Ja lähtee.
Toissapäivänä siis hyppäsimme pitkästä aikaan autoon päämääränä mennä... jonnekin.
Suunnitelmana oli tehdä Daltsut eli Dalai-Lamat. Eli mennä paikkaan, jossa emme ole aiemmin käyneet. (Termi tulee siitä, että Dalai Lama on onnellisen elämän ohjenuoraksi antanut neuvon käydä ainakin kerran vuodessa jossain ennenkokemattomassa paikassa.)
On sellaisiakin paikkoja täällä vielä, onneksi. Vaikka paljonhan me ollaan jo nähty neljässä vuodessa kun ollaan aktiivisesti kierretty maata.
Liikkeelle lähtiessämme aurinko paistoi kirkkaasti. Suunnistimme kohti Pukaa.
Otepää - Otepää Golf - Puka
Pysähdyimme kurkistamaan ensi töiksemme Otepään golf-kenttää, joka sijaitsee Otepään ja Pukan välissä.
Me itse emme golfaa, mutta asiakkaissa löytyy myös tästä harrastuksesta kiinnostuneita, joten tahdoin kurkata miltä kentillä näyttää näin kesäkuussa.
Ja komeassa kunnossa kenttä oli, viheriöt viheriöivät ja järvi kimalteli auringonpaisteessa. Sanovat, että kenttä on yksi Euroopan kauneimpia, vaativakin se kuulemma on, johtuen maastonmuodostuksista. Sanovat myös, että tähän kenttään syntyy himo.
Tässä muutamainen kuva kentältä, kuten huomaatte, väenpaljous ei täällä ahdista. Tässä vaiheessa voi ottaa aurinkolasit esiin:
Otepää Golfin jälkeen matka jatkui kohti Soomaata, tai se oli alkuperäinen suunnitelma. Soomaa on suuri suoalue ja luonnonsuojelualue, joka läpi olen usein ajaa hurauttanut kun olen tullut kesämökiltä kotiin. Kerran näin siellä valtavan maakotkan, joka läväytti siipensä täyteen mittaan pääni päällä, ja sen jälkeen en ole ollut entiseni. Soomaalle tekee mieli usein. Jos vielä kerran sen kotkankin näkisi!
Vaan matkasuunnitelma muuttuu kun Aakren jälkeen näemme ruskean, nähtävyyttä ilmoittavan kyltin: Vooremägi. "Sinne - haa - Daltsut", toteamme yhteen ääneen. Meillä ei ole mitään käsitystä mikä meitä siellä odottaa.
Matkan varrella on taivas mennyt pilveen, ja kun saavumme Vooremäelle, alkaa tihuttaa. Kun nousemme autosta, vettä tulee sitten ronskimminkin. Tässä vaiheessa voitte vetää kumisaappaat jalkaan.
Vooremägi on siis luonnonkaunis mäki Võrtsjärven rannalla.
Mäen huipulla kerrotaan olleen aikanaan puolustuslinnoitus, ja mäki on saanut nimensä sen rakennuttajan Andres Vooren mukaan. Ja minä kun luulin sen tulleen Vuorenpeikoista!
Meitä ei sade oikeasti haittaa, sillä se tekee Vooremäen maastosta ja näkymistä ihania ja utuisia. Ainoa vain, että valokuvaus jää sateen yltyessä vähemmälle, pelkään kameroitteni kastuvan.
Mutta upeaa on, tällaisista maisemista minä tykkään! Vettä, usvaa, utua, pastellin sävyjä:
Sade yltyy, ja tuuli alkaa puhaltaa:
Myös punakylkiset männyt ovat utuun kääriytyneitä Vooremäen tiellä:
Matka jatkuu - tässä vaiheessa vielä suunnitelmana on ajaa Soomaalle.
Vooremägi - Riidaja - Kärstna
Ja taas näemme ruskean kyltin: Riidaja, mõis, tamm ja kabel (= Riidaja, kartano, tammi ja kappeli). Kurvaamme sinne: "Toiset Daltsut!"
