Aamulla pienen yövieraan kanssa

Nuo edellisen postauksen kuvat olivat kaikki eilisillalta. Ja silloinhan oltiin vielä aika epäluuloisia puolin ja toisin. Tai ainakin uteliaita. Peräpäät nuuhkittiin vuoron perään uudelleen ja uudelleen. Ja sehän on tietenkin koirilta täysin korrektia käytöstä.

Kyllähän Latte yritti rymistää, ja pihalla meno oli välillä niin hurjaa, että heikompaa hirvitti, mutta Rummukainen ei joutunut paniikkiin, vaan kesti Latten villin leikin kuin mies.

Tämä oli Rummukaisen perheestä ihmeellistä, sillä Rummuhan pelkää isoja koiria kuollakseen ja pelkoaan peittääkseen se ärhentää ja käy heti isompia koiria kurkkuun kiinni. Nyt ei ollut tuon kaltaista isottelua ilmassa lainkaan.

Yö meni ihmeellisen hyvin, kaikki samassa huoneessa. Rummukainen nukkui Ronjan pedissä ja Latte omassaan (ennen kuin valojen sammuttua ja arveltuaan että olimme nukahtaneet hyppäsi tapansa mukaan sohvalle).

Aamulla pojat olivat kuin parhaat kaverit, terassin ovesta paineltiin pihalle peräkanaa ja sisälle tultiin myös rinnakkain tai peräkkäin.

Minä siirtelin tänne kuvia tietokoneelta ja pojat tulivat sitten viereen makoilemaan. Kuinka ollakaan, tietokoneen vieressä oli pieni pokkari ja sillä sain sitten tämä kuvasarjan napattua. Onko vähän söpöä, mitä?!!

Ensin ollaan nätisti rinnakkain:

Ja sitten alkaa leikki. Tässä leikissä Rummukainen on Kova Jätkä ja järsii ensin Latten korvaa:

Sitten järsitään Latten huulta:

Sitten poskea:

Ja sitten kaulaan kiinni:

Välillä pusutellaan sovinnon merkiksi:

Ja ollaan ihan kokonaan mytyssä:

Täytyy sanoa, että olin Pojasta tosi ylpeä, siis Isosta Pojasta. Kuinka kiltisti se antoikaan Rummukaisen olla hetken Boss.

Mutta eihän se leikki sitten tähän jäänyt. Latten mielestä oli aika vaihtaa rooleja ja sen vuoro oli jahdata Rummua. Muutama iso loikka ja Rummukainen pelästyi kovasti ja katosi piiloon olohuoneen tuolien alle, mistä Latte yritti sitä isolla tassulla kahmia ja huitoa esiin. Rummu alkoi jo irvistellä ja esitellä valkeita pieniä etuhampaitaan, mikä ei Lattea pahemminkaan provosoinut.

Tässä vaiheessa me puutuimme peliin ja laitoimme koirat eri huoneisiin hetkeksi jäähylle. Halusimme, että ensimmäisestä vierailusta jää molemmille karvakundeille hyvä muisto.

Sitten hypättiinkin jo autoon koko perhe, Latte takapenkille turvavöihin ja Rummu etupenkille syliini. Ja palautettiin Rummukainen kotiin Varnjaan.

Keskiviikkona Pieni Poika tulee sitten meille takaisin, ja sitten ollaankin samaa perhettä seuraavat kaksi kuukautta. Vieläkin hieman jännittää, mutta luulen, että tämä koeyöpyminen näytti, että hyvin pojat pärjäävät keskenään, kunhan Latte pystyy olemaan intoutumatta Rofe ja Polde -leikeissä.

Pieni yövieras

Saimme eilen pienen yövieraan, joka muutaman päivän kuluttua muuttaa meille pariksi kuukaudeksi asumaan.

Kyse on herra Rummukaisesta, Peipsin sipulikoirasta. Samasta urheasta veikosta, jonka pelastimme yhdessä Seija-ystävättäreni kanssa Varnjan kyläteiltä paleltumasta vuosi sitten. Pienestä, urheasta koirasta, jota elämä ehti kolhia aika kovaa sen ensimmäisinä elinvuosina.

Vuoden verran on siis Rummu asustellut Seijan ja Riston luona. Ja nyt tulee meille pariksi kuukaudeksi hoitoon, kun Seijan ja Riston tie vie Vietnamiin.

