Eesti raba eli suo siellä, vetelä täällä

Käsite "Eesti raba" on mieltäni jo pitkään kiehtonut. 

Kyse on Virolle tyypillisestä rämesuosta, joita Virossa on yllättävänkin paljon. Tarkemmin sanottuna noin 22 % Viron pinta-alasta on suomaata. Pinta-alaltaan yli yhden hehtaarin kokoisia soita on lähes 10 000. Vain Suomessa suomaan suhteellinen osuus pinta-alasta on suurempi kuin Virossa. Kaksi kolmannesta Viron soista on syntynyt turpeen soistuessa, loput suot ovat umpeenkasvaneita järviä.

Eilen lähdimme sitten valloittamaan Eesti rabaa koko perheen voimin. Kohteena oli Meenikunnon luonnonsuojelualue Kaakkois-Virossa. Suo, joka on pinta-alaltaan 1448 ha, koostuu useasta eri suotyypistä, joista vallitsevin on räme. Rämealueen läpi vievät 2,6 km pitkät pitkospuut. Tämän jälkeen ohjattu luontopolku jatkuu kosteassa korvessa lähemmäs neljä kilometriä. Kokonaisuudessaan reitti on siis hieman yli 6 kilometriä. Se on raskas, varsinkin korpiosuudeltaan, mutta se kannattaa tehdä, sillä maisemat ovat huimaavan upeat.

Matkalla Meenikunnoon näimme matkan varrella kyltin: Võhandu jõe ürgorg. Eli Võhandu-joen alkulaakso. Siis ensiksi sinne.

Ja komeaan paikkaan tulimmekin, suureen rotkoon, jonka Viron pisin joki, Võhandu, on kovertanut vuosituhansien aikana pehmeään hiekkakiveen. Jokea olisi voinut seurata pitkäänkin polkuja pitkin, mutta koska pääkohteemme oli Eesti raba, kävimme nyt vain yhdessä kohtaa hieman syvemmällä rotkoa.

Täältä matka jatkui pääkohteeseen, joka sijaitsee siis lähellä Räpinan kaupunkia, Põlvamaassa.

Ensin tutkitaan kartasta minne ollaan menossa

Tämä koko rämealue on RMK:n eli täkäläisen metsähallituksen hoidossa, ja täytyy sanoa että hienosti oli koko reitti rakennettu. Reitin alkupäässä on leirintäalue ja pieni kämppä, missä halukkaat voivat yöpyä. Alkupisteessä oli myös pieni näköalatorni, josta aukesi pieni näkymä valtavalle suoalueelle.

                                          

Tästä siis reitti alkoi ja nopeasti sukelsi varsinaiseen rämeeseen. Ronja palautettiin tässä vaiheessa autoon, sillä totesimme, että reitti on vanhalle tytölle liian raskas. Ja hyvä niin, sillä Linkama oli lukenut ohjetaulua hieman huolimattomasti ja kuvitteli reitin olevan vain pari kilometriä reilun kuuden kilometrin sijasta. Syvässä korvessa kaatuneiden puiden yli ja märillä mättäillä seikkailessamme totesimme, että olisimme joutuneet kantamaan Vanhaa Rouvaa luultavasti reppuselässä loppumatkan.

Mutta ensin siis suuntaamme pitkospuita pitkin rämeelle. Siellä on ihan älyttömän hienoa. Syksyiset suon värit ovat kirkkaita, paljon keltaista, oranssia ja punaista.

                             

Matkan varrella on useita opastauluja, joista opimme vaikka mitä. Tällaiset opasteet ovat kaltaisillemme Luonto-Uunoille kullan arvoisia. Näistä kuvan männyistäkin opimme sen, että ne saattavat elää suolla parisataa vuotta vanhoiksi, jolloin ne ovat maksimissaan neljä metriä korkeita. Eli nämäkin kuvien pienet kitukasvuiset männyt saattavat olla jo perin vanhoja.

Latte on suolla onnessaan, vaikka vapaaksi emme sitä päästä. Ensinnäkin pitkospuilla on jonkun verran trafiikkia ja vaaleankeltainen rämeessä rypevä suohirviö ei välttämättä ole sitä, mitä tavallinen sunnuntaikulkija haluaa kohdata. Toiseksi, mietimme käsitettä "suonsilmä", esiintyykö niitä rämealueilla, ja kuinka vaarallisia ne ovat. Parempi oli siis pitää koira kiinni.

Matkan varrelle jäi useitakin suojärviä, jotka olivat ehkä kauneinta koko upeassa maastossa. Keltaiset rämekasvit reunustivat järviä ja vesi, se oli jotenkin mystistä.

Latte yritti juoda järvestä ja liukastui laiturilla ja molskahti järveen. Tuli pojalle hetkeksi pieni paniikki ja äkkiä piti kivuta ylös laiturille. Sen jälkeen Poitsu suhtautui suojärviin hieman varauksellisemmin.

