväliset tapaamiset jäävät pois? Kai näille kokouksille on täytynyt olla joku syy, eivät kai muuten kallispalkkaiset ja kiireiset ministerit ja suuryhtiöiden johtoporras muuten niin tiuhaan risteilisi näissä kokouksissa?

Posti ei kulje, tai se kulkee hitaasti. Mihin se vaikuttaa?

Entä ruokatavarat? Mitä tapahtuu jos lentokoneet eivät nouse ilmaan kuukausiin? Keskon ja SOK:n puolelta vakuutetaan, että ruokatavarat eivät kaupoista lopu vaikka lentoyhteyksiä ei olekaan. Hyvä niin. Pärjäämme hyvin ilman kongolaisia ruusuja tai uusseelantilaisia hedelmiä. Mutta vaikea on kuvitella että kuukausien seisokki ei sotkisi myös ruokatavarahuoltoa.

Oletteko lukeneet tästä yhtään asiaan tarkemmin paneutunutta artikkelia?

Entä tuhkan kulkeutuminen Euroopasta eteenpäin? Siitä ei ole myöskään kerrottu mitään tarkempaa.

Kuitenkin, 1800-luvulla sattuneiden kahden suuren tulivuorenpurkauksen, Indonesian Tamboran 1815 ja Krakataun 1883 tuhkapilvet kiersivät ajan myötä koko maapallon ja aiheuttivat globaalin lämpötilojen laskun, joka johti monin paikoin maailmaa nälänhätään.

Islantilaisen Laki-tulivuoren purkautuminen 1783 johti säätilojen muutoksen kautta välillisesti Ranskan vallankumoukseen. Lakin tuhkapilvi varjosti  myös osaa Pohjois-Amerikkaa johtaen yhteen kaikkien aikojen kylmimmistä talvista vuonna 1784. Euroopassa olivat sääolosuhteet sekaisin Lakin purkautumisen jälkeen vuosikausia aiheuttaen useita peräkkäisiä katovuosia.

Ja silti lehdistö jauhaa maailmanlaajuisesti sitä että ihmiset eivät pääse kotiin tai lomamatkoille. Ovat jääneet lentokentille jumiin. Kun uutisoitavaa olisi paljon paljon enemmän.

Entä terveysvaikutukset? Olen lukenut kaikista maailman lehdistä, että tuhkapilvet eivät ole ihmisille vaaraksi. Ne kulkevat niin korkealla, alimmillaan 6.000 metrin korkeudessa. Mutta eivät ne siellä ikuisesti kulje, tulevathan ne sieltä alas, sen sanoo maalaisjärkikin. Esimerkiksi sateet vaikuttavat tuhkan laskeutumisen nopeuteen merkittävästi. Ja laskeutumisnopeus taas vaikuttaa siihen minkä suuruisina hiukkasina vulkaaninen tuhka maahan lankeaa.

Alkaa muistuttaa koko tämä tuhka-/tulivuoriuutisointi jotenkin Tshernobylin ydinlaskeumien uutisointia takavuosina. Kirjoitettiin epämääräisiä uutisia, vähäteltiin, annettiin käsittämättömiä becquerel-lukemia, joista tavallinen tasamaan tallaaja ei ymmärtänyt enempää kuin lehmä hopealusikasta. Uskoin silloin ja uskon vieläkin, että vaillinainen tiedottaminen silloisen globaalin kriisin yhteydessä oli tarkoitushakuista. Ei haluttu lietsoa paniikkia tilanteessa, jolle ei voitu mitään.

Alan epäillä että se on sitä nytkin.

Vai ovatko lehtimiehet kautta maailman näin avuttomia ja osaamattomia vuosikymmenen tärkeimpiin kuuluvan uutisen edessä? Juhannuksen, joulun ja pääsiäisen meno- ja paluuliikenteestä osataan kyllä kirjoittaa artikkeli vaikka unissa, mutta todellisen uutisen edessä tyydytään käsittelemään aihetta vain yhdestä näkökulmasta.

Peipsillä piipahdus

Eilen koitti se ihmeen päivä että yli vuoden liikkumatta seisonut vanha Peugeotini saatiin kuntoon ja katsastettua! Ja sitä piti tietenkin päästä ajamaan. Ihmeen hyvin autoilu sujui vuoden tauon jälkeen.

Oli itse asiassa aika hauskaa istua ratissa, Linkama vieressä, ja päättää itse minne autolla ajaa. Olimme sopineet että minä vien, ja Linkama ei vikise. Latte ei sanonut mitään, istua nökötti takapenkillä hieman ihmeissään uudesta ajopelistä ja uudesta kuskista.