On tätä eilistä tapaamista jännitetty pitkään. Toisaalta sitä on myös valmisteltu saamiemme hyvien neuvojen mukaan. Eli muutamainen énsikohtaaminen on suoritettu valvotuissa ja neutraaleissa olosuhteissa. Kierretty lampea peräkanaa, haisteltu toinen toisen pissoja, sitten jo kävelty puistoteitä ritirinnan. Nuuskittu varovasti remmien päässä.

Ja eilen sitten koirat saivat olla vapaina meidän aidatulla pihalla. Jännitimme sitä mitä tapahtuu kun Rummukainen tulee Latten reviirille ja miten sujuu kahden niin eriparisen koiran kohtaaminen.

Ensikohtaaminen vapaana oli hurjaa katsottavaa: iso koira ja pieni viilettivät pitkin pihaa, pieni pelkäsi, iso oli yliriehakas. Mutta rauhottuihan se meno ensi riehan jälkeen.

Tässä kuvasarjaa meidän Daavidista ja Goljatista:

Hyvin meni siis kohtaaminen. Ruokailujenkaan kanssa ei ollut ongelmia. Ja yö nukuttiin sopuisasti yhdessä.

Tästä on hyvä jatkaa. Tänään viemme Rummun vielä oman perheen luo, mutta muutaman päivän kuluttua nuori herra muuttaa meille kahdeksi kuukaudeksi.

Tämä talo herää jälleen eloon - portaissa kaikuu jälleen kahdet erilaiset kynnenkopinat: isot ja tömisevät ja pienet ja kipittävät.

Latte kertoo: Batdogin eli Lepakkokoiran salaisuus

Iltaa.

Kerron teille salaisuuden, osaatteko pitää sen?

Voi olla että näytän hömelöltä kotikoiralta. Mamman Höpökuonolta tai Latte-Lörppäkorvalta, joksi minua on myös kutsuttu.

Ulkonäkö pettää. Älkää uskoko kaikkea mitä näette - katsokaa tarkemmin...

... sillä todellisuudessa olen urhea Batdog, lepakkokoira, joka ei pelkää mitään, ei ketään. Joka on aina valmis kun apua tarvitaan. Oli sitten kyse Gotham Cityn tai Otepään kansalaisista, voin rauhoittaa heitä: "Nukkukaa yönne rauhassa, sillä Batdog valvoo puolestanne."

Viittaa minä en käytä, minusta se on vähän turhan dramaattista ja lapsellistakin. Mutta minulla on upeat batkorvat, jotka nostan pystyyn kun apua tarvitaan. Supertarkoilla lepakkokorvillani tavoitan kaukaisimmatkin avunpyynnöt. Lörpät korvani ovatkin vain ovela naamio, valepuku, kuten me ammattikielellä sanomme. Arkisin olen Lörppäkorva Latte, töissä Batdog. Samaan tapaan kuin Lepakkomies on siviilissä miljonääri Bruce Wayne ja Superman nössö toimittaja Clark Kent.

Latte-Lörppäkorvana olette minut tottuneet näkemään. Nyt näette miltä  näytän kun olen virantoimituksessa:

Tänään oli taas työteliäs päivä Batdogille. Lähdin partioimaan aamupäivällä Otepään metsiin ja kuulinkin avunhuutoja metsiköstä. Kyseessä oli pieni kriisi, eksynyt sienestäjä, jonka ohjasin oikealle polulle. Nämä ovat ihan jokapäivästä työrutiinia, joten ei siitä sen enempää.

Jatkoin partiointiani ja jälleen superkorvani tavoittivat avunhuudot, nyt ne tulivat järven suunnalta. Käynnistin batmoottorin elin pistin töppöstä toisen perään ja lähdin hetkeäkään epäröimättä apuun.

Kuin tuulispää kiidän Pyhäjärvelle, ryntään rannalle, ei hätää, apu on tulossa! Batdog pelastaa!

Vielä kerran tarkistan tilanteen, viritän batkorvani ja kuuntelen: mistä kuuluvat avunhuudot?

Ja siellähän onkin neitokainen pulassa, jonkun diabolisen rosmon kynsissä, lieneekö Pingviini vai Arvuuttaja? Vai arkkiviholliseni Kissanainen?!!

Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana. On syöksyttävä apuun! Neiti, älkää pelätkö, Batdog on jo matkalla!

Batdog ui vahvoin vedoin neitokaisen luo ja pelastaa tämän pahan pahantekijän kynsistä (neitokainen ja pahantekijä ovat jostain syystä rajautuneet kuvista pois).

Neito kiittää Batdogia ja muiskauttaa kirsulle ison pusun ja huokaa: "Oi Batdog, olet niin urhea." Johon Batdog vaatimattomasti: "Ilo oli minun puolellani, tyttöseni! Mutta nyt on minun jälleen lähdettävä, joten adios!"

