#61. mustavalkomaanantain haaste: kukka

Täytyy sanoa, että tämän viikon haaste ei minua suuremmalti riemastuta. Kukat ovat ihan jees, mutta kukkien olemus (minulle) on niiden elämässä, elinvoimassa, tahdossa puskea mullan läpi, tahdossa puhjeta kukkaan, loistaa kuin Saaronin ruusut, vaikka vain hetken, ennen vääjämätöntä kuolemaansa.

Kukka mustavalkoisena ei ole kukka. Se on enemmänkin vain tutkielma muodosta. Mustavalkoisessa kuvassa ei ole kukan tuoksua, ei sen hehkua. Ei sen elämänvoimaa, joka korostuu vihreän eri sävyissä, terälehtien hehkussa, oli sitten kyse tulipunaruususta tai haikean ujosta akileijasta.

Haaste antoi minulle kuitenkin syyn lähettää Mies kukkakauppaan. Tehtävänä ostaa sieltä yksi kukka. Mies tuli kotiin melko aneemisen krysanteemin oksan kanssa.

Huomenna kuvaan krysanteemin ja liitän kuvan tänne.

Tänään  laitan oheen muutamaisen kuvan mustavalkoisista kukista, napattuna kuvien arkistoista. Jotka mielessäni vääjäämättä muistuttavat hautajaiskukkia. Ehkä olen vain mielikuvitukseltani rajoittunut.

Siis tässä, paremman puutteessa:

Pörrinkäinen omenapuun kukissa

Haloo!!!? Täältä puhutaan! Kuuleko kukaan?

Tillipionin mutantti, lieneekö jonkinmoinen kartanopioni, kuvassa mustana kuin musta tulppaani A. Dumas'n kirjasta.

Orkidea on muodoltaan klassisen puhdas ja siksi ehkä sopii tähän kuvatehtävään.

Huomenna lisää, kunhan pääsen luonnonvalossa tutkimaan Linkaman tuomaa (anteeksi vaan Kimmo, tylsää) krysanteeminoksaa. (Kimmon kunniaksi sanottakoon, että hän valitsi krysanteemin sen terälehtien sävykkyyden vuoksi tietäen kukan tulevan tehtävän.)

Ei muuta. Huomiseen.

--

Muita mustavalkokukkia voi katsella tästä: Mustavalkomaanantai - kukka

Sekalaista kuvasälää eli paluu eiliseen

Tyhjennän viimeisiä kuvia kamerasta ja laitanpa siis tännekin vielä muutamaisen otoksen eiliseltä reissulta.


Matkan varrella tarttui kameraan vielä muutamaisesta muustakin paikasta kuvia, ja iltani ratoksi lisään ne tänne.

Ensimmäinen kuva on Otepäältä, napattu autosta Otepään yhden tunnetuimman nähtävyyden ohi ajaessamme. (Taustaa: Kimmo kun ohjastaa Jeeppiään, niin sitten mennään eikä meinata. Ja jokainen ylimääräinen pysähdys pelkän valokuvauksen vuoksi aiheuttaa rypistyksiä otsanahassa. Olen kehittämässä nyt uutta kuvaustyyliä - liikkeestä laukaisten. Joskus onnistuu, joskus ei.)

Otepään K-90 -hyppyrimäki, joka näkyy jo kauas ennen Otepäälle saapumista

Kanepin taloja. Kanepi on ensimmäinen hieman isompi asutuskeskus Otepäältä kaakkoon lähdettäessä.

Kanepin kirkontornissa ei ole ristiä, eikä edes kukkoa, joka sekin on yleinen. Vaan outo metallihäkkyrä, joka näyttää pelottavalta aseelta mutta symboloinee aurinkoa.

Beresjestä lähtiessämme teimme pienen koukkauksen Lüübnitsan kylään muutaman kilometrin päässä. Hiljainen oli kylänraitti. Ainoat liikkeellä olijat olivat kaksi sauvakävelijää ja heidän seurassaan matkaa tehnyt kissimirri.

Matkalla Taevaskodalta Beresjeen pysähdyimme hetkeksi Moosten kartanolla.

Moosten kartanosta olen kirjoittanut aiemmin. Sen rakennushistoriasta löytyy juttua:  tästä.

Beresjeen vievä tie on reunustettu hurjanvärisillä pajupensailla. joiden värit korostuvat ilta-auringon valossa.

