Minulla on ystävä, joka rakastaa minua pyyteettä, joka ei moiti, ei petä, ei ole ahne, ei paha. Ei ole, eikä koskaan ole ollut. Hän ei yksinkertaisesti osaa.
Minulla on ystävä, joka on kannustanut minua, kun olen ollut surullinen, osoittanut minulle elämän suurimmat ilot – ne löytyvät pienistä asioista, on ystäväni opettanut. Tuulesta, tuoksuista, väreistä, hajuista. Ne ovat siinä ihan lähellä, senkin hän on opettanut, ei niitä tarvitse metsästää kaukaisilta mailta, ei tavarataloista tai suurista spektaakkeleista.
Paina nenäsi maahan, on ystäväni opastanut, näe kaikki mikä ympärilläsi on. Nosta katseesi ilmaan, nuuhki tuulta, huomaatko, se lupaa jo kevättä, kesää, ensilumia. Tuulessa on kaikki viestit, on ystäväni kertonut.
Ja joka aamu me lähdemme ystäväni kanssa tutustumaan maailmaan uudelleen, kuljemme kahden milloin hankeen tallattuja polkuja pitkin, milloin kevään ensivihreillä pelloilla ja niityillä. Milloin rapisevien syksyn lehtien keskellä. Viisas ystäväni jaksaa johdattaa minut metsään vieläkin, vaikka jalat jo huojahtelevat, viedä minut salaisuuksien ääreen.
Niin tänäkin aamuna.
Pieni oppaani osoittaa minulle minne katsoa. Ja joka aamu on metsässä taas uutta ihmeteltävää. Minä tutustun maisemaan kamerani kanssa, ystäväni hajuaistinsa kautta.
Tule, jatketaan matkaa, hän pyytää. Mutta mennään ihan hitaasti, sillä nopeampaa en enää jaksa kulkea. Pysähdelläänkö välillä, vaikka valkovuokkoja nuuhkimaan.
Minulla on ystävä, joka on opettanut minulle jo niin paljon. Anteeksiannosta, rakkaudesta, vilpittömyydestä. Ja ilosta.
Mutta yksi läksy on ystävälläni minulle vielä opetettavanaan. Opetus vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemasta.
Sillä ystäväni on vanha. Päivä päivältä hänen jalkansa jaksavat kantaa aiempaa lyhyemmän matkan. Ystäväni on jo lähes kuuro, ja lähes sokea. Mutta hän ei ole koskaan tarvinnutkaan korvia kuullakseen tai silmiä nähdäkseen. Hän on aina nähnyt ja kuullut sydämellään.
Minä katson rakasta ystävääni ja ajattelen, että en halua tätä viimeistä oppituntia.
Ronja lepää parvekkeella, voipuneena lenkistämme, silmät lupsahtelevat kiinni vaikka ei ole vielä puoli päiväkään.
Ja minä ajattelen: Minä rakastan sinua niin paljon. Tiedäthän sen? Älä jätä minua vielä! Ethän!!!
5 kommenttia:
Itkettää...
Elämä on kuolemista.
Anja
Ronja opetti minulle paljon. Ronja otti minuta omakseen. Ja edelleen aina tyynenä toteaa, siinä se Onukoo taas on. Ja ymmärtääkseni takoi sen myös Latten kaaliin. Ronja on rakas. Mutta kuten Anjakin sanoo - kaikkea aikansa.
Upea koira, ikimuistoinen.
Keräät jo voimaa, ja jonakin päivänä pystyt ottamaan vastaan väistämättömän. Ronja pysyy sydämessäsi, niinkuin tähänkin asti.
Ihana kertomus, ihanat kuvat!
Ja taas on tippa silmässä...
Ronja neiti ei tosiaan enää nuoremmaksi käy. Viimeinen eläinlääkärikäynti järkytti. Lääkäri käski alkaa jo hiljalleen valmistautua Ronjan viimeiselle matkalle. Vielä sitkeä sissi jaksaa, mutta kuinka kauan, muistutti lääkäri.
Minähän menin ihan shokkiin. Vaikka olen koko ajan yrittänyt järjellä asiaan valmistautua, en sitä sydämellä taida.
Mutta toistaiseksi karvalapsosella on sekä elämänhalua että elämäniloa ja ruokahalua. Kipeisiin jalkoihin annamme nyt särkylääkettä, ja se näyttää auttavan.
Lähetä kommentti