Matka suuntautui ensin Põlvaan ja siitä Räpinaan ja Peipsin rannalle. Ilta oli jo laskeutumassa hiljalleen täysin tyynelle Peipsille ja maisemat olivat väreiltään ja tunnelmiltaan mieltä rauhottavat.

Meidän ohellamme paikalla oli vain yksi vene ja siinä pari kalastajaa.

Näitä veikeitä irvisteleviä veneitä kuvatessani Kimmo alkoi autosta viittiöidä ja teki ilmassa uimaliikkeitä. Hetken ihmettelin, että onko mies tullut hulluksi, mutta sitten jo ymmärsinkin, että järvellä ui jotain! Ja niinpä siellä uikin, majava mennä porskutti rauhallista tahtia pää hieman vedenpinnan yläpuolella. Ja minun teleobjektiivini oli tietenkin autossa!

Tuossa se menee, vaikka vain pienenä vettä halkovana viiruna, elämäni ensimmäinen elävänä nähty majava:

Peipsillä kun oltiin käytiin sitten pikaisesti Beresjen kylässäkin tarkistamassa että möksämme on pystyssä ja hyvinhän se näytti tolpillaan olevan, hieman oli taas lisää seinästä maalia rapistunut, mutta muuten talo oli pärjännyt talvesta ilman vaurioita:

Korkealle oli vesi noussut meidänkin rannassamme. Parista naapurien soutuveneistä (toinen äärimmäisenä oikealla, ja toinen vasemmalla, siitä ei näy kuin kokka) oli tullut mallia sukellusvene:

Venjäkin näytti pysyneen paikoillaan, siellä se näkyy vastarannalla. Eikä taivaalla ole tuhkapilven häivääkään. Näitä Peipsin tyyniä ja ikiaikaisia maisemia katsellessa sitä uskoo, ettei maailmanloppu vielä huomenna tule.

Kohinaa ja pauhua - osa 3: Jägalan putous ja Tuhalan Noitakaivo

On vuorossa viimeinen osa matkakertomuksesta.

Ontikasta selvittyämme jatkoimme matkaa pitkin pohjoisrannikkoa. Suomenlahti siinteli kauniin sinisenä ja ajatukset lähtivät kotia kohti. Siellä jossain kaukana on myös Suomi.

Jälleen näimme runsain joukoin hanhia, ne taisivat olla matkalla kohti pohjoista:

Hermoheikkoja tyyppejä nämä siipiveikot. Tarvitaan vain yksi kameran naksahdus ja jo lähtee parvi liitoon:

Hanhien jälkeen jäi taivaalle lentelemään muutamainen pieni haukka

Matka jatkuu sopuisissa merkeissä, mutta nyt alkaa olla jo nälkä. Aamiaisemme on ollut kiireinen hodari Statoilin pihalla Mustveessä. Pysähdymme Viitnan kievariin, joka sijaitsee sopivasti tien varrella. Olemme käyneet täällä aiemmin, kahdeksan vuotta sitten, kun kävimme tutustumassa Palmsen ja Sagadin kartanoihin, ja meillä on paikasta mukavat muistot.

Ruokapaikka jakautuu itse asiassa kahteen osaan: Körtsiin ja Toidutareen eli varsinaiseen kievariin ja hieman yksinkertaisempaan itsepalveluravintolaan. Valitsemme jälkimmäisen, koska muistomme sen tarjoamasta Kievin kotletista ovat vahvat.

Tunnetteko ruokalajin? On ehdottomasti suositeltavien listalla. Kievin kotletti, kuten se esimerkiksi Viitnassa tarjoillaan, koostuu kanaleikkeestä, joka on rullattu ja jonka sisällä on maustevoita. Viitnan kotletissa on pinnalla pieniä paahtoleipäkuutioita, ja koko rulla on lopuksi ymmärtääkseni pikaisesti uppopaistettu rasvassa. Kokonaisuus on sanalla sanoen herkullinen, pinnalta rapea, sisältä pehmeää kananlihaa ja voita. NÄM!

Kello on tässä vaiheessa noin viisi iltapäivällä ja alamme olla hieman huolissamme aikataulustamme. Meillä on listalla vielä kaksi putousta, matkan pääkohde eli Jägalan putoukset ja Keilan putoukset. Lähdemme siis liikkeelle, nyt enää sen enempiä pysähtelemättä.

Olemme Jägalassa ilta-auringon aikaan. Ajankohta ei voisikaan olla parempi, matalalta paistava aurinko kultaa vesiputouksen, joka näyttää syöksevän kultaa tai meripihkaa. Näky on huikea!