Pajuja lähemmäs mennessä huomaa iloisena: pajunkissat ovat puhjenneet!

Matkalla Beresjestä Räpinaan (joka siis on lähin kaupunki Beresjestä tultaessa) jäi tien poskeen sen verta komea tilataideteos, että minä otin riskin ja käskin Kimmon painaa Jeepin jarrua.

Pellolla seisoi hylätty kontti, mikä tai miksi se siinä oli jäi arvoitukseksi kuten niin monet asiat Virossa jäävät, mutta sen kauneusarvoa ei voi kukaan kieltää:

On se komea! Mitä tehtävää ikinä se sitten palveleekin.

Arvata saattaa, että Taevaskodalla ja Beresjessä palloiltuamme kumipallojen lailla, olimme päivän lopuksi aika lailla nälkäisiä. Ja Beresjestä Räpinaan tullessamme päätimme lähteä syömään.

Viisi vuotta sitten se olisi ollut helpommin sanottu kuin tehty. Räpinan pikkukaupungissa kun tuolloin ei ollut ensimmäistäkään ravitsemusliikettä, yhtä katugrilliä lukuunottamatta. Muutama vuosi sitten kaupunkiin perustettiin Puuriida pubi -niminen ruokapaikka, joka oli sinällään jo suurta edistystä. Ei Puuriida mikään huono paikka ole, mutta ei se myöskään ole mikään Michelin-ravintola, joka saisi ihmisen heittämään kärrynpyöriä silkasta riemusta.

Jokin aika sitten huomasimme Beresjessä käydessämme ja Räpinan läpi ajaessamme, että kaupunkiin oli ilmestynyt myös hotelli! Arvannette, että kaupungissa, jossa ei ollut vuosikausiin ensimmäistäkään ruokapaikkaa, ei myöskään ole ollut majoitusliikkeitä pilvin pimein. Nyt oli. Yksi. Tarttoon vievän tien varressa, kaupungin ulkoreunalla, on avattu nyt vallan komea Räpina Hotell ja sen yhteyteen Kiudoski Restoraan -niminen ravintola. Sinne siis!

Kiudoski oli mukava ja Räpinan mittaan hienokin ravintola. Nimi tulee omistajien iso-iso-sedän Rudolf Kiudoskin nimestä, talon alkuperäisestä omistajasta. Talo, joka nyt on kunnostettu perusteellisesti, rakennettiin vuonna 1930.

Ruokalista vaikutti suhteellisen monipuoliselta. Silmiini tarttui Talon tervetuliaisdrinkki, jossa kerrottiin olevan Camparia, tuoremehua ja salainen ainesosa. Sitähän täytyi kokeilla. Salainen ainesosa jäi salaisuudeksi mutta drinksu oli kauniin näköinen. Ja nostatti hieman hymyä huuleen, jos ei sitä olisi muuten piisannut tänä fantastisena aurinkoisena reissupäivänä.

Salainen ainesosa jäi tunnistamatta, mutta väliäkö sillä?

Ruokakin oli hyvää. En sanoisi erinomaista, mutta hyvää! Ja tarjoilu oli ystävällistä ja muutenkin tunnelma Kiudoskissa oli hyvä. Sellaista provinsiaalista luksusta, jollain lailla söpöä ja liikuttavaa.

Kukkakaalisosekeitto, jonka päällä friteerattuja ja tryffeli-yrttiöljyllä maustettuja leipäviipaleita.

Ei siis ihme, että meidän seurueemme ilmeet olivat päivän lopuksi perin tyytyväiset. Ateria oli mainio päätös muutenkin hienolle päivälle. Mikä selittää myös Linkaman muikean ilmeen; niin on mies kuin kissa kermakupilla. Ja hyvä niin.

----

Illan lopuksi: sain Sirkulta niin hyvää palautetta, että lisäänpä tähän vielä yhden kuvan Beresjeen vievän tien pellolta löytyneestä taideteoksesta - eli vanhasta ruostuvasta metallisesta kontista:

Talvipäivänä Taevaskodalla

Ihanat aurinkoiset päivät jatkuvat, jehuu. Ja paukkupakkaset ovat vain muisto menneestä. Tupla-jehuu.

Tällaisena päivänä ei voi jäädä kotiin kutemaan - eritoten kun meillä on lyhyt tauko asiakkaista ennen huomista. Lähdimme siis reissuun, tarkemmin sanottuna minun lempipaikkaani: Taevaskodalle.