Suo on kyllä upea paikka, varsinkin näin syksyllä, muuta en sano. En ole ikinä ollut tällaisessa maisemassa. Punaista ja oranssia sammalta, suopursuja, sinisiä mustikanvarpuja, ja ennen kaikkea karpaloita, niitä oli kaikkialla. En ollut ennen nähnyt miten karpalot kasvavat ja aluksi kuvittelin mättäillä lepäilevien karpaloiden tipahtaneen poimijoiden korista. Mutta uskottava on, näin ne kasvavat, lähes maan päällä, kuin sammaleelle viskattuina:

Rämeen pitkospuilta jatkoimme matkaa metsään, joka oli pitkälti soistunutta korpea. Hienoa sielläkin oli, vaikka polku oli välillä hieman vaikeakulkuinen. Mutta matkan varrelle jäävät näkymät, kuten valtavat muurahaispesät, joita oli yhdellä metsäosuudella todella tiheästi, useita kymmeniä, korvasivat talsimisen vaivan.

                            

Antoisa reissu siis kaiken kaikkiaan. Aikaa meni koko luontopolun taivaltamiseen reilut 3 tuntia, eli ei kuitenkaan mikään paha rasti. Tätä voimme taatusti suositella myös asiakkaillemmekin. Eikä tämä meillekään jää viimeiseksi kerraksi. Eesti raba on hieno! Itse asiassa suunnitelmissa olisi seuraavaksi lähteä Keski-Viroon ja tutustua Endlan suoalueeseen.

Suohon tulee himo! Ja jotta ymmärtäisitte miksi, suosittelen että klikkaatte tästä. Sillä linkistä löytyvät ne parhaat kuvat kelta-punasinfoniasta ja ihmeellisistä suojärvistä.

Kertokaapa jatksoitteko katsoa kuvat, ja jos jaksoitte, miltäs näytti!?

Tartossa tunnelmoimassa

Eilen oli pitkästä aikaa Tartto-päivä, ja hyvä niin. Kotoa oli loppunut koiranruoka. Lisäksi tarvitsin kolme kerää vihreää lankaa ja ensi vuodelle kalenterin hotellivarauksia varten - usko elämän jatkumiseen vuoden vaihteen jälkeenkin on siis vahva. Joten oli aika lähteä Tarttoon.

Tarton läheisyys, vain 42 km Otepäältä on kieltämättä suurenmoinen henkireikä Otepäällä asuessa. Kun Otepään vehreät kunnaat alkavat näyttää vain tylsiltä vihreiltä lämpäreiltä ja kun pelkkä linnunlaulu ei enää riitä täyttämään sosiaalista aukkoa, on aika hypätä autoon ja huristaa Tarttoon, missä on aina elämää.

Viime käynnistä olikin jo sen verran aikaa, että kaupungin yleisilme oli jälleen muuttunut - syksy oli saapunut kaupunkiin. Mutta elämää keskustassa silti riitti. Raatihuoneen torille oli pystytetty AHHAA-tiedekeskuksen teltta - edellisyönä oli Tartossa vietetty Tieteiden yötä. Ja Emajoen reunaman puistossa oltiin starttaamassa juuri Tervisepäevaa - eli terveyspäivää, johon kuului monenlaista lenkkeilyä ja toimintaa ympäri kaupunkia.

Tästä pidän Tartosta erityisesti: vaikka se on suhteellisen pieni kaupunki, on se jatkuvasti hereillä. Tutkiskelin ilmoitustauluja ja huomasin, että monenlaista konserttia, esitystä, näytelmää on tiedossa ensi kuulle. Päätin laittaa ainakin nämä päivät ylös - tämä kuulosti nimittäin mielenkiintoiselta tapahtumalta: 14. kansainväliset vanhan musiikin festivaalit:

Nopsasti saimme tehtyä pakolliset ostokset - ja yhden ylläriostoksenkin. Löysimme molemmille mainiot retkeilykengät Realisaatiokeskuksesta, joka on pakollinen vierailukohde joka reissulla. Tänne pieneen, Tarton sivussa olevaan kauppaan tulee useasti yllättävän hyvää tavaraa konkurssipesistä, täältä löytyy mallistojen loppuja, ja aina erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan. Parhaat tavarat katoavatkin sitten nopeasti, joten ostaa kannattaa heti jos jotain hyvää löytää.

Tämänkertaiset löytömme olivat nahkaiset ja mokkaiset teddyvuorelliset retkeilykengät, joissa näyttäisi olevan kunnon raakakumipohja molemmille. Minun keltamokkaiset poponi maksoivat 149 kruunua (eli 9,50 euroa) ja Kimmon nappanahkaiset puolestaan 199 kruunua (12,80 euroa). Kun sopivat koot vielä löytyivät, ei näitä voinut jättää kauppaan, eihän?

Hyvien ostosten jälkeen olikin aika sukeltaa koirien kanssa syksyiseen puistoon. Aloitamme kävelylenkkimme Enkelinsillalta.

Sen lähellä, kuulo- vaan ei näkömatkan päässä on Pirunsilta:

Traditio on, että kerran vuodessa, olisiko lukuvuoden päättyessä, kokoontuvat silloille ylioppilaiden nais- ja mieskuorot, naiset Enkelinsillalle ja miehet Pirunsillalle kilpalaulantaan.

Siltojen nimistä tämän verran: Enkelinsilta eli viroksi Inglisild tulee siitä, että Toomemäen puisto, jossa silta yhdistää kahta kukkulaa, on rakennettu englantilaiseen puistotyyliin (viroksi: inglise stiilis). Pirunsilta puolestaan on saanut nimensä Nikolai II:n henkilääkärin Zoege von Mannteuffelin mukaan, joka teki aloitteen sillan rakentamisesta. Ylioppilashuumori käänsi hänen nimestään pirun (saksaksi Teufel = piru).