Jägalan putous on noin 60 metriä leveä ja kahdeksan metriä korkea. Se toimii koko vuoden, mutta keväällä veden määrä kasvaa merkittävästi. Silloin virtaa putouksesta vettä 200 kuutiometriä sekunnissa. Se on paljon vettä se.

Olemme sanalla sanoen haltioissamme. Nyt on pakko ottaa kunnon turistiposeerauskuvia. On hyvin epätodennäköistä että lähiaikoina pääsen Niagaran eteen keikistelemään, joten nyt on otettava tästä kaikki riemu irti:

Tarkkaavainen lukija saattaa ihmetellä missä on perheen suuri pienimmäinen, häntä ei ole kuvissa näkynyt. Ei hätää, Rensselisetä alias Eräs alias J.Ölli on tukevasti mukana matkassa. Putouksille poikaa ei voi ottaa mukaan, sillä pojalla on ikävä tapa rynniä pää viidentenä jalkana joka paikkaan. Sakan jyrkänteillä oli hilkulla, ettei Jässi porhaltanut klintiltä alas kun silmä hetkeksi vältti.

Mutta Jägalassa teimme kävelyretken pitkin joenvartta ja Kultainen Leijona pääsi ottamaan ilta-aurinkokylpyjä:

Katse on suunnattu putouksille: "Tuonne kyllä tahtoisin mennä!"

Mutta kello käy armottomasti eteenpäin ja aurinko alkaa laskea. Joudumme jättämään Keilan putouksen pois listalta. Jolloin nähtyjen vesiaihioiden määrä supistuu neljään: Narva, Valaste, Saka ja Jägala. Vaikka missiona oli ehtiä nähdä viisi merkittävää kohisijaa.

Minä keksin, että jos muutamme matkareittiä ja nokkelasti ohitamme Tallinnan sen itäpuolelta kiertäen, pääsemme näppärästi Tuhala Nõiakaevulle eli Tuhalan Noitakaivolle, joka sijaitsee Tallinna - Tartto -välisen tieosuuden lähellä. Ja se saattaa vielä olla aktiivinen. Siis sinne!

Muutama sana Tuhalan noitakaivosta. Se on virolaisille rakas nähtävyys, outo kaivo, joka alkaa pulputtaa vettä kun maanalaisen Tuhalan joen virtaus kasvaa suuremmaksi kuin 5000 litraa sekunnissa. Sanotaan, että tuolloin alkavat noidat kaivossa vihtomaan.

Veden tulviminen kaivosta voi kestää vain muutaman päivän, viime keväänä vain kahtena päivänä oli kaivo aktiivinen. Tänä vuonna pulputtelu alkoi 3.4.2010.

Tänne siis oli Tiinan mieli. Lähdimme nokkelasti kiertämään Tallinnaa. Ja arvatenkin olimme niin nokkelia, että kiertoreitistä tuli jotakuinkin laaja. No, kerranko sitä ihminen erehtyy karttaa lukiessaan.

Kun lopulta saavuimme Tallinna -Tartto -tielle oli aurinko jo painumassa mailleen. Tuhalaan kääntyessämme se oli jo laskenut ja vain jokunen säde pilkahteli horisontin alapuolelta, kuin muistona kauniista päivästä.

Mutta siellä kaivo meitä odotteli, iloisesti pulputellen. Ja, kiitos tripodin ja pitkän valotusajan, sain kuin sainkin napattua viidennestä pulputtelijasta muutamaisenkin kuvan.

Ja näihin kuviin päätän tämän matkakertomuksen. Sillä tämän jälkeen ei ole muuta kerrottavaa kuin että ajoimme tukka putkella kotia kohti. Otepäällä olimme joskus puolen yön paikkeilla.

Että tällainen reissu kohinaa ja pauhua etsiessä.

Kiitos jos jaksoitte tänne asti lukea!

Kohinaa ja pauhua - osa 2: Ontikan jyrkänteillä

Luontouunojen vesiaiheinen tutkimusmatka Pohjois-Virossa jatkuu.  Lähdemme Narvasta meren rantaviivaa seuraillen jatkamaan matkaa kohti Valasten putousta.

Klint on sana, jota on vaikea kääntää suomeksi. Tai jos se on käännetty, en käännöstä tunne. Klint tarkoittaa laajassa merkityksessä jyrkännettä, törmää. Kallioleikkausta, jonka luonto on vuosituhansien aikana muodostanut. Internetissä hieman surffattuani huomaan että klintit on otettu juuri Viron kohdalla käyttöön yleissanana.

Klintteihin:

Pitkä pätkä Pohjois-Viron rannikkoa koostuu juuri tällaisesta katkeamattomasta, pitkästä jyrkänteestä, klintistä. Joista kuuluisin lienee Ontikan jyrkänne.

