Villa Ottilian joulukalenteri - ennakkomainos

Tämän vuoden joululahjani kaikille bloginlukijoilleni on kuvallinen joulukalenteri, jossa joka päivä aukeaa uusi kuvapostaus, joka liittyy tavalla tai toisella jouluun tai joulunodotukseen.

Nyt kiltisti vielä yksi yö nukkumaan, ja sitten huomenna kurkistamaan mitä Ottilian kalenterista löytyy. Ja paikka tietenkin tämä tuttu blogi.

Epistä, vielä pitää nukkua yksi yö ennenkuin kalenteri aukeaa

Minä itse sain jo bloginlukijoilta oman joululahjani. Tässä kuluneella viikolla meni 200.000 kävijän raja rikki sitemeter-laskurissa. Siitä SUURKIITOS teille kaikille, jotka olette uskollisesti kulkeneet matkassani.  Ja matka jatkuu...

Mutta huomenna on vuorossa joulukalenterin ensimmäinen luukku!

Nyt sitä olisi tarjolla - lunta!

Näin se tuli talvi tänä vuonna reilulla rymäyksellä. Lunta on tullut kaksi päivää ja maisema on mitä kaunein. Perheen lumenluojaa se ei ehkä ilahduta, mutta Karvakorva riemuitsee.

Nähtäväksi jää pysyykö lumi maassa. Nyt pakkasasteita ei ole yhtä-kahta enempää. Mutta viiden päivän ennusteessa lupaillaan jo parempia hiihtokelilukemia.

Tässä kuitenkin kolme kuvaa tältä aamulta:

Ruusupensaat notkuvat lumen painosta

Tänään ei grillata

Maiseman ainoa kunnollinen väripilkku

Valokuvatorstain 266. haaste: kolmiodraama

Muita dramaattisia kuvia täältä: valokuvatorstain 266. haaste

#139 mustavalkomaanantain haaste: kuva sinusta

Haasteena oli Bo Carpelanin runo:

Kuva sinusta: 

rintaneula, keltakukkainen, 

lempeys, kaste kukilla, 

jossakin oka - 

huoneessa auringonvalo, 

ääniä, hajua pihalta, 

kädet käänsivät sivun sivulta. 

Sinun silmiäsi kannamme me. 

Kosteus portaikossa, koleus. 

Muistot aamiaispöydän ympäriltä, 

tummenneet, itsevalaisevat. 

Kaasuliesi ruostunut rikki. 

Kuva sinusta: 

huolekkuus, väreilevät lehvistöt 

tiiliseinää vasten. Myös isä lepää, 

meissä. 

Missä oli raskautettuja hartioita, 

siellä oli siipiä.

- Bo Carpelan, suomentanut Tuomas Anhava- 

Sinun silmiäsi kannamme me

Ja vaikka sinä unohdat, rakas, rakkain, minä muistan. Sinunkin puolestasi.

Kuvassa istuu Alzheimerin tautiin sairastunut äitini Malmin sairaalassa. Kysyin: "Äiti, saanko ottaa sinusta kuvan?" ja äiti jaksoi vastata, vaikka ei yleensä enää puheeseen reagoi: "Saat."

Tuntui kun äitikin olisi ymmärtänyt sen miten muistot häviävät hiljalleen, mutta että kuva jää. Hymyillä ei äiti jaksanut - eikä se ollut edes tarpeellistsa.

Takaisin muihin kuvallisiin haastevastauksiin pääset tästä: #139 mustavalkohaaste

Latviaan! Osa 4: Ruhtinaallista ruokailua

Ja näin tarinamme kulkee kohti arvoistaan päätöstä.

Olemme saapuneet Valmieraan, missä sain kuin sainkin kuvan seinästä, johon oli printattu Liivinmaan kartta. (Ja niille, jotka ovat hypänneet tarinaan kesken kerrontaa selvitykseksi, kyse oli valokuvatorstain haasteesta. Jos kiinnostaa lisää: täällä).

 Tästä tarinan pitäisi kääntyä kotia kohti. Vaan ei käänny ihan heti. Kimmokaan ei tiennyt sitä, minkä minä: karttatalon uumenissa sijaitsi ravintola, jonka olin kuullut erinomaiseksi kiitetyksi. Siis sinne!