Toomemäkeä voisi kutsua myös yliopistonmäeksi, sillä iso osa yliopiston laitoksista sijaitsee sen reunamilla. Puisto on suosittu kävely- ja oleskelupaikka tarttolaisille. Meidän Karvaisille Kavereille puisto on myös perin tuttu.

Puistossa on runsaasti merkkihenkilöiden patsaita, yksi rakastetuimmista on Kristian Jaak Peterson, nuori 21-vuotiaana tuberkuloosiin vuonna 1822 kuollut runoilija, jonka sanotaan aloittaneen virolaisen lyyrisen runouden. Petersonin syntymäpäivä 14.3. on nykyisin Viron äidinkielen päivä.

Kuvassa romanttisia runoilijahahmoja kolmin kappalein:

Puistosta löytyy myös idyllinen Rotonda-kahvila

Myös tuomiokirkon rauniot, joiden korjatussa osassa toimii nykyisin Historiallinen museo, sijaitsevat Toomemäellä:

Tuomiokirkon rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla. Ja 1500-luvulla se oli Itä-Euroopan suurin kirkko ja tiilirakennus. Liivin sodassa kirkko tuhottiin. Vuosi oli 1558.

Kirkon rauniot olivat välillä huonossa hapessa ja raunioilla liikkuminen oli kielletty. Nyt rauniot on saatu turvallisiksi, yksi torneista on avattu vierailijoille ja rauniot tarjoavat kesäisin komeat puitteet kesäteatterien esityksille.

Tartto on, kuten olen aiemminkin sanonut, kaunis ja monipuolinen kaupunki. Kun kulkee siellä silmät avoimina, voi löytää sieltä helmen jos toisenkin. Tässä todistusaineistoa sanoilleni:

Syksy on saapunut Otepäälle

Huokasin vuosi sitten blogissani että syksy on Otepään vuodenajoista kaunein, ja samaa huokailen jälleen. Toisaalta, kevään tullessa olen sitä mieltä että kevään vihreä on väreistä kaunein ja valkean lumen peittäessä maan jaksan ihailla  maisemaa, joka on lähes äänetön ja joka tuoksuu pakkaselta ja kylmältä.

Mutta unohdetaan kevät, kesä ja talvi ja riemuitaan nyt syksystä ja sen väriloistosta! Joka on nyt Otepäällä alkamassa ja jonka uskoisin olevan viikon parin kuluttua parhaimmillaan.

Lähdin eilen valokuvaamaan syksyistä Otepäätä. Minulla oli syykin, jos ei pelkkää kuvauksen riemua lasketa. Turkuun on tulossa jossain vaiheessa valokuvanäyttely, jonne on pyydetty minulta Otepää-sarjaa. Keväältä, kesältä ja talvelta onkin kuvia jo mukavasti varastossa. Eilen oli vuoro täydentää syksykuvien kansiota.

Aloitin kuvailun Otepään uudesta 90 metrisestä hyppyritornista. Aurinko paistoi ja maisemat olivat huikaisevat kauniit.

Hyppyrimäessä törmäsin myös kahteen nuoreen sankariin, jotka tottuneesti poseerasivat minulle, sukset ja niiden tuotenimet näkyvästi esillä, ammattihyppääjien tapaan.

Mutta voi miten pieniä poikia! Ja miten iso mäki! Kai se on niin, että mitä nuorempi on, sitä vähemmän pelkää haasteita. Minua, eikä ketään täyspäistä ihmistä, saisi suurin surminkaan viilettämään alas hyppyrimäkeä, varsinkaan kun maassa ei ole lunta. Näitä poikia ei sen sijaan pelottanut, iloisina he nousivat korkeimmalle tasanteelle ja sitten kuului vain hyppyrimäestä viuhunaa kun pienet naskalit liitivät ilmojen halki.

Hyppyrimäesta jatkoin matkaa Murrumetsän luontopolulle, joka on noin kolmen kilometrin pituinen reitti, joka seurailee Pyhäjärven reunamia. Murrumetsä on lempipaikkojani, ja myös karvaiset kaverit rakastavat Murrun polveilevaa reittiä, kosteikkoja, rantoja ja ihanasti jaloissa rapisevia ja rytiseviä metsiä. Tällä kertaa olivat karvaiset kaverit tosin jätetty kotiin, yksin taivalsin metsikössä, kuvaillen, kierrellen, nuuskien ja nuuhkien.

Koivut leimusivat Murrumetsän reunuksella keltaisina kuin liekit.

Ei ole riittävästi ruskanvärisiä sanoja kertomaan kuinka nautinnollista on kävellä metsässä, nuuskia metsän tuoksuja, jo mätänemään alkavien lehtien hivenen hapanta tuoksua ja kenkien alla pehmeästi litsahtavaa mutaa. Järveltä puhaltaa raikas tuuli. Linnut räpistelevät puitten latvuksissa, hetkeksi ne hermostuvat yksinäisestä kulkijasta. Mutta pian jatkavat omia syyspuuhiaan.