Ontikan klintti on 1100 kilometriä pitkä Öölannista alkava ja Laatokkaan päättyvä kalkkikivikaistale. Se tulee maan pinnalle laajimmillaan 23 km pitkänä laattana Sakan kylän ja Toilan lahden välisellä alueella. Kalkkikivijyrkänteen keskikorkeus on siellä yli 50 metriä, Ontikassa se on peräti 56,6 metriä.

Klinttien eli jyrkänteiden olemusta, sijaintia ja syntyhistoriaa on selvitelty varsin perinpohjaisesti tällaisessa linkissä: North Estonian Klint - as a symbol of Estonian Nature.

Tässä kuvassa (kannattaa klikata isommaksi jos asia kiinnostaa), on myös selvitetty klinttien rakennetta: sinisavea, aleuroliittiä, hiekkakiveä, ja päällimmäisenä kalkkikiveä.

Klintit  näyttävät upeilta mereltä katsottuna. Niiden päällä seisoessa on tietenkin vaikea nähdä kivitörmän rakennetta kunnolla, ainoastaan jyrkkyyserot. Ja jyrkänteiden reunat ovat heikot - on täysin omalla vastuulla kuinka lähelle jyrkännettä itse kukin haluaa tai uskaltaa mennä.

Me lähdimme siis Narvasta jatkamaan matkaa kohti Ontikan jyrkänteitä. Matkan varrelle jäi Sillamäe kaupunki, jolla on mielenkiintoinen historia ja jonne, ainakin aiemmin, nykyisestä tilanteesta en ole varma, tuli laivalinja Kotkasta.

Sillamäki kaupunkina on hieman mystinen. Siihen liittyy tarinoita, ja se on pysynyt arvoituksena monille näihiin päiviin asti. Se on Neuvosto-Viron aikana alusta alkaen rakennettu kaupunki, joka oli pitkään ns. suljettu.

Näin tietää suomalainen Wikipedia Sillamäestä kertoa:

Sillamäe oli yksi Neuvostoliiton monista salaisista kaupungeista.[1] Se oli ulkopuolisilta suljettu siellä harjoitettavan kemianteollisuuden ja ydinvoimamateriaalin takia, siellä mm. rikastettiin uraania. Sotateollisuuden työvoimana käytettiin venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa Leningradilaisia kodittomia nuoria.[2] Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä. Sillamäe oli suljettu vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Entinen uraanirikastamo tuottaa nykyisin harvinaisia maametalleja.

Me ajelemme tovin Sillamäkeä ees taas, ja täytyy sanoa, että kaupunki ei minua sytyttänyt, vaikka se on siistimpi kuin monet muut tuolla ajalla rakennetut asuntoalueet. Minulle on kehuttu Sillamäen arkkitehtuuria, sen ominaislaatua, mutta en saa siitä mitään makua. Sorry.

Jatkamme matkaa Sillamäestä eteenpäin. Sillä vedet ja kosket kutsuvat meitä, ja Ontikassa odottaa meitä kuuluisa Valasten putous!

Komea onkin tämä putous, josta Eesti Maaturism -sivuilla kerrotaan näin:

Valasteen kalkkikivitörmältä lankeaa Viron korkein vesiputous (26 m). Tosin se on runsasvetinen vain keväisin. Putous ei ole luonnon aikaansaannos, sillä kysymyksessä on 1800-luvun jälkipuoliskolla rakennettu kuivauskanavan suu. Tämä ei kuitenkaan vähennä putoavan veden ja syvän kanjonin kauneutta. Putoukselle on rakennettu erityinen näköalapaikka, jotta sen upeutta on helpompi ihastella. Putouksen kehitys on dynaamisesti tasapainossa: tulvavedet kuluttavat putouksen pohjaa syvemmäksi, muina aikoina luhistumat palauttavat tilanteen. Klintin tyvi on muodostunut kambrikaudella kerrostuneesta sinisavesta ja hiekkakivestä, keskiosa ordovikikauden hiekkakivestä ja liuskekivestä, yläosa halkeillusta kalkkikivestä. Niinpä klintin profiilissa on nähtävissä geologinen menneisyys lähes 100 miljoonan vuoden ajalta. Klintin muodostaneet kivilajit ovat syntyneet noin 570-470 miljoonaa vuotta sitten.