Nykyisin meille ravintolareissut ovat suhteellisen harvinaista herkkua, ainakin reissut ns. parempiin ruokaravintoloihin. Olemme tarkkoja pennosistamme, hiljainen kausi teettää tällaistakin. Kun Kimmo tempaisi Rates Varti -ravintolan oven auki ja näki hillityn kauniin ravintolasalin, jonka pöytiä peittivät paksut valkeat pöytäliinat - hyvän, ja luultavasti kalliin ravintolan merkki - Kimmo kysyi: "Oletko ihan varma että haluamme tänne mennä?" Ja minä siihen rehvakkaasti: "Kyllä. Artisti maksaa ja nyt saa artistin VISA vinkua!"

Joskus vaan täytyy saada törsätä. Ja nauttia tunnelmasta. Palttinaliinoista ja kohteliaasta tarjoilijasta, joka on valmis täyttämään jokaisen toiveesi. Hiljaisesta tyylikkäästä taustamusiikista. Tuoreesta ruususta maljakossa.

Saamme eteemme ruokalistat - kauniiseen ruusukuvioiseen kankaiseen kiedotut ruokalistat - ja Kimmo vajoaa hetkeksi listan uumeniin. Minun ei tarvitsisi itse edes ruokalistaa lukea. Näen miehen otsaluun asennosta että tarjolla on monenlaista mielenkiintoista ja makuhermoja kutkuttavaa houkutusta:

Päädymme kanaan ja possuun kera monen lisäkkeen ja lupaavilta kuullostavien kastikkeiden. Mutta ihan ensiksi on saatava alkujuomat. Minä tilaan kauden ensimmäisen glögin ja Kimmo - kuski kun on - alkoholittoman karpalo-mojiton.

Kuumat juomat lämmittävät meitä ja nostattavat tunnelmaa merkittävästi. Poskissa palaa vielä ulkoilun puna, joka pian muuttuu mielihyvän ja lämpimän drinkin tuomaksi lämmöksi. Ooh pojat, tämä se on elämää.

Tiinan lämmin glögi - kauden ensimmäinen

Ruoka saapuu ja on ihan järjettömän hyvää. Minun possuni on rasvainen juuri sopivasti.  Se on taiten grillattu ja vahvasti maustettu, ja mikä parasta, koko annos vastaa minun dieettivaatimuksiani. Karppia ruokaa parhaimmillaan. Perunan sijasta on lautasella kukkakaalipyrettä. Kimmon kanan seuraksi tulee raastettua omenaa, piparjuurta ja kyssäkaalia. Ja kaikki kauniisti aseteltuina.Ja mikä maku!!!

Kun pääruuat on syöty on molempien kasvoilla hassu onnellinen ilme. Olemme kuin filmitähtiä. Maailman voittajia. Nautiskelijoita. "Jälkiruokaa?" kysyn Kimmolta ja tämä katsoo minua hieman syyllisen näköisenä: "Ellei se sinua haittaa?"

Olen dieetillä ja jälkiruuat eivät kuulu minun maailmaani. Jo tuo alkuruuaksi nautittu glögi on ylittänyt minun päivittäisen hiilihydraattimääräni. Mutta nautin jo pelkästään Kimmon ilmeestä kun tämä saa ihmeellisen ja suussa sulavan marsipaanijäätelö-marenki-saksanpähkinä-persikkakastike  -herkun eteensä.

Voiko huisin hieno päivä parempaa päätöstä saadakaan! Poistumme ravintolasta kylläisinä ja onnellisina ja jotenkin hetkeksi arikipäivän yläpuolelle nousseina.

Vielä kotiin lähtiessä tuntui että makuhermot sykkivät hyvää mieltä. Ja näin me sitten lähdimme kotimatkalle, kohti Viroa ja Otepäätä, Jeepin takalasissa heijastuksena muisto ihastuttavasta päivästä ulkomailla.

Kyllä matkailu aina kannattaa! Pienenkin reissun jälkeen sitä on ihan kuin uusi ihminen!

Kokeile sinäkin! Tervetuloa siis matkalle Viroon ja Latviaan! Tule Villa Ottiliaan ja me ohjaamme sinut hienoille päiväretkille, vaikkapa Valmieraan!

Nähdäänkö Villa Ottiliassa!!! Soita tai lähetä sähköpostia: reservation@villaottilia.ee

Jälkikirjoitus: Eihän tämä olisi tarina eikä mikään jos tässä ei olisi jälkikirjoitusta. Siitä huolehti perheemme karttaentusiasti. Tässä vielä uudelleen kuva Liivinmaan kartasta - nyt selventävin nykynimin.