Kaunis on syksyinen Otepää, muuta en voi sanoa!

Kuviakin sain otettua kelpo joukon, joista laitankin tähän teille pienen otoksen. Eli tästä klikkaamalla löytyy syksykuvia eiliseltä - mukana minusta useampikin näyttelyyn kelpaava otos. Vai mitä mieltä te olette?

Pidemmittä puheitta päästän teidät tutustumaan albumiin. Minä taidan itse lähteä uudelleen ulos, aurinko paistaa jälleen ja jokaisesta tällaisesta päivästä täytyy nauttia, kun siihen mahdollisuus on.

Hiiumaa on hieno paikka

Tämän syksyn reissuillani tein matkan myös Hiiumaalle. Kerran aiemmin olen siellä käynyt, monta vuotta sitten, ja silloinkin vain pikaisesti. Nyt vietin saarella kokonaisen päivän, ja mukana oli koko perhe.

Klikkaa kuvaa isommaksi, ja näet ehkä paremmin myös paikkojen nimet!

Lähdimme liikkeelle Rohukülan satamasta, jota parhaillaan kunnostetaan. Kuten kunnostetaan myös Hiiumaan puoleista satamaa eli Heltermaata. Päivä ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, ilmojen puolesta. Lähtiessämme vielä hieman sataa tihuutti, mutta päivä parani nopeasti. Heltermaalle saavuttuamme oli sade jo loppunut ja siitä eteenpäin ilma vain parani. Viimeiset hetket, ennen auringonlaskua nautimme upeasta auringonpaisteesta.

Ofelia aamuharmaudessa

Matka Rohukülasta Hiiumaalle kestää n. 1h40 minuuttia, ja maksaa kahdelta hengeltä ja autolta 200 kruunua (hieman rapiat 12 euroa) eli ei siis paljon mitään. Lauttoja menee suhteellisen tiheästi, mutta kesäkaudella kuulemma kannattaa varata paikat etukäteen. Nyt syksyllä ei ollut mitään ongelmaa mahtua laivalle. Lähtö oli  meillä aamulla klo 8.30.

Laivamme, eli runollisesti nimetty Ofelia oli varsin kelpo alus, pari kahvila-baaria, josta sai kunnon ruokaakin, yllättävän hyvää jopa. Ja on Ofelialla pieni myymäläkin, jonka olemus jäi minulle hieman vieraaksi. Kun mitään tax-free-myyntiä ei tietenkään laivalla ole. Mutta sielläkin kierrellessä saa aikaansa mukavasti kulumaan.

Ei aikaakaan kun saavumme Hiiumaalle, ensin ohitamme Heltermaan lähellä olevat saaret, jotka siintävät aamun harmaudessa utuisina ja romanttisina.

Saavumme perille ja nopeasti pääsemme laivasta ulos. Lähdemme ajelemaan kohti Kärdlaa, kiertäen saarta siis vastapäivään. Hiiumaalaiset sanovat että saarta kiertää musta rengas, mikä tarkoittaa hyvää asfalttitietä, joka seurailee rantaviivaa melko uskollisesti. Hyvät tiet, kiva ajella.

Pysähdymme heti ensi metreillä parissakin kohteessa. Ensin Kallasten fossiilikallionrepeämillä, jotka eivät meitä ihan hirveästi innosta, mutta alussa pitääkin olla hieman keveämpiä kohteita. Seuraava paikka, Helmersenin kivikylvöt saavat meidät jo innostumaan.

                  

Helmersen on siis geologi, joka nämä jääkauden liikuttelemat siirtolohkareet alun alkaen löysi. Kyse on yhdestä tai kahdesta valtavasta siirtolohkareesta, jotka jään painosta ovat hajonneet useaksi pienemmäksi lohkareeksi. Nämä kivet ovatkin kuin puzzlen palat, jotka jättiläinen voisi joskus koota yhteen. Kiehtovaa.

Seuraava kohteemme on saaren 'pääkaupunki' Kärdla. Siellä käymme turismi-infossa, joka on saaren symboleita. Se näet sijaitsee vanhassa paloasemassa:

                       

Turismi-infossa tapaamme hyvin innostuneen asiakaspalvelijan ja saamme tukun esitteitä ja karttoja ja vinkkejä, minne suunnata. Lähdemme siis reippain mielin eteenpäin, ensin Ristimäelle ja sieltä kohti Lehtman satamaa, joka sijaitsee saaren pohjoispuolella.

Ristimäki on yksi saaren upeimpia ja koskettavimpia nähtävyyksiä. Harmi että kuvat eivät tee paikalle oikeutta.

Kyse on tien poskessa sijaitsevasta, metsään jatkuvasta ristien viidakosta. Puuristejä, kiviristejä, kaikenlaisia luonnonmateriaalista tehtyjä ristejä. Ristin pystyttämisen sanotaan tuottavan onnea. Toiset pystyttävät ristit Hiiumaalta karkoitettujen ruotsinkielisten muistoksi. Toiset pystyttävät ristit vanhan legendan kunniaksi - sanotaan, että joka tänne pystyttää luonnonmateriaaleista ristin saa osakseen onnea. Ja yksinäisille sanotaan ristin pystyttämisen tuovan puolison.