Jep. Hieno oli, vaikka hankala kuvata kun objektiivit eivät oikein taipuneet annettuihin olosuhteisiin. Olisi pitänyt olla laajakulma käytössä. Tässä paras kuva, jonka onnistuin Valasteesta nappaamaan:

Jos yllä oleva oli teknisesti paras kuva Valasteen putouksesta, on alla oleva minulle henkilökohtaisesti tärkein -- ja siitä juttua ihan hetken kuluttua:

Kuva otettu Valasteen putouksen reunalta, ylhäältä päin. Jolloin ei näe minne vesi putoaa, ei itse asiassa edes kuule putouksen ääntä. Eikä vesi virtaa mitenkään enteellisesti, lujaa, päin vastoin, juuri ennen putoamista koko vesimassa näyttää hetkeksi pysähtyneen, kuin miettiäkseen minne se sekunnin kuluttua putoaa.

Valasteelta jatkoimme matkaamme Sakaan, jossa piti olla kartan mukaan muutamainenkin putous. Niitä emme löytäneet. Kartasta löysimme kuitenkin merkinnän: luonnonkaunis paikka (Ontikan klinteillä) ja lähdimme putousten puutteessa sinne suuntimaan.

Kimmo jäi autoon Latten kanssa, johtuen vapaana juoksevasta koirasta auton ympärillä. Sovimme, että minä lähden jo etukäteen etsimään "luonnonkaunista paikkaa" ja Kimmo tulee perässä kun kahden koiran kohtaamisen ongelma on jotenkin ratkennut.

Luonnonkaunis paikka kartalla ei ole aina mikään varma nakki. Joskus nämä karttaan merkityt paikat ovat aikamoisia pettymyksiä, ja olemme kehittäneet hurttia huumoria asian tiimoilta tyyliin: "Kas, kartantekijän täti taitaa pitää kioskia tällä 'luonnonkauniilla peltoaukeamalla'." Muulla tavalla emme ole osanneet selittää kartalle välistä mystisesti asemoituja symboleita.

Minä siis lähdin Sakan klinteille etsimään luonnonkaunista kohtaa. Rämmin muutamaisenkin ryteikön läpi, joissa ei ollut mitään ihailtavaa, kunnes löysin pienen puron, joka sentään iloisesti pulputteli, purojen tapaan.

Otin paremman puutteessa purosesta kuvia ja yritin saada kiinni auringon leikistä veden päällä. Kuvista ei tullut hyviä. Peruuttelin sitten perä edellä pitkin puroa parasta kimallusta etsien.

Etsin kuvakulmia, hyörin puron mukaan ja tulin kohtaan, jossa puro näytti hiljentyvän. Katselin miten mukavan rauhallisesti puro siinä kohtaa kimmelteli. Olin astumassa jo askeleen, kun äkkiä muistin Valasten putouksen huippukohdan. Miten vesi siinä kohdassa hetkeksi pysähtyi. Ja niin tein minäkin. Pysähdyin paikoilleni, nostin katseeni purosta, tai paremminkin laskin sen, ja tajusin seisovani noin 20 cm:n päässä putouksen reunasta.

Ja kun katsoin hieman kauemmaksi, tajusin mittasuhteet: olin klintin reunalla ja allani oli pudotusta vähintään 25 metriä.

Vedin rauhallisesti henkeä, yritin olla täristämättä yhtäkään molekyyliä kehossani, ja sitten, todella hitaasti kiiruhtaen aloin peruuttaa, kuin edesmennyt Michael Jackson, moonwalkia pois jyrkänteeltä.

Tätä kuvaa ei ole todellakaan otettu samaan aikaan kun tajusin, että allani on 25 metriä suoraa pudotusta. Niin hurja (=hullu) en ole sentään minäkään. Kuva on otettu sen jälkeen kun Kimmo tuli paikalle, kuunteli hiukset pystyssä tarinaani, ja piti minua vyötäröstä kiinni kun kuvasin uudelleen putouksen reunan, nyt jo turvallisen metrin päästä.

Tässä kuva siitä, minne pieni puroseni jatkoi matkaansa:

Ja tässä lisää kuvia alas Sakan klinteiltä, korkealla ollaan:

Ontikan jyrkänteiltä jatkui vetinen matkamme kohti Harjumaata ja Jägalan kuuluisia putouksia. Mutta niistä toisessa kirjoituksessa enemmän!

Kohinaa ja pauhua - osa 1: Narvassa

Palasimme eilen Luontouunojen koskikierrokselta Pohjois-Virossa. Päämääränä oli nähdä mahdollisimman monta vetistä paikkaa.

Matkaa tehtiin 750 km ja aikaa siihen meni 15 tuntia. Sinä aikana tuli sitten kudottua yksi villapaidan alku, kuvattua rapiat 400 kuvaa ja  nähtyä virtaavaa vettä useampikin tuhat kuutiolitra.