(Jos et näe nimiä kunnolla pienellä ruudulla, klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Latviaan! Osa 3: Gauja-joki

Matkakertomus jatkuu.

Olemme palanneet Sedan oudosta sulkeutuneesta maailmasta takaisin pohjoislatvialaiseen maaperään ja jatkamme matkaamme kohti Strenciä. Joka onkin siinä heti kohta hollilla.

Strenci on pieni kaupunki puolessa välissä Valgasta Valmieraan. No ehkä Strenci on kylä tai ehkä se on kauppala, tiedä näistä latvialaisista määritteistä. Mutta se miksi me Strencistä niin kovin pidämme on Gauja-joki, joka Strencin kohdalla lipuu ja liplattaa vallan päämäärätietoisesti eteenpäin.

Näin kertoo englanninkielinen wikipedia Gauja-joesta - ei siis mikään ihan pieni puro:

The Gauja (Estonian: Koiva jõgi, Livonian: Koiva, German: Livländische Aa) is one of the longest rivers in Latvia, with a length of 452 kilometers (281 mi) and a catchment area of 8,900 square kilometers (3,400 sq mi). Its source is in the hills southeast of Cēsis. It first flows east and north and forms the border with Estonia for about 20 kilometers (12 mi). South of Valga and Valka, it turns west towards Valmiera, continuing southwest near Cēsis and Sigulda. The Gauja flows into the Baltic Sea northeast of Riga

Latte-koiramme voisi kertoa oman mielipiteensä Gaujasta. Jos Lattelta kysytään, olisi selvitys lyhyempi kun minun wikipedian määritelmät tai minun epämääräisest pohdintani: Gauja on tooosi nasta!

Olemme pysähdelleet tämän ison joen varrelle monen monituista kertaa ja aina on Poitsu päässyt hieman jaloittelemaan jokirannan törmille. Minä olen kuvaillut jokea milloin mistäkin kulmasta, ja aina hiljentynyt sen hitaan ja itsevarman majesteetillisen juoksun myötä.

Joet tunnistaa! Tämä on väittämäni. Ihan itse keksitty! Jos minut vietäisiin silmät suljettuina joen rantaan ja käskettäisiin se tunnistaa, tekisin sen. Olettaen että olisin joskus ko. joen rannalla aikaa viettänyt. Väitän että tunnistaisin joen tai ainakin erottaisin sen jos olisi Thames tai Arno tai Moldau. Vain katsomalla ja hieman ehkä haistamalla sitä. (Suomen joista en kyllä osaa sanoa mitään.)

Joet virtaavat kukin omaa tahtiaan, vaikka vauhti muuttuu vuodenaikojen mukaan. Niillä on oma persoonallinen tapansa virrata. Matkallaan ne kaapivat pohjasta väriä, joka on jokaiselle joelle ominainen ja ainutlaatuinen. Joilla on oma tuoksunsa. Ne ovat yksilöitä, ajasta aikaan ja tästä iankaikkisuuteen jatkuvasti liikkuvia, näennäisesti helppoja mutta todellisuudessa arvaamattomia tahoja ja tahtoja.

Joet ovat ihania!

Ja nyt olemme siis Gauja-joella, joka on perheen pienimmäisen lemmikkijoki. Ainakin näillä reissuilla. Sillä Strenci tarkoittaa Lattelle pysähtymistaukoa ja odotettua jalkojen verryttelyä.

Tällä kertaa emme menekään vakkaripaikallemme, jokilaakson paraatipaikalle, missä parkkipaikan läheltä lähtee mukavia kävelyteitä kahteen suuntaan pitkin jokea. Panemme auton partkkiin Gaujan yläjuoksulle, ja lähdemme sieltä käsin jokeen ja sen virtauksiin tutustumaan.

Jokainen joki virtaa omalla tavallaan ja omalla vauhdillaan

Punaiset pajupöheiköt joen varrella virkistävät silmää ja kuvaajaa vielä marraskuussakin

Jämerä silta vie yli joen

Tukeva on silta Strencin kohdalla

Kaislat keveinä kurkkivat kohti jokea, kuten kaislat tapaavat joka puolella maailmaa

Gauja-joki on hieno ja ankara ja jylhä. Se kai kuvista selviää. Kerroin myös että perheen pienin sitä rakastaa -  JIIHAA ja ulkoilemaan.