Tässä tarinaa Ristimäestä, klikkaamalla jälleen on tekstikin jo luettavaa:

                          

Ja ristejä Ristimäellä on, joka puolella, pieniä, isoja, kivistä maahan muodostettuja ja puista rakennettuja. Polut polveilevat metsässä, ristien reunustamina.

                                  

Lehtmassa ei oikein tapahdu mitään, siellä ei ole muuta kuin uusi muovipussitehdas. Ja satama, joka näyttää pysähtyneeltä. Mutta maisemat ovat oikeasti aivan valtavan upeita! Hiljainen satama on suorastaan runollisen näköinen, vanha ruskea proomu on pysähtyneenä meressä. Ja lähikaisilikosta lähtee liikkeelle iso lintu, jonka luulen olevan harmaahaikara, jollaisen olen elämässäni nähnyt vain kerran.

Lehtman sataman lähellä on upeat valkeat hiekkarannat, mutta niitä reunustavat pahan näköiset levälautat. Tutkimme niitä, nuuhkimme pahaa hajua, ja olemme sitä mieltä että kyse on vain ja ainoastaan levästä. Ei suoranaisesta saasteesta. Öljyä emme näe emmekä haista. Mutta dramaattisia ovat nämä levälautat:

Lehtmasta lähdemme seikkailemaan pois 'mustalta renkaalta' eli luotamme jeeppiimme ja lähdemme ajamaan kohti Tahkunaa metsän kautta, pientä kärrytietä pitkin. Matkan varrelle jää vanha Pietari Suuren aikainen sotilasalue, joka myöhemmin toimi Neuvostoliiton sotilasalueena. Muistona tuolta ajalta on monenlaista rumaa bunkkeria, keskellä upeita upeita hiekkadyynejä ja mäntymetsiä.

                                

Sotilasalueen jälkeen olemmekin jo Tahkunassa, jonka ylpeys on komea majakka, joka on rakennettu vuonna 1875 ja joka kohoaa aina 42,5 metrin korkeuteen.

                         

Tahkuna on kaiken kaikkiaan dramaattinen ja luonnonkaunis paikka. Valtavasti lintuja pesii ja asuu sen rannoilla. Tahkunan rannalle on pystytetty myös koskettava muistomerkki Estoniassa hukkuneille lapsiurheille. Tahkuna on nimittäin Viron lähin kohta Estonian uppoamispaikalle.

                                

Tahkunasta alamme sitten lasketella 'mustaa rengasta' alaspäin. Seuraava pysähdys on Reigin kirkko ja Reigin pappila. Linkama ihmettelee miksi tämä on niin tärkeä pysähdys minulle, mutta minä valistan miestä ja kerron, että tästä kirkosta ja sen papista on aikanaan Aino Kallas kirjoittanut romaaninsa: Reigin pappi.

                               

Ei niin, että olisin itse kirjaa lukenut. Kaikenlaista turhaa sälää sitä ihmisen mieleen kuitenkin jää. Ja kun Linkama kysyy mistä kirja kertoo, yritän muistella: Reigin opettaja ja pappi oli kova mies, joka antoi katkaista naisensa kaulan aviorikoksen selvittyä. Reigin papin rouva ei tainnut olla kovin onnellinen.

Reigistä matka jatkuu Kõrgessaareen, jossa sijaitsee kuuluisa Viinaköök-ravintola, joka syksyllä on jo kiinni. Jatkamme siis matkaa ja teemme pienen puikahduksen Pallin niemeen. Sieltä matka jatkuu seuraavalle majakalle, joka on kuuluisa Kõpun majakka.

                       

Kõpun majakasta kirjoittavat opaskirjat: Kuin valkeissa vaatteissaan pyylevä maalaisnainen, punainen palmikko päässä ja silmät säihkyen, seisoo mäen harjalla ikimuistoinen Kõpun majakka. 6.000 tonnia kiveä ja 36 metriä korkeutta puhuu itse puolestaan.

Ja onhan majakka todellakin komea näky. Sinne voisi kiivetä mutta jätämme kiipeämisen kahdesta syystä: ensimmäkin minun polveni ovat kipeät, sillä kiipesin Pallissa vanhaan neuvostovartiotorniin, jonka portaat olivat todella jyrkät. Ja toiseksi, aika alkaa jo hieman olla tiukoilla. Meidän pitää ehtiä viimeiseen lauttaan ja vielä on näkemättä Ristnan majakka. Jatkamme siis matkaa.

Olemme nyt tulleet saaren äärimmäiseen länsikärkeen, Ristnaan, jossa sielläkin seisoo komea punainen majakka.

                         

Ristnasta alkaa paluumatka, jonka yksi pääkohteista on Kassarin ruovikot ja rannat. Ilta on jo laskeutumassa ja me ajamme melko kovalla vauhdilla koko länsirannan ja ehdimme Kassariin ilta-auringon aikaan. Ja onhan tämä hieno paikka! Matkaesitteissä Hiiumaan ykkösnähtävyydeksi nimetty:

                    

Kassarista matkaa jatkuu kohti satamaan. Pysähdymme vielä pikipäin Suuremõisan kartanon pihalla ja sitten kaarramme kohti Heltermaan satamaa, nähdäksemme kuinka Ofelia taittaa merta, meitä noutamaan.