Aivan ensimmäiseksi, ennenkuin pääsen matkakertomuksen alkuun, haluan kuitenkin lähettää terveiset sille instanssille, joka pitää yllä http://www.ilm.ee/ -sivustoja. Ja terveiseni ovat tässä:  "Hankkikaa uusi ammatti! Menkää vaikka ojankaivuuseen!", kuten lukioaikainen englanninopettajani aikanaan tapasi luokkaa kannustaa.

Nimittäin, jos olisimme uskoneet ilm.ee:tä, olisimme istuneet koko pitkän päivän Otepäällä verhot ikkunoiden edessä hämärän hyssyä pitäen. Luvattu oli sadetta niin Narvaan kuin koko Pohjois-Viroon. Ja mikä oli todellinen säätila: aivan upea. Mieltä ja silmää hivelevä aurinkoinen kevätsää helli meitä koko matkan ajan! Että se siitä sääprognoosista.

Liikkeelle lähdimme todella varhain. Minä nousin ylös jo klo 04.00, perheen miespuoliset, Kimmo ja Latte, tuntia myöhemmin. Ja kello 06.00 starttasimme liikkeelle Otepäältä, suuntana Itä-Viron koillisin kolkka, Narva.

Ystävällisten ihmisten kaupunki

Venäjän rajalla sijaitseva yli 66.000 ihmisen Narva on yksi Viron köyhimmistä kaupungeista, ellei köyhin, riippuen millä mittarilla köyhyyttä mitataan. Köyhyys ja ankeus näkyvät erityisesti neuvostoaikana rakennetussa keskikaupungissa, jossa toinen toistaan rumemmat suuret Stalinin ajan rapistuneet kerrostalot ja bunkkereita muistuttavat ostoskeskukset reunustavat vilkkaasti liikennöityjä katuja. Harmaus ja katupöly lisäävät kevätpäivänä maiseman ankeutta. Myös ihmiset kaduilla vaikuttavat nukkavieruilta, asusteiden yleisväritys on tummaa, nuhjuista. Vanhoja mummoja ylittämässä vaivalloisesti suojatietä, vanhoja ukkoja kalastelemassa resuisissa vaatteissa joen rannalla.

Älkää antako näyn pettää silmiänne. Tämä on vain yksi puoli Narvaa. Katsokaa tarkemmin. Ja huomaatte, että täällä eletään samanlaista elämää kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, elämää johon kuuluvat mukaan myös ilo. Usko, toivo ja  rakkaus. Unohtamatta ystävyyttä tai ystävllisyyttä.

Mikä minua Narvan ihmisissä yllätti, oli se valtava ystävällisyys, jota kohtasimme kaikkialla.

Kun etsimme koskea päädyimme joen rannalle, jossa pari iäkästä miestä olivat kalassa. Minä reippaasti autosta ulos neuvoa kysymään. Vaikka arvaankin, että kaupungissa, jossa 98% väestöstä on venäjänkielistä, on sattumankauppaa löytää vironkielentaitoinen ihminen.

Terettelen miestä, joka katsoo mietteliäänä lähestymistäni. Mies vastaa minulle venäjäksi. Minä jatkan kuitenkin, selitän että etsin Kreenholmin saarta ja koskea. Mukana minulla on netistä printtaamani kuva koskesta ja Kreenholmin suuresta tekstiilitehtaasta, ja sitä sormellani tökin samalla kun selitän asiaani.

Mies ymmärtää heti mistä on kyse ja hän alkaa laajasti selittää minulle ajo-ohjeita. Ja esitykseen kuuluu suuri määrä elekieltä. Mies toistaa keskeisiä sanoja, samalla kun itse piirtelee sormella kuvaani ajoreittiä.  Ja kuin ihmeen kaupalla ymmärränkin ohjeet, joiden perusteella löydämme perille.

Saavumme koskelle, mutta sen valokuvaus on hankalaa, sillä joki on kosken kohdalla suurelta osalta suljettu valtavien betonivallien sisään. Yritän kurotella vallien yli ja saada kunnon kuvaa mahtavasta joesta, joka kuohuu ohitsemme. Mutta kuvaus on vaikeaa, kurotella täytyy todella pitkälle ja tuntuu kuin alla viilettävä kuohuva joki imaisisi minut pian mukaansa. Kun paikalle tulee mies, joka venäjäksi selittää meille, että me voimme päästä kuvaamaan jalankulkusilloille, jos käymme rajavartiostolta lupaa kysymässä. Sillat siis yhdistävät Viron ja Venäjän toisiinsa joen yli ja ylitykseen tarvitaan viisumia.

