Operaatio ovi

Ihminen saa aika ajoin outoja mielitekoja, jotka saattavat olla pahimmillaan tuhoisia. Kun on jotain saatava, maksoi mitä maksoi.

Kreikkalaisessa draamassa Aristoteleen runousopin mukaan kyse on sankarin eli protagonistin hybriksestä, voimantunnosta, joka saa sankarin uhmaamaan jumalia. Syntyy konflikti, joka vääjäämättä parin nousun ja laskun jälkeen johtaa katastrofiin. Ja vot, siinä on meillä kreikkalaisen tragedian ainesosat.

Luulen, että Turbuneemen niemenkärjessä odottaa yksi tällainen tarina, joka ei pääty hyvin. Siellä odottaa kohtaloaan roskakasaan tai paremminkin tulevaan kokkoon viskattu ovi, joka kiinnitti huomioni toissapäiväisellä retkelläni meren äärelle.

Siinä se oli, roskakasassa, peiliovi, vahvaa puuta, ja vain hieman yhdestä päästä lahonnut. Kaunis ovi, mietin itsekseni. Siitä saisi rakennettua vaikka mitä. Vaikka ruokapöydän, kuten taannoin sain nimimerkki Emolta vinkin. Sohvapöydänhän jo olemme itse rakennelleet tiiliskivistä ja vaaleaksi lakkaamasta laudasta. Nyt olisi ruokapöytää vajaa...

Ajelin sitten kotiin pienestä Turbuneemen kylästä ja kyseinen ovi kiehtoi mieltäni yhä enemmän ja enemmän. Kotiin päästyäni olin jo aivan vakuuttunut siitä että minun on saatava tuo ovi! Aloin asiaa Kimmolle innostuneena selvittämään. Miehen ilme ei ollut innostunut. Se oli lähinnä epäluuloinen ellei suorastaan sulkeutunut. Mies haistoi vaikeuksia.

Kävimme pitkän eettisen keskustelun siitä, kenelle pois viskattu ja kokkoon laitettu ovi kuuluu. Onko se yhä jonkun omaisuutta ja onko sen hakeminen suorastaan varkaus? Edellinen omistaja on sen julmasti hylännyt, ja mielestäni on suorastaan meidän velvollisuutemme ottaa ovi talteen. Hieman samaan malliin kuin vaikka löytökoira. Kimmo näytti yhä epäilevältä. Mies vetosi myös siihen, että ovi on hankala kuljettaa kokonsa ja painonsa vuoksi; olemme täällä liikkeellä Punaisella Ranskattarellani, eikä siinä ole kattotelinettä.

En antanut periksi ja lähetin miehen eilen Turbuneemeen kokeilemaan josko ovi mahtuisi autoon, jos autosta kallistaa etuistuimen alas. Mies teki töitä käskettyä ja jonkin ajan kuluttua sain Turbuneemestä turhautuneen puhelinsoiton: ei se mahdu ja on muuten ihan valtavan painava. Ei sitä yksin pysty nostamaan autoon, eikä se sisälle mahdu luultavasti muutenkaan. Pituus riittää (180 cm), mutta leveys on liikaa (80 cm).

Tässä välissä olin jo ehtinyt miettiä sitä miten ovi muuttuu olohuoneen pöydäksi ja olin entistä varmempi siitä että minulla ja ovella on edessämme pitkä yhteinen tulevaisuus.

Olen nyt kehittänyt uuden suunnitelman oven ja minun yhteen saattamiseksi. Laitetaan se takakonttiin! Takakontin syvyys on metri, joten ovea pukkaa takakontista ulos vain vaatimattomat 80 cm! Oven keikahtaminen yli kriittisen pisteen estetään muutamalla betonilaatalla joita pihalla lojuu terassirempan jäljiltä. Oven päälle vedetään joko jätesäkki, jos mahtuu, tai sitten joku kangas niin että oven poistuminen Turbuneemeltä ei herätä huomiota. Ja perään sitten joku punainen liina roikkumaan. Ja jollain sitten kiinnitetään takakontti kiinni niiltä osin kuin se on mahdollista. Ja se on siinä!