                    

Me nousemme laivaan, joka lähtee 20.30. Laivalle sytytetään valot mastoon ja kotimatka voi alkaa.

Kuten niin monet muutkin reissut, tämäkin oli hieno. Niin hieno, että pian on päästävä Hiiumaalle uudelleen. Sääli että se sijaitsee kaikkein kauimmassa kohdassa Viroa, Otepäältä katsottuna.

Kuvia tietenkin otin paljon, ja vaikka tässä viestissäkin kuvia on rutkasti, löytyy niitä lisää kiinnostuneille tällaisesta linkistä: Hiiumaalla

Rattamaraton eli miksi tämä duuni on niin kivaa!

Viime viikonloppuna Otepäällä poljettiin 12. Tartu Rattamaraton eli polkupyörämaraton.

Meille se oli neljäs vuosi, eli neljä vuotta on Villa Ottilia ollut auki. Ja neljä kertaa on Mountain Bike Club Finland ja sen salskeat uroot ja ihanat impyet yöpyneet luonamme. Voimme puhua siis jatkuvuudesta.

Ja kun MTBCF:n lisäksi on vakioporukkaan kuulunut jo kolme vuotta myös tehotiimi Kouvolasta eli Risto ja Tapani, on meille syntynyt oma porukka, joka ei kisaa vain Tartu Maratonissa, vaan myös Villa Ottilia Grand Tournamentissa.

Tahtoo sanoa: meillä on oma kantaporukka, jonka kanssa vietetään aina kisan jälkeen soiree eli illanvietto, johon kuuluu kukitus- ja palkintoseremonia, ja tietenkin runsaasti vapaamuotoista hauskanpitoa.

Ja tämä on yksi syy miksi tämä duuni on NIIN kivaa. On mahtavaa, kun samat tyypit saapuvat takaisin vuosi vuoden jälkeen. Tyypit, jotka ensin ovat asiakkaita, sitten tuttavia, ja nyt jo ystäviä! Kiitos teille!

Alla kuva tämän vuoden MTBCF-joukkueesta lisättynä isäntäväen miespuolisella jäsenellä (ja kuten aina ennenkin, suosittelen kuvan klikkausta, se silloin tulee ruudulle isompana):

Vaan nytpä kerron hieman Rattamaratonista ja sitten kerron toisenkin syyn, miksi tämä hotelliduuni on NIIN kivaa!

Rattamaraton on siis polkupyörämaraton, joka vie maanteiden ja metsäpolkujen kiiturit 89 km pituiselle lenkille Otepään maastoihin, asfalttiteille, kinttupoluille ja pellonreunustoille. En tiedä miksi kisan nimi on Tartto Maraton, sillä Tarttoon reitti ei yllä, se lähtee Otepäältä ja päätyy Elvaan, kuten tekee myös Tarton hiihtomaratonin lenkki.

Ken ei tahdo pyöräillä täyspitkää maratonia, voi valita lyhemmän reitin, joka on 40 km. Mainio rupeama sekin.

Kisa on, kuten Tarton hiihtomaratonikin, myös katsojalle ja sivusta kokijalle mielenkiintoinen. Sillä se on hauska sekoitus vakavaa kilpailuhenkeä ja hauskanpitoa. Suuri, hyväntuulinen massatapahtuma, jonka intensiteetti imaisee mukaansa.

Minä lähdin tänä vuonna ensimmäistä kertaa seuraamaan maratonin starttia Tehvandin stadionille. Ja vot, sehän oli elämys! Ja minähän tietenkin kuvasin, ja aivan innoissani. Sillä näkymät olivat huimat: aamu oli usvainen, vaikka aurinko jo lupaili myöhempää esiintuloa. Pyöräilijöitä, tuhansia ja tuhansia kirjavissa vaatteissaan ja polkupyöräkypäröissään, kuin klingonit konsanaan, kirkkaina keskellä aamu-usvaa. Kiihkoa, odotusta, iloa, jännitystä ja keskittymistä. Ja niitähän minä kuvasin: kasvoja, ihmisiä ennen suurta koitosta ja sen alettua.

Olen siis ollut hääkuvaaja ja luontokuvaaja. Ja nyt sitten myös urheilukuvaaja.

Ohessa kuvagalleria tästä huippuhienosta kisasta, tai siis sen startin tunnelmista, minun silmieni kautta nähtynä. Suoranaisia sporttikuvia nämä eivät tietenkään ole, vaan enemmän väläyksiä ja otoksia tunnelmista. Tervetuloa niitä katsomaan tällaisesta linkistä: Tartu maraton.

Ja lupasin kertoa miksi tämä duuni on NIIN kivaa - ja se on juuri tässä. Kun heittäydyt asiakkaittesi mielentiloihin, tutustut heidän maailmaansa, innostut heidän asiastaan, löydät aina jotain uutta. Huomaat olevasi kiihdyksissäsi polkupyörämaratonin fanfaarien soidessa, huomaat nähneesi, kokeneesi jälleen jotain uutta.

Ja SIKSI tämä duuni on NIIN kivaa.

toteaa Tiina

PS. Tänä vuonna oli Villa Ottiliassa kanta-asiakkaiden ohessa huipputrimmit joukkueet Hämeenlinnasta ja Korsosta, jotka sijoittuvatkin hienosti varsinaisessa kisassa. Voin vain toivoa, että ehkä ensi vuonna Jennin joukkue ja Mikko ja Kaitsu ottavat osaa myös Villa Ottilia Grand Tournamentiin!