Aluksi minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää miestä, mutta kun hän näyttää minne pitää mennä, mitä ovikelloa soittaa, lähdemme kiitollisina rajavartioston pakeille. Oven avaa yrmyn näköinen turvamies, venäjänkielinen. Me näytämme kameroita, selitämme elekielellä, että haluaisimme mennä jalankulkusillalle kuvaamaan, ja mies avaa oven ja päästää meidät talon takaovesta silloille. Ja eihän mies mikään yrmy olekaan. Eikä virkapukuinen nainen, joka hymyilee kauniisti kun käytän ainoan osaamani venäjänkielisen sanan (ruki ver-komentoa ei lasketa): spasiba!

Pääsemme sillalle, ja ah autuutta millaiset näkymät sieltä aukeavat. Koski on todella HURJA. Se möyryää ja kohisee ja pauhaa, se on villi, se on alkuvoimainen, se on kertakaikkiaan UPEA:

Kuva otettu kumartumalla pitkälti betonikaiteen yli

Jalankulkusiltoja on kaksi, tämä kuvattu myös rannalta käsin, kurotustekniikalla

Ja sitten muutamia  kuvia jalankulkusillalta kahden valtakunnan välistä otettuna:

Ei hullumpaa, vai mitä sanotte?

Narva - kaupunki täynnä historiaa

Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla Narvan ankeutta, sen neuvostovuosien jättämää yleisilmettä. Mutta Narva on paljon muutakin. Se on ennen kaikkea historiallinen kaupunki, joka on kokenut ja nähnyt monia sotia. Sillä on ollut oma suuruutensa aika, ja yhtä lailla omat kohtalonhetkensä. Lyhyen englanninkielisen katsauksen Narvan historiaan voi lukea klikkaamalla tästä.

Kaupungin komein nähtävyys on epäilemättä kaksoislinnoitukset, jotka sijaitsevat kahden puolen Narva-jokea, kahdessa valtiossa. Läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu siis Venäjälle.

Seistessämme Narva-joen rannalla kuvaamassa tätä näkymää kohtaamme jälleen itäisen Viron ystävällisyyttä. Kohtelias mies tulee puhuttelemaan meitä suomeksi ja kysyy, tiedämmekö mitä olemme katselemassa. Minä yritän jotain tähän vastata, öhm, kahta linnoitusta, jokea, siltaa. Ja mies nauraa: "Onko se teille tuttu näkymä? Onko teillä viiden kruunun seteliä? Katsokaa sen kääntöpuolta, ja mitä näette? Tämän maiseman!"
 
Mies esittelee itsensä, antaa käyntikorttinsa. Hän on Itä_Virumaan asiantuntija ja ystävä. Luontokuvaaja, joka on laillamme innostunut koskista. Hän antaa meille vinkkejä paikoista, joissa meidän kannattaa pysähtyä, mistä löytyy putouksia, joista toiset eivät välttämättä tiedä mitään.
 
Voisimme jutella vaikka kuinka pitkään, mutta kello käy. Meillä on tiukka aikataulu, jos aiomme nähdä viisikin isoa putousta tällä matkalla. Kiitämme miestä saamistamme tiedoista ja jatkamme matkaa.
 
Jatkamme siis Narvasta matkaa kohti Narva-Jõesuuta, vanhaa kylpyläkaupunkia, joka jo tsaarin ajalla oli suosittu.


Narva-Jõesuu - uinuva kylpyläkaupunki täynnä nostalgiaa

Narvan kupeessa Narva-joen ja meren lahden muodostamassa kolmiossa sijaitsee vanha kylpyläkaupunki, Narva-Jöesuu. Kaupungin kadut, joiden reunamilla on vanhoja puutaloja, jos myös uudempaa arkkitehtuuria Viron viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta,  kulkevat mäntymetsän dyyneillä.

Vuonna 1784 paikka sai nimen Hungerburg (Nälkäinen kaupunki). Legendan mukaan nimen antoivat saksalaiset kauppiaat, jotka haaksirikon jälkeen eivät löytäneet rannikolta mitään syötäväksi kelpaavaa. Vuonna 1894 nimi muutettiin Narva-Jõesuuksi, mutta tavan mukaan sitä vielä nimitettiin Hungerburgiksi. Ainutlaatuisen ulkomuotonsa kaupunki sai ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Narva-Jõesuu oli tsaarin ajalla pietarilaisen aristokratian suosima.  Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä jopa tuhanteen. Tosin tästä loistokaudesta kertoo enää vain asemakaava tyhjine tontteineen. Terijoen tapaan Narva-Jõesuunkin pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien välillä muualle maahan ja niitä löytää yhä mm. Pärnusta, Haapsalusta ja Tallinnan Nõmmelta.

Toisesta maailmansodasta paikan päällä säilyi vain kolmisenkymmentä huvilaa ja näistäkin on enää jäljellä vain muutama. Sodassa tuhoutui myös ydinkeskusta ja mm.  vuonna 1935 valmistunut rantapaviljonki Rannahoone.