Tänään esittelin Miehelle uuden siirtosuunnitelman - mikä sai aikaan Miehessä vipinää. Mies tilasi samoin tein Huvikummulle roskisäijän, joka kiikuttaa vanhat patjanrämät ja roskat pois, ja roskisäijää odotellessa kuulemma menee tämä päivä. Ei ole aikaa lähteä ovea hakemaan.

Selvä viivytystaktiikkaa Miehen puolelta.  Vaan en masennut. Vaan laulaa luritan itsekseni, että Onhan päivä vielä huomennakin.

Tarina siis jatkuu... päätyykö ovi luoksemme? Päädymmekö me putkaan? Pysyykö ovi matkassa ja tuleeko Punainen Ranskatar ehjänä kotiin? Tuleeko ovesta koskaan pöytää? Niin monta nousua ja laskua on tarinassa odottamassa, kuten parhaassa kreikkalaisessa draamassa tuleekin olla.

Mission: minikasvihuone eli Tiina uhmaa jumalia

Henki on vahva, mutta liha on heikko. Varsinkin näin keväisin.

Enkä nyt puhu seksistä tai muista keväisin voimakkaasti virtaavista mahloista vaan niinkin proosallisesta asiasta kuin siemenkasvatuksesta.

Joka kevät se iskee, himo kasvattaa kesäkukkia siemenistä. Lunta on vielä maassa, mutta silmä maalaa jo puutarhaa, joka vielä uinuu lumen tai loskan alla. Mielikuvitus peittää sen kukkamereen. Ja kuin huomaamatta askeleet vievät siemenkauppaan…

Ei tässä mitään muuta ongelmaa ole, paitsi että yhtenäkään keväänä en ole onnistunut kasvatuksissani.

Niistä viherunelmista, joista piti tulla Eedenin puutarhani perusta, tuli yleensä laihoja ohuita suiroja, perunanidun näköisiä hailakoita kummajaisia, jotka heittivät henkensä viimeistään kun yritin niitä koulia tai siirtää ruukusta toiseen.

Tästä oppineena hoen joka alkukevät: ”En, en, en. En edes yritä. Minun siemenkasvatukseni eivät vain onnistu! Paras hyväksyä se ja ostaa myöhemmin taimet taimina.”

Mutta kuten sanoin, henki on vahva, mutta liha heikko. Aina ei itsekuri pidä.

Mutta miksi siemenkasvatukseni epäonnistuvat vuosi vuoden jälkeen? Minulla on siihen teoria:

Kun hyvät haltijatarkummit leijailivat pikku-Tiinan kehdon ääressä luvaten lapselle kymmenen kaunista ja hyvää, saapui jälkijoukoissa paikalle se kateellinen ja paha haltiatar, se jota ei oltu paikalle kutsuttu. Ja haltiatarkiusattuna tämän häijyttären kosto oli kamala, ääni täristen se manasi: ”Koskaan, koskaan eivät sinun siemenkasvatuksesi tule onnistumaan!” (Ja jatkoi – mikä ei sinänsä kuulu tähän tarinaan lainkaan – "Eikä kesämökilläsi tule ikinä pumppu kunnolla toimimaan, ei ainakaan ensimmäisellä visiitillä. Ja muutenkin moni asia tulemaan menemään poskelleen, halusit tai et.")

Ja vaikka kaiken tämän tiedän, silti askeleeni eilen jälleen kerran johtivat Tarton Seemnemaailmaan, kesäkukkien siementen ostoon.