Olen kirjoittanut tänne blogiin Taevaskodasta monen monta kertaa. Jos laittaa blogin hakukenttään nimen, löytyy sillä useampikin juttu tästä ihmeellisestä luontokohteesta, joka jaksaa minua kerta toisensa jälkeen ihastuttaa, kaikkina vuodenaikoina.

Niille, jotka eivät jaksa peruuttaa blogia taaksepäin, kerrottakoon lyhyesti, että Taevaskoda (suomeksi taivaan maja) on laaja luonnonkaunis alue lähellä Põlvan kaupunkia. Sen erikoislaatu on hiekkakivitörmät, jotka hehkuvat kellan ja punaisen eri sävyissä. Yhtä lailla Taevaskodan upeus perustuu koskemattomaan luontoon, valtaviin puihin, jotka ylettyvät taivaan kannelle asti.

Olen tavan takaa vienyt Taevaskodalle ystäviäni ja joskus myös asiakkaitamme, ja kaikki ovat olleet näkemästään otettuja. Riippumatta vuodenajoista.

Keväällä ja kesällä Ahja-joen ympäristössä ja Taevaskodalla on rehevän luonnon ohella myös runsaasti eläimiä, pieniä ja suuria. Muurahaiset rakentelevat valtavia pesiä, ilman täyttää lintujen jatkuva sirkutus. Kuningaskalastaja ei ole harvinainen näky Taevaskodalla. Ja jokirannan törmäpääskyt leikkaavat ilmaa nopein siivenvedoin.

Talvella Taevaskoda on hiljaisempi, mutta kauneudessaan yhä ja yhtä lailla upea kuin keväällä, kesällä tai syksyllä. Ahja-joki jaksaa puskea talven läpi, vaikka välillä kapeana. Siitäkin huolimatta, että viimeiset viikot on Taevaskodallakin ollut kovat pakkaslukemat.

Tästä alkaa siis kuvakertomus tämän päivän reissusta ihanalle Taevaskodalle.

Kuten aina, reissu alkaa padolta, jonka vierestä varsinainen luontopolku alkaa. Pato ja sen yhteydessä oleva voimalaitos rakennettiin vuonna 1952. Välillä voimalaitos oli käyttämättä, mutta se korjattiin vuonna 1991. Laitos tuottaa sähköä 1 gigawattitunnin vuodessa.

Minulle vanha pato merkitsee enemmänkin kuvauskohdetta. Vaikka putous ei ole suuri, se on omalla tavallaan uskomattoman pittoreski. Ja eritoten näin talvella:

Latte ja Kimmo ihmettelevät padon putousta vanhalta sillalta.

Yksityiskohtaa padolta.

Jäämuodostelmia kuin Kapteeni Nemon merihirviöt

Varsinainen luontoreitti alkaa padolta ja lähtee kiertämään Ahja-joen sivustaa joen alajuoksulle. Välillä polku kulkee metsän keskellä, välillä se poikkeaa joelle kunnes tullaan Emalättelle, eli yhdelle Ahja-joen alkulähteelle (tarkkaan käännettynä Äiti-lähteelle). Lähteen veden sanotaan olevan parantavaa. Tänäänkin lähteellä kävi seurue nuoria täyttämässä mukaansa tuoman vesikanisterin lähteen vedellä.

Emalätte virtaa Ahja-jokeen.

Emalätteltä voi valita kulkureittinsä joko myötä- tai vastapäivään. Molemmat reitit seuraavat Ahja-jokea ja tuovat lopulta kulkijan Suurelle Taevaskodalle.

Punakeltaiset kalliontörmät reunustavat jokea koko matkan Suurelle Taevaskodalle.

Sorsa ui hyisessä Ahja-joessa, tähti nokassaan.

Aurinko peilailee itseään jääriitteen ja kylmän Ahja-joen pinnalta

Matka jatkuu ja Suuri Taevaskoda häämöttää edessä. Sinne vie silta niille, jotka ovat valinneet Emalätteltä ns. yläreitin, joka kulkee Ahja-joen ylätörmällä:

Suuri Taevaskoda on 24 metriä korkea suuri luonnonmukaisesti syntynyt 200 metriä leveä kallioleikkaus, joka kiertää kaarevasti Ahja-joen reunamaa seuraten.

Latte riemastuu näkymistä ja purkaa ihastustaan heittämällä kärrynpyöriä vaakatasossa.