Eilen teimme reissumme hieman toisin. Mikä tarjosi perheen pienimmälle joskin kiihkeimmälle haasteita! Kuten jo kerroin, laitoimme auton seisomaa joen yläjuoksulle ja lähdimme kaksin, siis vain minä ja Kimmo, tutkimaan voiko jokirantaa kävellä tästä suunnasta kohti tuttua retkipaikkaa ja kuinka pitkään.

Kun olimme huomanneet että rantatie kiemurtaa pitkin jokea suurelta sillalta aina tutulle levähdyspaikallemme jaoimme joukkomme. Minä jatkoin  matkaani pitkin joentörmää ja Kimmo palasi takaisin autolle hakemaan Karvakorvaa. Sovittiin, että jos ei muuta, niin tavataan sitten vanhassa tutussa paikassa, tukkilaispatsaan luona.

Seuraava on Kimmon kertomaa.

Karvakorva oli hermostunut. Se oli innoissaan päästyään irti turvavöistä ja se oli onnellinen päästessään joenrantaan. Mutta se oli hyvin huolestunut: missä on Mamma!

Onneksi Karvakorvalla on myös erehtymätön kirsu ja tsiljoona hajureseptoria kirsussaan. Koira kulki koko kulkemani reitin nenää askel askeleeltani upottaen maaperään. Ja se riemu kun tiemme kohtasivat!!! Kimmo oli ylpeä ja ihmeissään!

Latte on haistanut minut -- näkisi miut myös jos katsoisi, mutta nyt seurataan pelkkää hajuaistia

Hei Momma, minne lähdit? Onneksi löysin sinut! Ja Iskä juoksee perässä.

Näin meidän iltapäivän tunnit Gauja-joella menevät. Koira läiskyttelee vettä vaan ei mene uimaan. Ilmeisesti vesi on liian kylmää.

HYYYRPS

 Minä katselen Gaujaa ja napsin kuvia sen rantamista, joita reunustaa rojahtaneiden puiden sekasorto, joka näyttää minusta suorastaan viehättävältä. Mietin että jos näkymät pienentäisi kompaktiin muotoon, saisi kuvista vallan hienoja rintakoruja. (Kaikkea se minäkin mietin!)

Viimeisinä kuvina pelleilemme hetken Strencin tukkilaispatsaalla. Kimmo on tavaillut - älykäs ja ennen muuta kielitaitoinen mies kun on - latvialaisia opastauluja ja siteeraa minulle: "Strenci on ylpeä tukkilaisperinteestään".

Olihan nämä hassut turistikuvat tämän tiedon jälkeen ihan pakko ottaa:

Kaksipa poikaa tukkilaista niin komiasti seisoo

Vaikka miten nätisti halaan, mies näyttää lähinnä kauhistuneelta!?

Ja näin loppuu tämä osio tästä matkakertomuksesta. Seuraavaksi sukelletaan Valmieraan. Ja jos perheemme vanhinta ja viisainta (no ainakin vanhinta) siteeraan: "Joko sä kohta pääset asiaan!"

Mistä kyse, se selviää jatkossa. Nyt kiitos teille jotka tarinan jaksoitte loppuun selata!

Latviaan! Osa 2: Seda

Pieni neliosainen Latvian matkakertomus eiliseltä jatkuu.

Olemme tarinan tässä vaiheessa jo ylittäneet Viron ja Latvian välisen rajan ja jatkaneet matkaamme kohti Valmieraa, missä minulla on päämääränä kuvata eräs tietty seinä. Ennen sitä kuitenkin on suunnitelmissamme pysähtyä ensin Sedassa ja sitten Strencissä. Molemmat pieniä paikkakuntia, ja lähelläkin toisiaan, noin 30 kilometriä Viron rajalta. Strenci on tyypillinen pohjoislatvialainen pikkukaupunki. Seda sen sijaan on jotain ainutlaatuista.

Seda on pieni entinen turveteollisuuskaupunki, josta harva tietää. Se on kuin aavekaupunki, vaikka toki sielläkin eletään. Aavekaupungin vaikutuksen tekee sen mahtipontinen arkkitehtuuri. Kaupunki on rakennettu vanhan Neuvostoliiton aikana, kun Latvia oli osa suurta neuvostotasavaltojen perhettä. Ja se on rakennettu ymmärtääkseni yhdessä rysäyksessä. Sen suuret ja leveät pääkadut, nyt pääsääntöisesti autiot, on suunniteltu parhaan 1950-luvun neuvostoklassismin periaatteiden mukaisesti. Kun viivottimesta unohdettiin senttimetrit ja siirryttiin heti suurempiin määreisiin. Isoa sen piti olla ja leveää. Ja näyttävää. Ainakin paraatipuolelta.

