Otepään yössä täysikuun aikaan

Viime yönä oli täällä täyskuu ja suhteellisen kirkas taivas. Mikä tarkoitti, että yön pimeinäkin tunteina oli oudon kirkasta, mitä Linkama kommentoi tullessaan viimeiseltä iltaulkoilulta koirien kanssa. ”Siellä on nyt hienot värit”, totesi mies, ”usvaa, ja outoa vihreää ja keltainen kuu”.

Sain idean. Yön pimeydessä lähdin retkeilemään lähiseuduille kameran ja jalustan kanssa. Tutkimaan miten kuvia tallentuu kameran digitaaliselle pinnalle outoon aikaan ja oudossa valossa.

Mukaani otin kameroistani heikoimman, mutta keveimmän, eli pienen Olympuksen ja jalustan. Vaan tuo pahuksen jalusta, se hajosi viime talven pakkasissa, mekanismi, jonka pitäisi pitää kamera liikkumatta, napsahti pakkasessa halki ja nyt kamera pyörii akselinsa ympäri. Täytyy olla varovainen laukaisinta painaessaan, ettei kamera liikahda. Ja liikkuihan se, vaikka yritin olla kuinka varovainen. Joten kovin montaa hyvää kuvaa ei lopulta kameraan tallentunut. Laitan parhaat oheen. Klikatkaa niitä, pieninä kuvat ovat todella vaatimattomia, suurempina ehkä jo hieman parempia.

Mutta ei valokuvaus ollutkaan viime yön paras sisältö. Vaan kulkeminen öisessä kaupungissa ja luonnonpuistossa outoon aikaan. Liikkeellä olin 0.30 – 03.00 välisen ajan. Mikä erilainen todellisuus ja maisema!

Tämä Villa Ottilian portailta nähty maisema houkutti minut liikkeelle:



Aloitin kuvauksen Susisuolta eli Hundisoon vanhoilta ja täyttämistä odottavilta saostusaltailta. Sorsapari hermostui saapumisestani ja räpisteli loukkaantuneena tiehensä.

Kummitusmaisesti usva roikkui lampien päällä. Mutta keltainen kuu oli hetken kadoksissa selkäni ja puiden takana.



Susisuolta jatkoin matkaa kaupunkiin, nousin jyrkkää mäkeä Kalda-kadulle ja hiljaa talojen välistä kaupunkiin puikkelehtiessani mietin, että toivottavasti pihakoirat eivät hermostu ja aloita hurjaa hälyhaukkua. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton – koiratkin olivat huumautuneet täysikuusta, tai sitten ne oli otettu sisälle.

Pikkukaupunki kesäyössä on jotenkin suloisen viaton. Minkäänlaista vaarantunnetta siellä ei ole. Mitää pahaa voisi näiden pienten uinuvien talojen uumenissa tai varjoissa lymytä?



Otepään Keskuspuisto kantaa komeaa nimeä – todellisuudessa se on hoitamaton viheralue melko liettyneen ja rehevöityneen lutaikon ympärillä. Sammakojen katkeamaton ja polveileva kurnutus viihdytti valokuvaajaa, joka yritti vangita kameraansa yön taian.



Leikitäänpä hieman tämän kuvan kanssa – siristetään silmiä ja nähdään se maalarin silmin



Jatkoin matkaani, saapuessani Pikk-kadun päähän oli kuu tullut esiin osittain, se oli outo ja keltainen ja punaiset pilviharsot viiruttivat sitä



Äänettömästi kuljin ohi Miku kotimajoituksen ja Nuustaku-villan. Mäen korkeimmalta kohdalta katselin alas laaksoon, meidän omaan laaksoon. Usva oli muuttanut maiseman lähes tuntemattomaksi. Näytti kuin metsän keskellä olisi järviä.



Lämpötila oli laskenut yön mittaan ja kostea sumu oli huomaamattaan kietonut minut kylmään vaippaansa. Käteni olivat kohmeessa ja huomasin palelevani. Lähdin siis kotia kohti.

Kotikatummekin, Oru-katu (Oru eli Org on laakso viroksi) oli sekin kuin vieras tie. Aamulla kuvia Kimmolle näyttäessäni tämä kysyikin alla olevan kuvan kohdalla: ”Mistä tuo on?”



Kaukana näkyvä UPM:n vaneritehdas näytti yössä salaperäiseltä ja salaiselta ja hieman vaaralliselta tuotantolaitokselta. Ehkei siellä valmistetakaan viatonta vaneria? Vaan jotain ihan muuta, ehkä avaruusteknologiaa…



Palatessani laaksoon oli metsä herännyt jo aamuun. Matkan alussa olin kuullut vain sorsien räpistelyä ja sammakoiden kurnutusta. Nyt luonnonpuiston kaikki linnut kujersivat, visersivät ja sirkuttivat toinen toisilleen – vaikka auringonnousuun oli aikaa vielä tunti. Satakieli luritteli pitkiä runoja, joilla ei ollut sanoja, mutta rytmi ja tarina.

Vielä yksi kuva kotitalosta ja sitten sisään lämpimään.



Öinen seikkailuni oli ohi. Katsoin uudelleen kotiportailta usvaista maisemaa, joka oli minut houkuttanut liikkeelle ja mietin, millainen huima jännittävä ja ihmeellinen seikkailu minulla oli ollut. Mitään ei tapahtunut – mutta tapahtui kuitenkin. Paljon.