Hiekkakivitörmien päällä oleva multakerros on ohut. Silti puut yrittävät löytää elintilaa rotkon reunalla. Aina ei käy hyvin, ja rotkon yli kiepahtaneet kuuset ovat tuttu  näky Taevaskodalla.

Törmäpääskyille pehmeä hiekkakivi on ihanteellinen paikka kaivaa pesiä.

Myös ihminen on nähnyt asiakseen jättää hiekkakivitörmiin omat puumerkkinsä. Tässä merkintöjä vanhimmasta päästä.

Tällainen oli siis reissumme tänään Taevaskodalle. Aurinko paistoi ja elo oli herttainen. Minä kuvasin, Kimmo ja Latte riemuitsivat omalla tavallaan, Latte eritoten.

Tähän kuvaan päätän tämän tarinan. Ja kerron huomenna siitä, mihin lähdimme Taevaskodalta.

Sillä päivähän jatkui vielä hienoissa merkeissä.

Luontohavaintoja Virosta: ketut kiimassa, peurat katolla

Viime päivinä ovat ketut olleet liikenteessä, kuten myös peurat. Muutama päivä takaperin pelotteli komea uroskettu asiakkaitamme, haukahdellen lumikasan päällä ja aiheuttaen ansaittua kauhua naispuolisen seurueen keskuudessa.

Tänään lueskelin ilmatieteen laitoksen luontouutisia ja sieltäpä selvisi miksi ketut ovat aktiivisia nyt päivälläkin; niillä on kiima-aika, joka asettuu helmikuun loppuun, maaliskuun alkuun ja kestää viikon.

Sanomalehtien tapaan totean: kuvan kettu ei liity tapaukseen, vaan on kuvattu Elistveren luontopuistossa.

Lueskelinpa hieman lisää kettujen elämästä ja jaan nyt sitten kanssanne oppimaani.

Kettujen pariutuminen vaihtelee ja ketttu voi olla joko yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla niinikään useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa. Pentujen silmät aukeavat noin 10-14 vuorokauden kuluttua.

Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.

Kettujen määrään vaikuttaa suuresti myyräkanta. Virolaisten luontosivujen mukaan kettuja on tänä talvena liikkeellä poikkeuksellisen paljon. Kylmä talvi on tehnyt niistä myös röyhkeitä, eikä ole harvinainen näky nähdä kettua tallustelemassa kylänraittia pitkin, ihmisistä tuon enempää välittämättä. Ruuanhakureissut saattavat johtaa perinteisen kanalan ohella myös pihan piiriin - uutisessa kerrottiin ketun pistelleen poskeensa erään perheen kissan.

Peura napostelemassa puunoksia Villa Ottilian edessä.

Kylmä talvi on vaikuttanut myös peurojen elämään tuoden nekin lähemmäs pihapiirejä. Peuroja on myös tavattu talojen katoilta, mistä ne etsivät järsittävää, ilmeisesti sammalta ja jäkälää. Uutisen mukaan peura loikkaa kepeästi puolitoistametristen aitojen yli, eikä kaksi metriä korkea loikka talon katollekaan ole sille homma eikä mitään.

Meillä peurat ovat tuttu näky etupihalla. Päivä päivältä ne tulevat lähemmäs portteja, eikä edes Latten miehekäs haukku saa niitä kuin hetkeksi mietteliääksi.

Peura ottaa katsekontaktia Villa Ottilian parkkipaikan takaa

Toissa iltana Kimmo ja Latte tekivät uuden luontohavainnon: saukot ovat asettuneet talomme lähellä virtaavan pienen ojan pientareelle asumaan.

Luonnonpuistossa asumisessa on todellakin puolensa. Olemme viime vuosina nähneet pelkästään kotimme ikkunoista enemmän luonnoneläimiä kuin kaupunkilaisen elämämme aikana yhteensä. Ja joka kerta ketun, jäniksen, peuran tai näädän näkeminen tuottaa suurta lapsenomaista ihastusta ja iloa.

Ja saa mielen niin kaunosieluiseksi, että tämän postauksen kuvatkin tuunasin hieman reaalihavainnosta herkemmiksi.

Paista päivä aurikoinen

Hienot talvipäivät jatkuvat.

Toki vieläkin kylmää on, yön aikana lämpötila laskee vielä melko reippaisiin lukuihin, kuten tänään -26c. Mutta auringon noustua lämpötila nousee nopeasti -10C hujakoille, joka tuntuu jo mukavalta.