Olen käynyt Sedassa pari kertaa aiemminkin, ja olen minä siitä kirjoittanut tännekin aiemmin. Ketä kiinnostaa: tässä kuvia ja juttua Sedasta hyiseltä tammikuulta 2012 kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Kimmon kanssa: Vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka. Myös Villa Ottilian facebook-sivuilta löytyy juttua Sedasta menneeltä kesältä, kun kävin siellä hyvän ystäväni OnuKoon kanssa. Kesäisiin Seda-kuviin pääset tutustumaan tästä linkistä: Päiväretkiä Villa Ottiliasta osa 2

Seda on tajuntaa ja näköaistia ravisteleva. Se on niin kovin ristiriitainen kaikessa rapistuvassa komeudessaan ja samaan aikaan hiljalleen hiipuvassa kituuttavassa elämässään. Sen ohella Seda - joka omana suuruutensa aikana olikin ainakin jossain määrin suljettu kaupunki, jonne siirrettiin muualta Neuvostoliitosta sankarityöntekijöitä - vaikuttaa tänä päivänä oudosti suljetulta yhdyskunnalta. Se on paikka, jonka Jumala unohti,  tai jos ei Jumala,  niin ainakin aika moni muu Latvian elämästä ja ihmisistä päättävä instanssi. Sedalaiset jatkavat eloaan, miten itse kukin vain parhaiten pystyy, ikään kuin muusta maailmasta suljettuina.

Kun Sedaan tulee, tuntuu kuin tulisi aivan toiseen aikakauteen ja toiseen maailmaan. Onko tällaista neuvostonostalgiaa ja -surkeutta enää Venäjälläkään?

Seda on näkemisen ja kokemisen väärti. Vaikka samalla matkaaja pakosta tuntee hienoista noloutta. Kun huomaa kurkkivansa ihmisten rujoon elämään, ikään kuin elämysturistina.

Toisaalta, uskon että kertomalla Sedan tarinan ja näyttämällä hetkiä sen elämästä pidän omalla pienellä tavallani huolen siitä, ettei sitä ihan tyystin unohdeta.

Puhukoot kuvat puolestaan:

Sedan sisäänajotielle mahtuisi isompiakin kulkuneuvoja kuin polkupyörä

Oudosti leikatut kummituspuut reunustavat pääbulevardia

Kauneutta arkeen  - vaikka vain tekokukkien muodossa

Takapihojen varastot eivät ole yhtä mahtipontisia kuin pääkadun rakennukset

Keskusaukio humisee tyhjyyttään

Mies, pyörä ja kuorma

Isoäiti kuljettaa lapsenlapsia keskusaukion läpi - liikennettä ei tarvitse sanottavammin pelätä

Toisen valtavan avenuen lopussa seisoo vastakorjattu kulttuurikeskus. Lähempi tarkastelu paljastaa, että vain talon fasadi on korjattu. Mutta eikö näin ollut ennenkin?

Lauantai on Sedassa suorastaan elävä päivä - ihmisiä mahtuu kameraan useampi kerralla

Rouvat ovat pysähtyneet keskustelemaan

Monenlaisia asuntoja - tarkka huomaa myös linnunpöntön!

Kulkukoiriin tai ainakin vapaasti viilettäviin karvakorviin törmää vähän joka kulmalla kaupunkia

Sedan Power Girls matkalla jostain jonnekin

Sedan spaissarit. Posh Spice on helppo erottaa, mutta kuka on Baby Spice?

 Ja näihn tyttöihin ja näihin tunnelmiin päätän tämän osan matkakertomusta. Seuraavaksi lähdetään Gauja-joelle! Pysy kuulolla!

Latviaan! Osa 1: Lähtö

Lähdimme eilen reissuun, lähelle mutta silti selkeästi oman tutun elämänpiirimme ulkopuolelle. Ihan ulkomaille asti eli Latviaan. Syykin siihen oli: halusin kuvata Latvian Valmierassa yhden seinän, ja sen tottavie kuvasinkin. Siitä lisää edellisessä kirjoituksessa. Kyse oli siis valokuvatorstain kuvahaasteesta, suorastaan maailmoja syleilevästä .