Neitokainen katselee ihailevin silmin kun salaperäinen Batdog poistuu paikalta.

Tällaista se on Batdogin elämä. Hyviä tekoja tuntemattomana. Mutta mikä on otepääläisten elellä, kun lain pitkä varjo valvoo heitä.

Ja näin on päättynyt jälleen yksi työpäivä Batdogin elämässä. On aika laskea tutkaimet eli lepakkokorvat alas ja asettua jälleen Lörppäkorva-Latten rooliin, Mamman Höpönaamaksi, vähän hupsuksi koiraksi.

"No missäs meidän Poitsu on rypenyt?" kysyy Mamma kun tapaamme. "Ai ai, ei saa noin kadota, hassu poika", se muistuttaa ja jatkaa "sinähän voit vaikka eksyä metsään kun noin lähdet yksiksesi juoksentelemaan!"  Sitten se rapsuttaa minua leuan alta ja laittaa remmiin.

Minä en sano mitään. Annan korvieni vain läpsyä tuulessa ja katselen Mammaa hölmö hymy huulillani. Annan Mamman pysyä uskossaan, että olen ollut metsässä vain juoksentelemassa.

Te tiedätte nyt totuuden. Totuuden Batdogin henkilöllisyydestä.

Pidättehän sen salaisuutena!

Latte kertoo: A Training Day

Morjensta jälleen, en olekaan aikoihin tänne kirjoittanut. Ajattelin kuitenkin, että nyt voisin kertoa vaikka eilisestä. Sillä eilen oli koulutuspäivä! A Training Day!

Meillähän on ollut viime aikoina täällä aika kurjaa, kaikilla on ollut paha mieli, ja tiedätte varmasti miksi. En tahdo kirjoittaa siitä sen enempää. Sanon vain: me kaikki kaipaamme Ronjaa, mutta elämän on jatkuttava.

Ja jatkuuhan se.

Ja elämään kuuluu myös koulutus - ja ennen kaikkea rymyäminen. Eilen yhdistettiin molemmat ja lähdettiin Hobusemäelle, joka on sivumennen sanottuna lempipaikkojani Otepäällä. Siellä on ihanasti metsää missä juosta, siellä rahisee, kahisee ja siellä on korkeita mäkiä, joita voi viilettää ylös ja alas. Se hobune tarkoittaa suomeksi hevosta, mutta ei siellä mitään hevosia ole.

Kaikkein mukavinta eilisessä oli ehkä se, että Äiskäkin tuli mukaan. Viime kuukausinahan olemme Äiskän kanssa puuhanneet kauhean vähän mitään yhdessä. Iskä on vienyt minua yksin metsään ja kouluttanut siellä. Ja Äiskä on sitten ulkoiluttanut erikseen Ronjaa. Se kun ei oikein jaksanut enää viime aikoina pysyä minun ja Iskän vauhdissa, eikä sitä voinut loppuvaiheessa jättää yksinkään kotiin kun sille tuli heti paha mieli.

Nyt huomasin taas muistelevani Vanhaa Rouvaa ja viiksikarvani hieman värisevät. Sniisk. Ei, ei minun pitänyt tässä murehtia vaan kertoa koulutuspäivästä. Joka oli naaastaaa.

Siis asiaan: eilen  mentiin kolmeen pekkaan metsään ja Iskä näytti Äiskälle mitä kaikkea olen oppinut. Äiskä oli ihan yllättynyt. Se oli kivaa. Sitten äiskä koulutti minua ja sekin oli tooosi kivaa. Ja opetti minulle uuden tempun. Ja se vasta kivaa olikin.

Laitan tähän kuvia eilisestä.

(Äiskä pahoittelee kuvien huonoa tasoa. Matkassa oli vain pieni pokkari ja kuulemma sateinen pimeä metsä, pieni kamera ja suuri ja nopea koira ovat yhdistelmä, jolla ei voiteta valokuvakisan palkintoja.)

Tässä ollaan juuri pysähdytty ja kohta lähdetään kipuamaan Hobusemägeä ylös. Jiihaa! Iskä tuskin on saanut auton ovia lukittua kun minä jo viiletän matkaan. JIIIIIHAAA!

Ja kyllä minä juoksinkin. Tanner vaan tutisi allani. Rymistin puiden keskelle, ryteikköihin, loikin ojien yli, syöksyin tarkistamaan vieläkö ne räkätit asuvat siinä yhdessä pöheikössä, kävin tutkimassa viimeksi haistamani peuran jäljet. Jesss!

