Päiväkävelyllä Otepäällä

Tämä piti kirjoittaa jo eilen - mutta eilinen menikin taas uusissa seikkailuissa, joiden raportointi siirtyy siis tuonnemmaksi.

Sunnuntaina täällä tuuli oikein ronskisti, taivaalla seilasi milloin kirkkaita pilviä, milloin hieman mustanpuhuvia. Vettä ei kuitenkaan ripsinyt, joten lähdin päiväkävelylle Pyhäjärven maisemiin, mukanani kamera.

Retkeni aloitin Pyhäjärven kaupunginpuoleisesta pohjukasta, josta lähtee useita kävelyreittejä eri suuntiin.


Polku, joka ohittaa järvelle kurottelevan puun, vie uimarannalle.




Kaislikosta pilkisteli tällainen keltainen kurjenmiekka.



Ohitin myrskyssä katkenneen puun:



Kaislikossa suhisi ja kortteet piirtelivät veteen outoja kuvioita:



Ranta oli hiljainen, kylmä tuuli oli karkoittanut kaikki auringonpalvojat. Järvellä souteli vain yksinäinen soutuvene.



Jatkoin matkaa kivuten uimarannan takana olevalle mäelle, missä on piknik-paikkoja ja kuntotelineitä ja lasten kiipeilytelineitä. Hiljaista oli.

Palatessani mäeltä alas iso varis suhahti nenäni edestä lentoon, päiväkävelyllä ollutta perhettä hätkähtäen:



Palasin rantareitille ja lähdin kiertämään järveä toiseen suuntaan. Kuten sanoinkin alussa, näitä kävelyreittejä on täällä monia, kaikki toinen toistaan kauniimmissa maisemissa.

Kiersin vanhan kartanon uimarannalle, joka sekin oli hiljainen.



Tuuli nosti päätään ja alkoi näyttää voimiaan. Aallot nousivat rantaan iskeytyessään ja kortteet taipuivat tuulen voimasta:



Puunoksat alkoivat nekin jo taipua tuulen painon alla:



Kaislikko viuhui ja suhisi, tuuli pyöritti hiuksia -- mutta aurinko paistoi.



Ohitettuani Pyhäjärven puhkekeskuksen ja uimahallin jatkan matkaa Murrumetsään, jonne vie pitkospolut. Päätän tehdä Murrumetsän matkaradan lenkin.



Murrumetsan matkarada on ehdottomasti kokemisen arvoinen luontopolku, joka kulkee Pyhäjärven maastoissa. Se alkaa suoalueelta, jonka yli pääsee mukavasti kuivin jaloin pitkospuita pitkin. Samat pitkospuut johdattavat kulkijaa metsässäkin märkien paikkojen yli.



Suokasvillisuus on mielenkiintoista ja omalla laillaan kaunista; alkumatkasta kukkivat niittyvillat.



Lisää keltaisia kurjenmiekkoja:



Valkea satukukka, jonka nimeä olen yrittänyt selvittää. Se kasvaa vedessä ja hetteikössä ja tekee kallan kaltaisia kukkia. Lehdet ovat vähintään yhtä kauniita kuin kukinto itsessään. Kauniisti ne kaartuvat pieniksi maljoiksi.



Suoalueen jälkeen lähtee polku kiertämään rantaviivaa metsän siimeksessä. Monenlaista ihmeellistä ja kaunista löytyy metsästäkin, kuten kääpiä:



Tai järven rannassa jalkojaan liotteleva vanha kanto, joka sekin kääpien peittämä:



Ketunleipäkivi hehkuu auringossa, metsän uumenissa:



Kierrän Murrumetsan radaa eli luontopolkua, joka lopulta kurvaa asfaltoidulle kävelytielle. Olen sopinut treffit metsän siimekseen. Ja sieltähän treffikaverini tulevatkin:






Jälleennäkeminen on aina iloinen. Lähdemme yhdessä kävelemään asfaltoitua kävely- ja pyörätietä eteenpäin. Vasemmalle jäävät suuret keltaiset peltoalueet:




Myös Eräs haluaa tutustua niittyyn perusteellisemmin ja loukkaantuu kun ei saa sinne vapaana kirmata, vaan joutuu nököttämään remmin päässä. Ja minähän en täältä lähde minnekään:



Kimmo maanittelee, Ronja on jo pitkästynyt, eikö mentäisi jo, mutta ei, Eräs ei täältä aio hievahtaa minnekään.



Lopulta saamme Erään houkuteltua niityltä takaisin kävelytielle ja voimme jatkaa matkaa.

Sellaista se on luontoretkeily, se suorastaan vie mennessään. Ainakin minut. Huomasin kuvanneeni lähemmäs 300 kuvaa parin tunnin kävelylenkin aikana. Tässä niistä vain murto-osa.

Kaikki kuvat, kuten aina, aukeavat suuremmiksi niitä klikkaamalla.

Miltäs vaikutti pieni päiväkävely Otepäällä, Tiinan ja kameran seurassa? Eikö kauneus friskaakin sielua aina mukavasti?

Kommentteja ja kysymyksiä vastaanotetaan aina yhtä mielellään.