Reissujen kuvagallerioiden linkkejä

Olen nyt kotiin vihdoinkin päästyäni alkanut purkaa kuvia kamerasta.

Ensimmäisenä laitoin tänne kuvia Peipsiltä, joka on siis aikajärjestyksessä ensimmäinen reissu neljän reissun putkessa:

Peipsi - Helsinki - Haapsalu - Hiiumaa

Haapsalun kuvia voi katsoa  tällaisesta linkistä: Haapsalu Days

Ja Teater Randlasen Suomen valloituksesta löytyy kuvia tällaisesta linkistä: Randlane Helsingissä.

Hiiumaa-linkin annan kunhan ehdin vielä kirjoittaa linkkiin liittyvän matkakertomuksen.

Ja sitten on vielä yksi linkki: Pohjalla-näytelmä

Tämä viimeinen linkki liittyy näytelmään jota kävin katsomassa Haapsalussa ollessani.

Kyse on Teater Randlasen esityksestä: Pohjalla, joka perustuu löyhästi ja parodioiden Maksim Gorkin samannimiseen novelliin. Näytelmän oli ohjannut Indrek Pangsepp ja sen oli kirjoittanut Max Bitter jr. Ja vaikka kuinka etsin näytelmäkirjailijasta tietoja Googlesta, en löytänyt mitään vinkkiä kirjailijasta. Kunnes Gorkin sivuja tutkiessani opin, että Maksim Gorki on taiteilijanimi ja gorki tarkoittaa venäjäksi katkeraa.  Max Bitter jr. on siis pseudonyymi, vielä kun tietäisi kenen!

Joka tapauksessa, näytelmä kertoo useammasta perheestä ja ihmisestä, jotka asuvat pakosta samassa talossa ja osoitteessa. Tyypit ovat laitapuolen ihmisiä, häviäjiä, joista jollain on vielä unelmia jäljellä, jollain ei enää. Aika on neuvostoaikaa, paikka voisi olla Moskova, mutta yhtä lailla vaikka Tallinna.

Pohjalle vaipuneiden ihmisten elämä  muuttuu kun paikalle tulee intomielinen teatteriohjaaja, jonka mielestä porukan elo on kuin suoraan realistisesta teatterista, hän haluaa tehdä näiden ihmisten elämästä taidetta. No, huonostihan siinä käy, vaikka ohjaaja yrittää yhdistää näytelmäänsä Tsehovin lokkia ja muitakin elementtejä venäläisistä klassikoista.

Näytelmä esitettiin See-teatterin takapihalla, ja roskainen ja karu takapiha oli mitä loistavin tausta tarinalle. Minä katselin esityksen See-teatterin rähjäiseltä kattoterassilta, varsinaiselta aitiopaikalta.  Kamerana oli vain pieni pokkari ja aurinko oli paikoitellen hankala, joten kuvat ovat hieman erilaisia kuin tavallisesti.

Mutta ylhäällä siis linkki tähänkin taidepaukkuun.

Hiiumaa-kuvat tosiaan tulevat hieman myöhemmin, tarinan kera. Eiköhän näissäkin ole katsomista. Kiva tietenkin olisi kuulla kommentteja.

Ja nyt, ei muuta kuin hyvää yötä!

Päivät Peipsillä - Rummukainen kertoo

Iltaa kaikki, muistatteko minut, Rummukaisen?

Minä olen siis se pieni kulkukoira Peipsin rannalta, Varnjan kylästä, jonka Seija ja Tiina pelastivat paleltumasta viime talvena. Ja niin minä muutin pysyvästi Seijan ja Riston luo. Nyttemmin kutsun heitä Mammaksi ja Iskäksi. Tiina on kummitätini. Viime talven asuin kerrostalossa Otepäällä, mutta tänä keväänä muutin takaisin Mamman ja Iskän mukana Varnjaan, kotikylääni.

Pelastusoperaationi kosketti aikanaan monen sydäntä ja nyttemmin siitä puhutaan nimellä: Pelastakaa sotamies Rummukainen. Ken ei asiaa tarkemmin tunne, voi lukea siitä vaikkapa tästä klikkaamalla.

Minulle kuuluu ihan hyvää, kiitos kysymästä. Turkkini kiiltää ja silmäni ovat kirkkaat ja lihakseni ovat vahvat ja jänteikkäät. Olen hyväkuntoinen, reipas ja aina valmis puolustamaan perhettäni. Ei puolustustahto kokoon katso. Ja minähän en ole ihan suuren suuri koira. Enemmän sellaista kompaktia sorttia.

Minä siis elelen nyt Mamman ja Iskän kanssa Varnjassa. Hieman on vapauksiani rajoitettu, tahtoo sanoa, että en saa enää mennä suolle seikkailemaan supikoirien kanssa, kun siltä tuntuu, tai juosta pitkin Varnjan raittia naapurin koiraa vokottelemassa. Mutta toisaalta, olen saanut vastapainoksi jotain muuta: rakkautta, turvaa,  ja kaksi ateriaa päivässä, jotka usein sisältävät kalaa. Herkkuani. Olenhan Peipsin koira.