Sade on laantunut hieman, kosteaa silti on kun lähdemme ihmettelemään Riidajan kartanon kappelia.
Riidajan kartanosta (saksaksi Morsel Podrigeli) on ensimmäiset merkinnät vuodelta 1593. 1500-luvulta vuoteen 1919 kuului kartano von Strykien suvulle.
Kappeli on kiinni, muuta emme odottaneetkaan. Sen hautausmaalle on viimeiset leposijansa saaneet von Strykien suvun jäsenet. Neuvostoaikana, kuten maan tapa tuolloin oli, haudat häpäistiin, kaadettiin ja ristit katkottiin:
Riidajasta suuntaamme Kärstnaan, joka on sateessa aika ankean näköinen pieni paikka. Kylän bussipysäkillä pitävät sadetta paikalliset tenukepit. Jokaisen tuvan ikkunasta kurkitaan vierasta autoa.
Kärstnassa ja sen ympäristössä käytiin 1918-1920 vapaussodassa taisteluita ja Kärstnan nähtävyys onkin tuon sodan uhreille pystytetty muistomerkki. (Kolmas Daltsu - tätäkään emme ennen ole nähneet):
Kärstna - Tuhalaane - Muti - Karksi
Kärstnasta matka jatkuu Tuhalaaneen ja sieltä kohti Karksia. Kun näemme taas ruskean kyltin: Muti maastikukaitseala (Mutin suojelualue). Sinne! Neljäs Daltsu!
Ja kaunis onkin tuo pieni luonnonsuojelualue. Aurinko paistaa jälleen ja lähdemme tutustumaan Mutin niittyihin ja kosteikkoihin. Koirat pääsevät myös nauttimaan luonnosta ja Latte sukeltelee eestaas niittyjen kukkamereen.
Nyt tarvitaan sekä aurinkolaseja että saappaita - taas sataa:
Minulla saappaita ei matkassa ollut. Ja Mutissa, loikkiessani märillä niityillä vettyivät niin kankaiset lenkkarini kuin farkkujeni lahkeet aina polviin asti.
Matka jatkuu Mutista Karksiin, jossa käyn ostamassa pienestä kyläkaupasta kuivat sukat.
Tässä vaiheessa olemme hylänneet suunnitelmat Soomaasta. Minulle on tullut uusi idea: ajetaan Valgaan ja käydään syömässä hyvin korealaisessa Horan-ravintolassa. Linkamaa ei tarvitse houkutella, Karksista matka jatkuukin siis kohti kaakkoa, silmissä kiiltelee Sanjok-seesamivasikka ja valkosipuliporkkanaraaste.
Karksi - Helme - Valga/Valka
Matkan varrelle jäävät vielä Helmen ritarilinnan rauniot. Vaikka lenkkarit ovat märät ja nihkeännahkeat farkunlahkeet läpsivät pitkin kinttuja, täytyy toki tämäkin nähtävyys kuvata - tästä ei kuitenkaan tule Daltsu-pisteitä. Helmen raunioilla olemme olleet useasti, on se sen verta komea paikka.
Silti, aina näistä kiviröykkiöistä löytää jotain uutta. Nyt vasta huomasin, että tuossa pinon päällähän on pitkänenäisen miehen profiili:
Ja tässähän on selvästikin karhu!
Valga/Valka
Ja sitten Valgaan ja syömään!
Olemme, kuten kunnon reissulaiset, nälkäiset kuin sudet ja kauniisti katetut ja rakennetut ateriat häviävät lautasilta nopeasti. Niin nopeasti, että kamerakin - tai siis kuvaus - unohtuu.
Ja matka jatkuu. Nyt ulkomaille. Eli Latviaan. Valga/Valkahan on kaksoiskaupunki, puolet siitä on Viron puolella, puolet Latvian puolella.
Ensimmäiseksi suuntaamme neuvostoaikaiselle ulkoilmateatterille, joka toimii nykyisin nuorison kokoontumispaikkana. Kimmo lähtee koirien kanssa metsään hyttysten syötäväksi, minä kuvailen tätä viehättävää köyhän miehen amfiteatteria.
Teatterin edessä olevassa kanaalissa uiskentelee sorsaäiti poikasineen:
Outo neuvostoajan Väinämöinen - vai kansanvalistaja katselee mäeltä sorsia, sanosinko aika kivettynein kasvoin. Neuvostotaidetta ei voi ainakaan moittia liiasta plastillisuudesta:
Väinämöisen tuikeiden silmien alta matka jatkuu Valkan vanhalle hautausmaalle, jossa emme ole aiemmin käyneet. Viides ja viimeinen Daltsu!
Ja kylläpä onkin jännä paikka, hautausmaat usein ovat. Jokainen jollain lailla omanlaisensa. Ja tämä latvialainen jälleen täysin erilainen kuin yksikään toinen, jossa olen käynyt.
Yleisilme on siisti ja jollain lailla puutarhamainen. Kukkien ohella, haudoille on istutettu paljon puita ja pensaita, on katajia, on kirjavalehtisiä vaahteroita, pallotuijia...
Tällaistakaan hautaa ei ihan heti Suomessa vastaan tule - kuka sanoo että kaiken pitää olla synkeää ja jylhää ja ankaraa. Tässä on ainakin väriä!
Näistä pehmeistä pedeistä pidin myös - samanlaisia uusia hautoja en ole missään muualla nähnyt. Hautoja katsoessa tuntui keveältä, tuntui että vainajat oli peitelty lämmöllä ja pehmeydellä, keveillä mullilla:
Hautausmaalla on rauhallista kierrellä. Väriloistoa tarjosivat myös kalmistoa reunustavat lupiininiityt:
Hautausmailla voisi kierrellä vaikka kuinka pitkään - en koe sitä millään lailla makaaberiksi. Ajatus vaeltelee monenlaisia polkuja, keitä he ovat olleet, millaista on elämä on ollut heidän aikanaan.
Näiden ihmisten elämänkohtaloita pohdimme vielä kotiin ajaessamme - keitä he olivat? Miksi heidät, suomalaiset, on haudattu Valkan latvialaiselle hautausmaalle? Emme ehkä koskaan saa vastausta.
Näitä ajatuksia ja kokemuksia mielessä pyöritellen palaamme Valkasta kotia kohti.
Olemme jälleen nähneet ja kokeneet monenlaista. Käyneet jopa ulkomailla. Yhdessä päivässä. Muutamassa tunnissa. Viro on pieni maa ja Etelä-Virossa on paljon nähtävää, kun osaa vain katsoa.
Olen tarjoillut teille karttaa vain pieninä paloina. Tässä lopuksi ajoreittimme -- ja huomaatte, emme olleet koko aikana 50 kilometriä kauempana Otepäältä! Nämä kaikki nähtävyydet ovat siis vain kivenheiton päässä Villa Ottiliasta.
Tervetuloa tekemään reissu ihan todellisestikin! Tässähän teillä onkin jo kartta valmiina.
2 kommenttia:
Kiitos virtuaalimatkasta! Kiva olla mukana tämmöisissä, kun ei edes takapuoltaan tartte tuolista nostaa! Kaunista on. Varsinkin ne "pumpuliset" haudat oli erikoiset.
Meillä päin on kaikki niiin hyyyvin hoidettua ja liian siistiä, eivät varmaan tykkäisi hautausmaavirastoissa jos olisi näin tehnyt vaan käskettäisiin siivoamaan... Tanskassa sen sijaan näkee tosi upeita hautoja.
Olen muuten kirjoittanut artikkelinkin kasveista hautausmaalle: http://odla.nu/artiklar/kyrkogarden.shtml
Erilaiset hautuumaat ovat aina kiinnostavia. Mielenkiintoinen oli myös Sylvian kirjoitus teikäläisiin olosuhteisiin sopivista hautakasveista.
Minä haluaisin omalleni, jos näin tulevista sallitaan puhua, suuria saniaisia, niitä ihania kotkansiipiä.
Lähetä kommentti