Parasta kaikessa on kuitenkin auringon paistaminen - lumi hohtelee ja taivas on sininen ja maailma on kuin postikortista.

Hyvä niin, sillä meilläkin on ollut runsaasti hiihtoloma-asiakkaita, jotka ovat saaneet lomalleen hienot kelit kaupanpäällisinä.

Eilen aamulla saimme taas herkän muistutuksen siitä että asumme Otepään luonnonsuojelupuistossa. Yksinäinen hontelojalkainen peura tassutteli talon etupihan tuntumassa, asiakkaidemme pikkuväen riemuksi.

Hetken tuntui siltä, että peura tiesi ikkunan takanan kuikuilevasta lapsiparvesta ja oikein esiintymällä esiintyi kaikkien riemuksi:

Korvat on suuret kuin pupujussilla

Katsokaa millaiset pusuhuulet peuralla onkaan!

Tästä kuvasta Kimmo riemastui: "Peura selvästi ihailee mun Jeeppiä!"

Valokuvatorstain 196. haaste: joku

Järkytys oli Villa Ottiliassa melkoinen:

"Joku on syönyt kupistani!!!"

Muita jokuja näet: täältä

Sarvikuono olohuoneessa

Olen kuullut että joillain on virtahepo olohuoneessa. Aiheesta on jopa kirjoitettu kirja.

Meillä ei virtahepoa olohuoneessa ole, mutta on sarvikuono. Se muutti meille eilen.

Kerron miten kaikki kävi.

Teimme kauppareissun Elvaan, vaihteen vuoksi. Meillä on koko viikko talo enemmän tai vähemmän täynnä asiakkaita, joten päätimme kerralla hankkia aamiaistarvikkeita hieman runsaammin. Elvassa on tarjontaa enemmän kuin Otepäällä. Ja siellä on perinteisten Konsumien ohella myös Säästumarket-nimisen ketjun myymälä, joka on tunnettu ennen muuta huokeista tuotteistaan.

Säästumarket lienee lainannut konseptinsa melko pitkälti Lidliltä. Yksi tyypillinen piirre ketjun myymälöille on myymälän keskellä oleva saareke täynnä rihkamaa ja krääsää. Myönnettävä on, että joskus näissä Säästumarketin erikoistarjouksissa on jotain käypääkin tavaraa, mutta useimmiten valikoimat koostuvat käsittämättömästä rihkamasta, jota on tilattu myymälään joko hetken mielijohteesta tai siksi että tuotteita on saatu jostain päin King-Kongia halvalla.

Minä rakastan tutkia Säästumarketin säläosastoa. Nostella ja käännellä ja ihmetellä myyntiartikkeleita. Ne todistavat minulle kerta kerran jälkeen sen, että maailma on ihmeellinen ja monimuotoinen.  Kimmolle tämä on kauhistus. Miehelle nousee hikipisarat otsaan, katse käy häkeltyneeksi ja säikyksi, ja olo on tukala. Koko sen ajan kun antaumuksella hipelöin muovista piknik-koria tai kätevää, vaikka hieman huteraa sipulinleikkuria tai 10 parin nailonsukkanippua mies liikehtii levottomasti takanani, siirrellen rytmikkäästi painoaan jalalta toiselle.

Sillä: kun Tiina hipelöi, Kimmo hepuloi.

Halvat on minulla huvit. Sillä minulle tuottaa suurta hupia katsoa miten Kimmon silmät laajenevat teelautasen kokoiseksi kun otan käteeni jonkun kätevän muovisen härpättimen ja alan käännellä ja tutkia sitä. Mies tietää jo, että mitä enemmän hän minua hoputtaa, sitä varmemmin poraan jalkani lattiaan ja jatkan tieteellisiä tutkimuksiani. "Et kai sä TOTA aio ostaa?" mies saattaa hönkäistä kauhunsekaisella äänellä.

Eilen silmäni tarttuivat muovisiin villieläimiin. Tarjolla oli elefanttia, leijonaa ja sarvikuonoa useissa eri väreissä. Minä muovileluja tutkimaan. Ja jälleen Kimmo reagoi tutulla atavistisella tuskalla. "Mitä sinä muovileluilla tekisit?" tämä kysyy epäuskoisena. "Leikkisin, tietenkin" vastaan. Mies tuijottaa minua kuin vähämielistä.