Äiskä kutsuu minua Keltaiseksi Leijonaksi, mutta eilen se kutsui minua myös Kenguruksi. Sillä minä osaan myös loikkia kuin kenguru. Vai mitä sanotte!?

Kun olin saanut tarpeeksi purkaa patoutunutta energiaani alkoi koulutus. Ensin ihan tavallisia tänne-harjoituksia. Helppoa kuin vesi. Tässä kiidän Äiskän luo.

Onnistuneessa suorituksessa kierrän vielä palatessani Äiskän ja asetun valppaana istumaan Äiskän vasemmalle sivulle odottamaan ohjeita. Tätä paikkaa haetaan "sivulle"-komennolla.

Vähänkö Äiskä oli iloinen kun osasin sen niin hyvin! Ja vähänkö minä olin polleaa poikaa! Ja Iskä kans.

Iskä halusi sitten näyttää Äiskälle mitä muuta minä olen kahdenkeskisissä koulutussessioissamme oppinut. Näytettiin Temppu. Ja näin se Temppu tehdään.

Ensin minä asetun Iskän sivulle, kuten on käsketty. Ja minulle annetaan komento "paikka". Se tarkoittaa, että ei saa liikkua. Ei yhtään, vaikka mitä tapahtuisi. Se on oikeasti aika vaikeaa, koska koko ajan tapahtuu kaikenlaista.

Sitten Temppu käy vaikeaksi. Iskä lähtee kävelemään pois päin. Ja liikkua ei saa. Ei yhtään.

Ja jos luulitte, että tämä oli vaikeaa, niin nyt se vaikeammaksi käykin. Iskällä on nimittäin Namia mukana, ja Iskä laittaa Namin maahan. Minulle tarkoitetun Namin! Enkä saa mennä sitä hakemaan! Vesi herahtaa kielelle ja tassut jo tärisevät, mutta ei, istuttava on paikallaan.

Sitten Iskä palaa luokseni, eikä vieläkään saa hakea Namia.

Iskä tulee takaisin, ja asettuu vierelleni seisomaan. Ja antaa sitten käskyn: "hae", ja silloin minä saan sännätä Namia hakemaan!

Tehkää itse perässä! Ei mikään ihan helppo juttu. Ajatelkaa jotain jota oikein oikein oikein paljon haluatte, joka on nenänne edessä, mutta koskea siihen ei saa, ei ennenkuin on lupa annettu.

Arvatkaa vaan oliko Äiskä yllättynyt. Se kehui kovasti Iskää, että hyvin olet osannut Poikaa kouluttaa. Ja totuuden nimissä, kyllä se kehui minuakin, ja minähän sen tempun tein!

Sitten taas välillä juosta rymistettiin niin että metsä rytisi ja ratisi ja kahisi. Ja välillä täytyi pitää ihan pieni taukokin, jonka käytin puun järsimiseen.

Kotimatkalla Äiskä opetti minulle toisen Tempun. Se oli tosi helppo tehtävä ja opin sen lähes heti. Tämä ei vaatinut minulta suuriakaan ponnistuksia.

Tässä odotellaan uuden Tempun opettamista. Siihen liittyy nuo kaatuneet puut kuvan edessä oleellisesti.

Ja Temppu on niin yksinkertainen, että pitää vain hypätä puiden yli kun käsketään. Voi, tämä on lasten leikkiä. Kaksi kertaa täytyi minulle näyttää miten hyppy tehdään käskystä, ja sitten ei muuta kuin hyppelemään:

Että tällainen koulutuspäivä minulla eilen oli metsässä. Äiskä oli hypyistäni niin innoissaan, että lupasi että ihan pian mennään uudelleen ja Äiskä ottaa mukaansa kunnon kameran, joka on tarpeeksi nopea. Nyt kävi niin, että useimmassa hyppykuvassa, jonka Äiskä otti näkyi kuvassa enää takajalkani tai häntäni. Olen nimittäin nopea poika liikkeissäni.

Kotiin palattiin sitten illansuussa, ja oli minulla ollut niin jännää, että loppuilta meni levätessä ja miettiessäni kaikkea kokemaani. Tuota hyppäämistäkin. Se oli jännää. Koska ennen minua on vain komennettu "ei hypi!" Mietin ja mietin asiaa: "hyppää!"  ja  "ei hypi". Ja niiden eroja. Ja juuri ennen nukahtamista taisin tajuta sen. Kaikelle on aikansa ja kaikelle on paikkansa. Hyppäämisellekin. Eli jatkossa yritän pitää mielessä, että hyppään vain silloin kun käsketään. Hyppään puun yli. En hyppää ihmistä vastaan. Hyppään kannon yli. En hyppää sängylle.  Luulen, että alan tajuta...