Mutta tämä riittää minusta. Minun piti kertoa siitä kuinka Tiina, kummitätini, saapui luokseni kylään muutama viikko takaperin. Tiina tuli ihan yllättäen, Mamman mukana, ja voi että meistä molemmista oli jälleennäkeminen mukavaa. Tiina rapsuttaa minua aina korvan takaa ja minusta on mukava singahtaa sen syliin yllättäen. Osaan muuten loikata kaukaa ja korkealle, vähän kuin kirppu.

Kolme päivää Tiina meillä oli. Yhtenä päivänä lähtivät Mamman kanssa polkupyöräilemään, kutsuivat reissuaan Tour de Peipsiksi,  ja minä en saanut lähteä mukaan. Mutta seuraavana päivänä pääsin sitten minäkin matkaan kun koko perhe lähti seikkailemaan Emajõen suursuolle. Oli vuorossa suoretki. Se oli jännää, joskin rasittavaa, sillä jouduin tekemään jatkuvasti pioneeri-iskuja ja tunnusteluretkiä lähiympäristöön, siltä varalta että laumaani vaanisi karhu, hirvi tai joku muu petoeläin. Ja pieni kun olen, joutuu pieni jalka tikkaamaan aika monta askelta siinä missä ihmiseltä menee vain yksi loikka.

Päivät olivat aurinkoiset, ja luulen, että Tiina viihtyi luonamme hyvin. Ainakin minä tein kaikkeni viihtyvyyden eteen, Tiinan kasvotkin pesin uskollisesti monta kertaa päivässä. Yöt Tiina nukkui pienessä vierasmajassamme, ja kuulemma uni maittoi vaikka supikoirat ulahtelivat ihan aidan takana.

Keräsin sitten Tiinan ottamista valokuvista pienen kuvagallerian, johon kirjoitin mukaan myös omat kuvatekstini. Kuvista näette missä asun ja millaisia olivat Tiinan päivät Peipsillä.

Se löytyy tällaisesta linkistä napsauttaen: Päivät Peipsillä.

Hauskoja valokuvahetkiä teille toivottaen

Sotamies Rummukainen, yksi hyvin onnellinen pieni koira

Haapsalu Days

Haapsalussa ollaan! Yhä. Huomenna pitäisi suunnata kotia kohti.

Reissussa olen ollut siis jo yli viikon, puhtaat vaatteet on jo loppu, sukkia ja alusvaatteit saa sentään kaupasta.

Yksikseni pienessä mökissäni siis hissuttelen, siivoilen paikkoja, poimin omenia, joita on aivan valtavasti ja joita on puussa vielä kolme kertaa enemmän kuin maassa. Missä niitä on ihan riittävästi.

Välillä teen pieniä reissuja kaupunkiin, käyn lukemassa sähköposteja, tapailen tuttuja, hankin hieman einettä mökille.

Mikä täällä on ollessa, ilmat ovat olleet aivan ihanat, aurinko on paistanut joka päivä kirkkaalta taivaalta. Kimmon täällä vielä ollessa teimme päiväreissuja lähiseuduille, yksi Haeskaan ja Puiseen, toinen hieman kauemmaksi eli Hiiumaalle. Varsinkin jälkimmäinen oli superhyvä reissu, oikeaa reissujen aatelia. Ja arvatenkin kuvia tuli myös otettua valtava määrä. Niitä olen sitten iltaisella pieneltä läppäriltäni tutkinut ja parhaita valinnut.

Kulttuuriakin on tullut harrastettua: lauantaina ilmestyi Lääne Elussa eli paikallislehdessä artikkelini Teater Randlasen reissusta Helsinkiin. Siitä piti aluksi tulla vain kuvaus onnistuneesta teatterivierailusta, mutta siitä tulikin yllättäen kärkevä palopuhe Haapsalun kaupungin isille ja vaikuttajille: tehkää jotain Randlasen hyväksi! Teatterilla ei tällä hetkellä ole esiintymis- tai harjoitustiloja, teatterin elämä on tehty lähes mahdottomaksi. Ja silti teatteri on kaupungin suurin ylpeys.

Lisää kulttuuria: kävin eilen katsomassa Indrek Pangseppin ohjauksen: Pohjalla, joka esitettiin See-teaterin pihalla. Todella todella mielenkiintoinen esitys, joka hyvin löyhästi perustuu Maxim Gorkin samannimiseen näytelmään. Napakasti ohjattu, hyvät näyttelijäsuoritukset ja todella kekseliäs miljöön käyttö. Sanalla sanoen: tykkäsin.

Että tällaisia ovat olleet minun Haapsalu Days. Haikeaa on nähdä kuinka syksy saapuu, linnut kerääntyvät puhelinlangoille, kurjet ovat jo liikekannalla. Ja kotikoivu tiputtaa joka päivä yhä enemmän keltaisia lehtiä tuulen heiteltäväksi.

Liitän oheen vielä kuvia näistä leppeistä ja kirkkaista mutta jo hieman syksyisistä Haapsalun päivistä.

 

 

 

 

 

 

 

Ja lopuksi vielä linkki isompaan galleriaan, jossa lisää Haapsalu-kuvia: Haapsalu Days