Aikani pähkäiltyäni päädyn sarvikuonoon ja pistän sen ostoskärryyn, miehen suureksi hämmästykseksi. "Sarvikuonot ovat kivoja, eikö vaan. Ja euro kuuskytsenttiä on vähän kokonaisesta sarvikuonosta", totean huolettomasti ja jatkan matkaani kaupassa. Mies seuraa minua päätään pudistellen.

Näin sarvikuono siis saapui kotiimme. Ja tänään Kimmon lähdettyä kaupungille aloin sillä leikkiä.

Ja tällaista sitten sain aikaiseksi:

Saanko esitellä sarvikuonon, joka muutti olohuoneeseemme. Sakke nimeltään. 

Kuten kaikki kunnon sarvikuonot, on Sakke aikamoinen äijä. Se tapasi viettää päivänsä omassa ja mukavassa mutalammikossaan röhnöttäen ja kylkiään raapien. Minding his own business, kuten engelsmannit sanovat.

Sarvikuonot ovat aika sisäänpäinkääntyvää sakkia, eikä Sakke ollut tässä poikkeus.

Kaikki olisi varmasti jatkunut Saken elämässä suunnilleen samaan malliin, ellei Luonto suuressa ihmeellisyydessään ja arvaamattomuudessaan olisi puuttunut peliin.

Eräänä päivänä keräytyi taivaalle uhkaavia  pilviä, jotka hiljalleen peittivät auringon taakseen. Taivaankatto aukesi, salamoi ja jyrisi. Myrskyä jatkui päivästä toiseen, viikosta toiseen ja pisarat mylläsivät Saken ennen niin mukavan samean mutalammikon aivan vääränlaiseksi. Se jurppi Sakkea.

Sakke ei arvosta.  Se päättää äänestää jaloillaan ja lähtee etsimään uusia mutalammikoita ja parempia säitä.

Monen sattuman kautta saapuu Sakke lopulta Mexicoon, missä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja kaktukset huojuvat tuulessa. Täällä ei sada, toteaa Sakke tyytyväisenä taivaalle tähytessään.

Saken mielestä Mexico on periaatteessa ihan hieno paikka. Ruoka tosin on hieman turhan maustettua ja kieli käsittämätöntä. Lisäksi paikalliset ovat aivan liian tuttavallisia Saken makuun. Ei Sakke jaksa seurustella eikä juoda tequilaa päivästä toiseen. Se on sarvikuono. On aika jatkaa matkaa, ylittää raja ja suunnata Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, jonka sanotaan olevan mahdollisuuksien maa.

Sakke ylittää rajan käyttäen ainoaa osaamansa taktiikkaa: rynnistystä.

Sakke kiertää Amerikkaa laidasta laitaan. Se tutustuu Las Vegasin pelikasinoihin ja New Yorkin Brooklyn Bridgeen. Käy Alaskassa ja Chicagossa ja Guggenheimin museossa.

Kalliovuorilta Sakke löytää mieluisan mutalammikon:

Muta on gutaa, toteaa Sakke

Amerikka on nyt nähty, miettii Sakke ja pohtii seuraavaa matkakohdettaan. Vuorilla tapaamansa intiaani kertoo Sakelle maasta pohjoisessa, jonka sanotaan olevan Sarvikuonojen maa.

Sakke innostuu ja hyppää hetimiten lentokoneeseen ja saapuu Pohjolaan. "Täällä ei ainakaan turhia höpistä", toteaa Sakke tyytyväisenä. Ja ihmisillä tuntuu olevan paksu nahka.

Sakke seikkailee Villa Ottilian kurpitsapenkissä.

Pohjola tuntuu olevan ihan jees, tuumaa Sakke. On järviä missä pullikoida ja on kuraa ja mutaa kuukausikaupalla, niin keväisin kuin syksyisin. Ja on ihmisiä, joilla on vähintään yhtä paksu nahka kuin minullakin.

Tämä hyvä, toteaa Sakke. Ja muuttaa olohuoneesemme.

Sen pituinen se.

Hyvä mesta, kuraa ja mutaa ja ihmiset mukavasti tuppisuita. My kind of place.

#60. mustavalkomaanantain haaste: Valo

Ei ole valoa ilman pimeyttä

ei kirkkautta ilman varjoa.

Kevät vaatii talven tullakseen

ja ilo muiston surusta.

Muita mustavalkoisia kuvia valosta löytyy täältä: Mustavalkomaanantai