Kreikkalaiset ovat rakentaneet tämän skenaarion pohjalta koko draaman käsityksen. Heillä on käytökseeni oma terminsä: hybris. Kreikkalaisen draaman ytimessä on sankari, joka uhmaa jumalia ja samalla omaa kohtaloaan. Juoni on yleensä sama: ensin sankari riehuu ja on voimiensa tunnossa. Sitten saa turpiinsa. The end.

Ja tässä minä olen, valmiina jumalia uhmaamaan.

Aloitin aamun tomerasti kohtaloani uhmaten. Kaivoin esiin muutama vuosi sitten ostamani minikasvihuoneen, puhdistin sen pölyistä ja hämäkinseiteistä ja virittelin respan ikkunalle.

Respan ikkunalle paistaa aurinko aamuvarhaisesta puoleen päivään asti. Ja sitten aurinko kiertää talon taakse. Paras ikkuna minikasvihuoneelle olisi makuuhuoneemme ikkuna, jossa se yhtenä keväänä olikin. Sillä seurauksella että Posseli alias Mr Monk alias mieheni Kimmo ilmoitti, että kiitos ei. Hän ei halua elää subtrooppisten multatuoksujen keskellä, ei omassa makuuhuoneessaan.

Siis respaan. Ikkunalaudalle rakennettiin monimutkainen systeemi, jonka A) pitäisi pitää kasvihuone pystyssä ja B) pitää respan ikkunalauta siemenkokeilun jälkeen kunnossa. Minikasvihuoneen tapa on ”hikoilla”, eli kerätä kosteutta ja valuttaa sitä sitten kasvihuoneen muoviseiniä pitkin alustalleen. Ikkunalaudan maalipinta ei siitä erityisesti ilahdu.

Nyt ikkunalauta on peitetty ensin muovilla, sitten sanomalehdillä, ja lopuksi vielä muovisilla alusastioilla.



Seuraavaksi lähtevät siemenet kylpyyn. Tämä taikatemppu rikkoo niiden haluttomuuden lisääntyä.



Sitten alkaa istutusastioiden valinta. Jokunen vuosi sitten ostin muovisia istutuspurkkilevyjä, jotka istuivat yllättävän hyvin kaljatölkkilaatikoihin. Nauratti. Näin ne rouva ja herra Linkaman harrastukset päätyvät yhteen.



Jokainen hartaasti istutettu siemen tarvitsee tietenkin oman minikylttinsä. Tähän käytän pestyjä maitotölkkejä, joista leikkaan pieniä suikaleita, joihin kirjoitan kasvin nimen vedenpitävällä tussilla. Aiempien vuosien kokemuksella voin kertoa, että parafinoitu kartonki kestää jonkin aikaa, ei kuitenkaan ikuisesti.



Sitten vain multaa ruukkuihin mättämään. Siemenet ruukkuihin. Nimet ruukun kylkiin. Ja lopuksi vielä pienet kiipeilytelineet (puiset saslikkivartaat) odottamaan kasvun ja kiipeilyn ihmettä.

Ja tältä näyttää illan päätteeksi:





Tuloillaan on, jumalia uhmaten, hajuhernettä monen sorttista. Ajatuksena, että ne kesän aikana kiemurtavat Villa Ottilian aika krouveissa verkkoaidoissa, muuttaen ne huumaavaksi, tuoksuvaksi kukkamereksi. Lisäksi itämässä on monenmoista krassia, variegataa, suuria kerrottuja punaisia, keltaisia ja oransseja kukkia, joiden paikka on suurissa ruukuissa istutusalueilla.

Katselen multaruukkuja, joista ei sojota ylös kuin saslikkitikut ja mietin: ehkä tänä vuonna rikon jumalien kirouksen. Ehkä tänä vuonna tästä kaikesta sotkusta, työstä, toiveista syntyisi jotain konkreettista.

Siis vaviskaa Aiskhylos ja Sofokles, Suomi-tyttö aikoo (jälleen) uhmata kohtaloaan ja yrittää kasvattaa kesäkukkia siemenistä!

Alea iacta est.