Ei minulla sitten muuta ole. Kiva jos jaksoitte seurata koulutuspäivääni loppuun asti. Ehkä Äiskä laittaa tänne joskus lisää hyppykuviakin.

Siihen asti ei muuta kuin Hasta la Vista!

Teidän koirakirjeenvaihtajanne,

Latte

Suuri kiltti keltainen leijona

Jotkut päivät ovat parempia, jotkut huonompia. Jotkut hyvät päivät ovat vain hetkittäin pahoja ja jotkut pahat päivät hetkittäin ihan hyviä.

Kyyneleet eivät valu enää noroina, jatkuvasti. Niiden sijalle on tullut kipeä nyrkki vatsaan, joka pitää otteessaan vatsalaukun seinämiä. Levottomuuskin. Olen hajamielinen ja huolissani siitä mitä olen unohtanut tehdä. Päivät seuraavat toisiaan samankaltaisina.

Mutta silti, jokainen päivä on silti jollain lailla parempi kuin entinen.

On hyväksyttävä, että suru ei aio väistyä rinnalta heti, ei ehkä pitkiin aikoihin. On opittava elämään sen kanssa. Hyväksyttävä se kuin oma varjonsa.

Mutta on muistettava, että suru on vain yksi tunne. Iloakin on olemassa. Ja rakkautta. Ihmisten ja Suuren Keltaisen Leijonan vilpitöntä rakkautta. On takerruttava rakkauteen, tarttuttava suureen keltaiseen turkkiin kuin pelastuslauttaan. Se vie yli koskipaikkojen.

Keltainen Leijona tarvitsee sekin minua. Se painaa ison päänsä vatsalleni, katsoo minua kauniisti, käy hakemassa puruluunsa ja tarjoaa sitä minulle. Syö sitä, tulee parempi olo.

Minä paijaan isoa päätä, rapsutan lörppäkorvia ja suuria vahvoja kylkiä, joita se tarjoaa minulle hierottavaksi. Ja ymmärrän, että sekin suree, omalla tavallaan. Silti, juuri nyt, se käyttää kaiken aikansa ilahduttaakseen minua. Se puskee, se nuolee käsiä, se yrittää riehumalla saada minut leikkiin mukaan.

Minä yritän palkita sen huolenpidon työntämällä surun taka-alalle, tarttumalla siihen ilon hetkeen, jota Suuri Keltainen Leijona minulle tarjoaa.

Kuka olisi osannut arvata että iso hölmö koira voi olla noin viisas. Kiitos Latte!

Muistoja Ronjasta: kuinka tyttö tuli taloon

Ronja tuli elämääni 15.2.1996. Se oli silloin 5 kuukautta ja 10 päivää vanha.

Kyseisen päivän aamuna en Ronjasta ollut edes koskaan kuullut, enkä koirasta haaveillut.

Päin vastoin, asuin tuolloin Helsingin keskustassa, Tarkk'ampujankadulla ja vietin svengaavaa city-sinkun elämää. Joskaan ei se elämä mitään kovin svengaavaa ollut, kunhan asustelin itsekseni vuokra-asunnossa, kävin töissä, olin riippumaton kaikista ja kaikesta ja kukaan ei ollut riippuvainen minusta. Huoletonta elämää kaupungin keskustassa, mistä oli lyhyt matka elokuviin, teatteriin, kahviloihin.

Kun sitten puhelin soi kyseisen lauantaipäivän aamuna ja itkuinen Jenni oli langan toisessa päässä. Jenni on rakkaan edesmenneen ystävättäreni Päivin tytär ja hänellä oli murhe. Murhe koski Ronja-nimistä koiranpentua, jonka Jenni oli halunnut ottaa itselleen.

"Mutta Jenni-kulta, sinähän olet kauhean allerginen eläimille" sanoin minä.
"Mä tiedän, mutta mä ajattelin että ehkä mä kuitenkin voisin Ronjan pitää, ostin uuden imurinkin. Mutta tulin niin kipeäksi että mun oli annettava Ronja takaisin mun kavereille. Eikä ne voi Ronjaa pitää, niillä on pieni vauva ja kaikkee. Eikä kukaan halua Ronjaa ja jos kukaan ei halua Ronjaa, niin sitten se pitää lopettaa!" Jenni volisi luuriin.