Neuvostovuosinakin kaupunki oli suosittu lomailukohde. Ajan panos kaupungin ilmeeseen ja arkkitehtuuriin oli, miten sen kauniisti sanoisi, lähinnä rumuuden estetiikkaa. Vanhaa puretaan nyt pontevasti pois ja uutta rakennetaan tilalle. Silti, tuo neuvostoajan nostalgia kylpyläkaupungissa on jotain niin eksoottista, että soisin siitä jotain jätettäväksi jäljellekin, kaikesta uudistusinnosta huolimatta.

Narva-Jõesuun suosion perustana on tietenkin upeat 12 km pitkät hiekkarannat, joiden hiekka on erinomaisen hienorakenteista. Viime vuosina kaupungin matkailuarvo on uudelleen ymmärretty myös Suomessa ja uusia Spa-hotelleja on rakenteilla kaupunkiin useampiakin.

Ja tätä hiekkaunelmaa jatkuu 12 kilometrin verran

Narva-Jõesuun lähellä on myös nähtävyys, jota suosittelen lämpimästi. Suurella, suorastaan valtavalla mäntymetsällä sijaitsee hautausmaa, joka hakee eksoottisuudessaan vertaansa. Minähän rakastan kuljeskella vanhoilla hautausmailla, ja täällä olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään.

Hautausmaan eksoottisin osa sijaitsi punaisilla hiekasta muodostuneilla kumpareilla. Toinen toistaan värikkäämmät hautakoristeet, mukana paljon tekokukkia, joulukoristeita, puihin ripustettuja seppeleitä, vainajille jätettyjä ruokalahjoja, kilpailivat väriloistosta kirkkaan punaisen hiekan kanssa.

Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jätämme Narvan ja Narva-Jõesuun taaksemme ja lähdemme kohti seuraavia kohisevia kohteita. Siitä myöhemmin lisää.

Luontouunot lähtevät pohjoisrannikolle

Huomenna on meillä suunnitelmissa herätä aamuvarhain ja suunnistaa kohti pohjoista etsien erilaisia putouksia ja koskia. Oletamme, että nyt kevään tullessa rytisten ja kuohuen yli äyräidensä,  putoukset näyttävät parhaan voimansa.

Ajatuksena on ajaa suorin vartaloin Narvaan ja lähteä sieltä, Viron koillisimmasta kolkasta ajelemaan rannikkoa pitkin kohti Tallinnaa ja sen ohi aina Paldiskiin asti ja sieltä sitten kotiin. Matkalle pitäisi jäädä vähintäin viisi-kuusi putousta tai koskea.

Koska herääminen on aamuvarhain, alankin tässä hiljalleen valmistautua omaan pesäpuuhun kiipeämistä ja unten maille lähtöä.

Joten palailen linjoille ylihuomenna, mitä luultavimmin.

Kevät on nyt täällä, sitruunaperhoset ja haikarat ovat varma merkki siitä.

Soomaa tulvii

Soomaalla sanotaan olevan viisi vuodenaikaa: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva. Ja nyt on ehdottomasti vuodenajoista tuo viides.

Lähdimme siis ihmettelemään miltä 390 km2 kokoisessa kansallispuistossa näyttää kun vesi ottaa vallan. Hienolta näytti!

Varsinaisille suoalueille, kuten Kuresoolle, oli autolla turha yrittää. Tiet ovat poikki ja ainoa tapa liikkua laajalla alueella on kanootit, ja niitä riittikin eilen runsaasti. Kanoteeraus Soomaalla on arvatenkin mahtava kokemus:

Tässä kulki ennen tie:

Varokaa kuoppia ja muistakaa kääntyä mutkassa! Ja muistakaa liikennesäännöt - tässä maasturi antaa oikealta tulevalle kanootille tietä.

Minulla oli tällä reissulla valokuvaustehtävä - Darren Rowsen Digital Photography Schoolin viikon tehtävä oli ottaa mustavalkoinen luontokuva, ja sitä lähdin siis Soomaalle ottamaan.

Tällaista jälkeä sitten syntyi, tänään pitäisi päättää, minkä näistä valitsen ja lähetän eteenpäin:

Ja loppuun vielä pari kuvaa kotimatkalta. Myös Võrtsjärvi tulvi mahtavasti. Ilta-aurinko värjäsi puut ja pensaat värikkäillä siveltimillä, joten nämä taas värillisinä:

Kun vielä kotimatkalla pelloilla yllätti tälläinen näky, jota pääsi kuvaamaan, voi sanoa että reissu oli perin onnistunut: