Auringossa se seisoo
katselee jotakin,
auringon poika.
Kun sitä hipaisee
tarttuu aurinko käsiin.
Kellään ei sellaista ihoa.
Kun sitä suutelee
siirtyy aurinko sydämeen.
Kellään ei sellaista sydäntä.
Minun aurinkopoikani.
Huoleton.
Fasaanin kevättunteet
2 vuotta sitten
2 kommenttia:
Runosi hehkuu polttavana ja uljaana, näen sen kuvana, ikiaikaisena. Ja seuraava runo muodostaa tyrmäävän kontrastin! Lumouksesta arkeen. Mutta kaikkihan on taiteessa mahdollista, todellisuus on toisaalla.
Nämä runot ovatkin pari. Sillä tällaistahan se elo, hetkittäin tajuaa rakkauden syvyyden. Hetkittäin, omasta pienuudestaan kaikki ottaa päähän, myös se kaikkein rakkain.
Se Nuija! voi viitata, lukijasta riippuen joko kirjoittajaan itseensä, tai sitten puolisoon.
Lähetä kommentti