"Kulta-rakas, en minä voi sinua tässä asiassa auttaa"
"Mikset voi, eihän sua estä mikään koiraa ottamasta!" Jenni yritti.

"Jenni, kuuntele nyt rauhallisesti. Minä asun kaupungin keskustassa, yksiössä. Minulla ei ole ollut eikä ole pienintäkään aikomusta ottaa itselleni koiraa, koska koira yksinkertaisesti ei kuulu minun suunnitelmiini. Eikä sovi kaupunkiin. Eikä koiria sitä paitsi noin vain oteta. Koiran ottaminen on aina harkittu teko. Ymmärräthän, että jos koiran ottaa, siihen täytyy olla valmis sitoutumaan koko sen loppuelämäksi."

Jenni vain itki ja itki ja minun teki pahaa.

"Se on niiiiin hieno koira" Jenni jatkoi.
"Varmasti on, sitä en epäile, mutta minulle se nyt vaan ei kertakaikkiaan sovi."

Mutta Jenni urheasti jatkoi, "Ertkö sä voisi tulla edes katsomaan sitä!"
Minä napakasti: "En."
Ja Jenni jatkaa: "Onko sulla tälle päivälle jotain muuta tehtävää? Mitä se sulle maksaa, jos tulet vain katsomaan!"
"Jenni, ei ole mitään syytä minun tulla koiraa katsomaan, koska en aio sitä itselleni ottaa."
"Jos vaan edes katsomaan. Se asuu Myllypurossa, sinne pääsee helposti metrolla."

Jenni oli niin sitkeä että lupauduin sitten lähteä Ronjaa katsomaan.

Metrossa uudelleen kerroin, että minä en todellakaan aio koiraa itselleni ottaa. Halusin nähdä lähinnä Jenniä ja siksi olin valmis tähän reissuun osallistumaan. Ja muisttuin vielä kerran, että on aiva turha yllä pitää mitään toivetta siitä, että Ronjan ottaisin itselleni.  Jenni oli tyytyväinen kuitenkin, sillä ehkä Jenni on parempi ihmistuntija kuin arvasinkaan. Hymyili vienosti sisäänpäin ja katsoi metron ikkunoista kaukaisuuteen ja totesi sitten: "Joo, ymmärrän."

Ronja asui tuolloin siis Myllypurossa nuoren perheen koirana, joka oli ottanut sen joltain, joka oli saanut sen joltain. Selvisi, että kotia oli alle puolivuotias koira ehtinyt vaihtaa jo useamman kerran. Jennillä Ronja ehti olla pari viikkoa ennenkuin allergia kävi liian pahaksi, ja Jenni palautti koiran ystävilleen. Pieni heittopussi, ajattelin minä myötätuntoisesti.

Saavuimme Myllypuroon ja Ronja lennähti ovelle Jenniä vastaan. Se oli hullunkurisen näköinen koira, pelkkiä korvia ja tassuja. Siinä välissä matala minikokoinen hieman schäferin näköinen pentu. Iloinen Jennin nähdessään, mutta samalla siinä välkähti pieni suru, sellainen joka jäi siihen koko sen eliniäksi, moneen kerran hyljätyn koiran suru. Keneen minä voin luottaa?

Istuimme keittiössä, joimme kupin kahvia. Ja sitten minä totesin, että eiköhän me sitten lähdetä ja oteta Ronja mukaan. Pieneen muovikassiin kerättiin Ronjan koko maaillinen omaisuus, joka koostui rikki jyrsitystä jääkiekosta, shampoosta, harjasta, silkkisestä näyttelyhihnasta ja pussillisesta kuivanappuloita.

Ja niin me istuimme oranssissa metrossa, Ronja minun jaloissani, ja ajattelin että ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta minkäs teet, tässä sitä ollaan nyt ja tästä lähdetään aloittamaan uutta elämää.

Ensimmäisenä iltana, Ronja ja uusi emäntänsä

Jenni on onnellinen, Ronja sai kodin. Mutta katsokaa millainen hassu koira se onkaan, pelkkiä korvia, tassuja ja puuhkahäntää!

Niin minun elämäni sitten muuttui kerta heitolla. Kahvilat ja teatterit vaihtuivat koirapuistoihin ja kävelylenkkeihin Ullanlinnassa ja Kaivopuistossa ja Etelärannassa. Ronjan myötä tutustuin Sepänpuiston koirapuiston jengiin, joiden kanssa tehtiin monenlaista hauskaa, tehtiin saariretkiä, järjestettiin yhteisrokotuksia, vietettiin koirapikkujouluja, joista kirjoitettiin aina Hesaria myöten.