Otepään sijainti on mainio matkailun kannalta. Läheltä löytyy monenlaista mielenkiintoista, kuten nyt vaikka tuo Latvia. Matkaa meiltä rajalle alta 50 kilometriä. Rajakaupungista tai siis kaksoiskaupungista Valga/Valka on matkaa Pohjois-Latvian isoimpaan kaupunkiin eli Valmieraan toiset 50 kilometriä. Ei siis ajallisesti tai matkallisesti paha rasti. Ja vaikka matkaa ei tuon enempää meillekään kerääntynyt per sivu, oli päiväreissu kokonaisuudessa kuitenkin niin monipuolinen että se ansaitsee tulla pilkotuksi neljään osaan, joista jokainen muodostaa oman kokonaisuutensa. Sellaista se voi olla, lähimatkailu, parhaimmillaan.

Lähdetään siis liikkeelle!

Kun starttasimme kello 11.00 Villa Ottilian pihamaalta oli koko maailma epätodellinen, se oli valkea ja usvainen ja salaperäinen.  Olisin halunnut pysähtyä ensimmäisen kerran jo Pyhäjärven rantamille kuvaamaan Pyhäjärven tuttuja saaria jotka tuntuivat nyt katoavan tyhjyyteen, muinaisen Atlantiksen tavoin. Kimmo kuitenkin muistutti, että matkaa oli tässä vaiheessa taitettu komiat 3 kilometriä ja päämäärämme Valmiera oli  97 kilometrin päässä, ja että valoisan aika marraskuussa on lyhyt. Jos kuitenkin halusin kuvata tuon edellämainitun seinän luonnon valossa.

Oikeassa oli mies. Sivuutimme siis rannan parkkiksen pysähtymättä. Mutta kilometrin päässä Pyhäjärven kartanonpuistossa olikin jo ihan pakko pysähtyä. Otepään maamerkki, tuo monasti mainitsemani ja manaamanikin sotatammi oli niin vastustamattoman hienon näköinen. Kuin sadun Jöröjukka se ojenteli raajojaan ja haroi ilmaa pitkillä kynsillään.

Vanha sotatammi, jota olen kuvannut kyllästymiseen asti, tai näin olen manannut, osaa yllättää

Pyhäjärven kartanonpuisto katoaa usvaan

Puut heiluttavat ohikulkijoille kävelytien reunasta

Marraskuun kauneus syntyy epätodellisista väreistä - mustavalkoisesta ja okrasta kiedottuna valkeaan utuun

Matka jatkui kohti Sangastea ja kilometri kilometriltä usva hälveni. Niinpä en saa otettua Sangasten linnasta suunnittelemani satukuvaa. Mutta saan toisenlaisen kuvan. Kuin elokuvasta tai tarkemmin sanottuna kuin televisiosarjasta.

Kuka muistaa brittiläisen laatutuotannon Evelyn Waughin kirjasta: Brideshead Revisited? Sarja alkaa siitä että tarinan päähenkilö, Charles Ryder, palaa Bridesheadin kartanolle toisen maailmansodan aattona. Flyten perhe ei enää linnassa asu vaan linna toimii armeijan väliaikaisena majoitustilana. Sotilasajoneuvot kyntävät Bridesheadin ennen niin kauniita nurmialueita, ja missä ennen saattoi nähdä Lady Julian tai nuoren Cordelian vaeltamassa puutarhan siimeksessä, näkyi nyt vain väsyneitä miehiä khakin värisissä univormuissa.

Sangastesta matka jatkuu kohti Valga/Valkaa. Nopea tankkaus ja rajan ylitys. Viron Valgassa ehdin katsella katukuvaa Kimmon touhutessa bensapumpun kanssa. Näen harmaapukuisia ihmisiä, pipot syvällä korvissa. Näen vanhoja ihmisiä. Näen raajarikkoja. Näen nuoria ihmisiä, ohuissa toppatakeissa suuntaamassa torille, lastenvaunuja työntäen. Ja mietin, että miten kaukana tämä kaupunkikuva on Suomessa niin paljon tuohtumusta aiheuttaneen Anu Saagimin maailmankuvasta. Täällä ei näy sulosäärisiä virottaria matkalla kynsisalongista kampaamoon. Kainalossa ei keiku Louis Vuitton -laukku, vaan tavarat kuljetetaan kunnon kauppakassissa tai rehdisti muovikassissa. Ja tämäkin on Viroa mitä suurimmassa määrin.

Valgan katukuvaa marraskuisena aamupäivänä

Näine pohdintoinemme ylitämme valtakunnan rajan. Ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys on Latvian puolella, Sedassa. Mutta siitä eri kirjoituksessa lisää.