Ronjasta tuli mallikelpoinen city-dog. Se kulki kanssani kaikkialle, oppi matkustamaan busseissa, raitiovaunuissa, metrossa, sähköjunissa. Se kiersi kanssani puistokonsertteja, istui pöydän alla varjossa kun lauantaiaamuna kävin juomassa kupin kahvia lähikahvilassa. Siellä sillä oli aina ystäviä ja vesikuppi odottamassa.

Mutta Ronja oli ja oli loppuun saakka arvokas ja tietyllä tapaa viileä koira. Se valloitti ihmiset katseellaan, joka oli vilpitön ja syvä kuin suolampi. Mutta se ei erityisemmin kaivannut paijauksia, ei kerjännyt huomiota,  ei kiehnannut jaloissa. Sitä ei namuilla tai lässytyksillä ostettu. Se valitsi aina itse omat ystävänsä, ne joihin se kiintyi ja joita se arvosti.

Vasta aivan viime vanhuudessaan se oppi mielistelemään vieraita makupalojen toivossa. Silloinkin se teki sen jollain lailla tyylikkäästi, asettui jalkojen juureen, katsoi silmiin ja hymyili viettelevästi.

Mutta ystäviä Ronjalla oli paljon, niin ihmis- kuin koiraystäviä. Ihmisystävät säilyivät koko sen elämän, mutta se itse alkoi vieraantua vuosi vuodelta koiraystävistään. Siitä tuli hyvin valikoiva koira, joka ei toisia narttuja sanottavammin kunnioittanut. Myöhemmin myös uroksista se valitsi vain jokusen joiden kanssa leikkiä. Muille se ilmoitti jo kaukaa, että turha tänne tulla. Se oli minusta aina jotenkin sääli.

Ensimmäisenä talvena koirapuiston kaverien kanssa

Ronja ja Jaana jaksoivat riehua yhdessä

Ensimmäisen elinvuotensa Ronja siis eli kanssani kaupungissa. Siitä tuli maailmannainen, joka ei hätkähtänyt mitään. Ja tämä ominaisuus sillä oli loppu ikänsä. Se matkusteli laivoissa, istui autossa, tutustui kiinnostuneena nähtävyyksiin, lähti jokaiseen tilanteeseen itsevarman luottavaisena. Kaivinkoneet, tukkirekat, mitä tahansa se kohtasi pelottomana ja rauhallisena. Toisin kuin veljensä Latte, joka säikkyy perhosiakin, kun sille päälle sattuu.

Mutta kaupunki ei ole mikään oikea elinympäristö koiralle. Ja niin me sitten muutettiin pois keskustasta, Pihlajamäkeen, suurten vihreiden niittyjen ja Vantaajoen läheisyyteen. Ostin ensimmäisen omistusasuntoni. Siihen saakka olin suhtautunut elämään vähän kuin mustalainen, en ollut halunnut kiinnittyä mihinkään. Mutta Ronja toi sellaisen kiinnikkeen elämääni, että aloin järjestää elämääni monin tavoin eri kuosiin. Minulla oli nyt vastuu jostain toisesta.

Mutta kaikki se, mitä sitten tapahtui, on jo toisen muistelon aihe.

Muistoja Ronjasta: Poliisista päivää!

Tällainenkin muisto tuli äkkiä mieleen. Kiitos nimimerkki Vallaton mummeli muistutuksen.

Asuimme Pihlajamäessä, minä ja Ronja, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Istuin parvekkeella kirjaa lukien ja korviini kantautui pihalla olevien poikien huudot. Ensin katselin poikien leikkiä vain silmäkulmasta, mutta sitten katseeni terävöityi.

Leikki oli julmaa, eikä se lopulta ollut mitään leikkiä. Kolme hieman isompaa poikaa jahtasi neljättä, pienempää. Juostiin puiden alta, juostiin nurmella, kiljuttiin. Jahdattava pieni poika pyrki kotiinsa, rappukäytävään, mutta isommat pojat sulkivat pojalta tien. Eivät päästäneet rappuun. Pieni juoksi karkuun, henkensä hädässä, matalien vuorimäntyjen alle piiloutuen. Isommat ottivat kiviä ja alkoivat viskoa niillä pienempää.

Siinä vaiheessa minulle riitti. Leikki on leikkiä, mutta tuo mitä katselin oli jo aivan liian julmaa. Oli puututtava asiaan.

Otin kaapista vanhan mustan prätkärotsini. Ja hyllyltä lippalakin, jolle minulle ei koskaan ollut aiemmin ollut käyttöä. Se oli musta lippalakki, jonka otsassa luki isolla: POLICE. Olin näet niihin aikoihin silmälasifirmassa töissä ja olin saanut kyseisen POLICE-aurinkolasien mainoslippiksen lahjaksi.

Nahkatakki, POLICE- lippis ja sitten tarvittiin enää poliisikoira. Tähän rooliin valjastettiin maailman kiltein koira Ronja.

Nahkatakki natisten, POLICE-lippis päässä sitten astelin Ronja rinnallani pahojen poikien luo ja ilmoitin kovalla ja määrätietoisella äänellä: "Poliisista, päivää! Ja tämä tässä on poliisikoira Ronja! Mitäs täällä tapahtuu!?"

Pienillä pojilla meni löröt housuun eikä kukaan ehtinyt huomata että pieni suteni naureskeli ja oli perin ystävällisen näköinen. Alkoi kova selittely ja minä pidin pojille puhuttelun. Kukas teistä lähtee putkaan? Annoin armon käydä oikeudesta ja vannotin, että jatkossa ei kaveria enää kiusata. Sillä me poliisista tulemme seuraamaan tilannetta!

Ja niin me poistuimme paikalta, minä ja poliisikoira Ronja. Illalla sitten katsottiin Poliisikoira Rex -sarjaa telkusta ja minä Ronjalle: "Juuri noin sinäkin tänään toimit, hyvä poliisikoira sinä olet!"

Ja Ronja nauroi, kuten se aina teki kun ei oikein tarkkaan ymmärtänyt mistä on kyse, mutta tiesi, että taas oli tapahtunut jotain josta Mamma on tyytyväinen.

Ronjan muistokirja

Ronja 6.10.1995 - 12.10.2009

Olen koko aamupäivän opetellut uutta elämää, johon Ronja ei kuulu kuin muistoissa. Itkettää kovasti ja on murheellinen olo. Olen kuitenkin saanut kauniita viestejä ihmisiltä, jotka ovat Ronjan tavanneet ja tapaamisiaan muistelevat.

Ystävättäreni Jaana kirjoitti minulle yksityispostissa näin Ronjasta - Jaana varmasti sallii tekstin näyttämisen täälläkin:

Minä muistan Ronjan pörheäturkkisena neitinä, joka mm. ei pidä hevosista ja rakastaa tennispalloja, joita kävi noutamassa sieltä Pihliksen kentän vierestä.

Ja muistan Ronjan, joka Malmin lentokentän kohdalla päätti, että kävelyreitti menee nyt ihan väärään paikkaan ja spurttasi vauhdilla bussipysäkille. Ja muistan sen Ronjan, joka oli aivan kotonaan niin Klaukkalan, Topun kuin Otepään pihoillakin. Muistan myös sen uimapedon, jota ei millään meinannut saada pois Vantaanjoesta (eikä kyllä mistään muistakaan vesistöistä) ja joka tykkäsi reissata autossa, kunhan ensin tottui turvavöihin. Ja muistan hänet reissultamme Otepäällä, kun takapenkin tyttöinä istuessamme hän pisti leukansa polveni päälle.

Ja paljon muutakin muistan, mutta teillä sitä vasta onkin hyviä muistoja vuosista Ronjan kanssa. Ja nehän ovat tärkeintä.

Menee varmasti jonkin aikaa, ennenkuin elämä alkaa palata vanhoihin uomiinsa, mutta se vääjäämättömästi sen tekee ja ikäväkin vähän helpottaa. Päälimmäiseksi jää kuitenkin muisto parhaasta mahdollisesta koiranelämästä ja niistä hetkistä, joita Ronja antoi meidän hänen kanssaan kokea. Näin uskon.

--

Näitä sanoja olen aamulla lueskellut ja hetken jo hymyilinkin kun muistin että tosiaan, Ronjahan pettämättömällä vainullaan kävi korkeasta heinikosta hakemassa tennispalloja, jotka tunarit olivat lyöneet aidan yli tenniskentältä. Meillä oli tuohon aikaan runsaasti tennispalloja.

Ajattelin, että koska Ronja tapasi ja tunsi monia ihmisiä pitkän elämänsä aikana, niin ehkä muutkin haluavat muistella Ronjaa. Uskoisin, että minulle olisi näistä muisteloista myös iloa.

Eli tähän viestiin voi jokainen halutessaan liittää omat muistonsa iloisesta ja tomerasta tyttösestä, josta kasvoi aikuinen valpas koira ja lopulta viisas mutta väsynyt vanhus.