Louisianan suistomailla?

Terveisiä Villa Vallattomalta eli Haapsalusta!

Saavuin tänne jo sunnuntaina ja mukavastihan se aika on mennyt. Joskin minua odotti aikamoinen yllätys kun kaarsin Punaisen Ranskattaren mökkitien viimeiselle taipaleelle. Arttu Wiskari laulaa:  "Anna Faija mun ajaa mökkitie". Minä olisin mielelläni antanut jonkun toisen ajaa:

En muista toista kertaa jolloin Vallaton olisi ollut näin veden vallassa. Talo on kuiva, mutta hetken se sijaitsi saarella. Koko lailla ankean näköistä, muuta en voi sanoa.

Portin edessä on pieni lämpäre kuivaa, kaikki muu on veden vallassa

Tässä pitäisi näkyä kaunis nurmimaisema ja iiriksiä. 

Jotenkin surkuhupaisaa - ainoa paikka etupihalla jossa ei ole vettä puoleen sääreen on lampi, joka on vielä jäässä.

No, ei auta itku markkinoilla eikä mökillä. Vetäisin kumisaappaat jalkaan ja ajoin auton miten taisin pihalle. Sinne se meni ihan nätisti, maa oli vielä kovaa. Siinä vaiheessa.

Yön pimeydessä ja päivän jo vaihtuessa maanantaiksi saapuivat odotetut vieraat Suomesta. Ystäväni Marja kera miehensä saapuivat viimeisellä iltalautalla ja heillä oli missio; he tulivat Vallattomalle karsimaan omenapuitani. Tästä oltiin juteltu jo viime syksynä, kun haaapsalulainen ystävättäreni Anne valitteli omenien määrää. Niitä ei kukaan syö, itse en parhaaseen omenankeräysaikaan useinkaan ole edes paikalla, vaan kiinni Otepäällä, ja maahan pudonneiden omenien kuskaaminen kompostiin on oikeasti aivan hirveä homma, joka on yleensä jäänyt Annelle. Omenoita riittää Läänemaalla, niistä on ylitarjontaa eikä kukaan innostu ajatuksesta tulla poimimaan niitä mökiltäni.

Syksyllä kiersimme siis Annen kanssa pihamaata ja Anne esitteli ajatuksiaan: tuo voisi lähteä, ja tuo, ja tuo... Minä ymmärsin Annea, mutta pohdin samalla puiden tehtävää näkösuojana naapuritontille.  Vallatonhan ei ole mikään erämaamökki vaan on jokaiselta sivulta naapureiden rajaama - mutta kesällä tontti on täysin suojainen katseilta, kiitos myös omppupuiden.

Palaamme maanantaihin jolloin  alkoi urakointi. Kävimme läpi ne puut jotka joutavat lähteä, niitä oli alkulaskelmissa neljä - viisi. Annekin saapui paikalle työtä ihmettelemään ja valvomaan.

Vaan miten kävi! Kun kaadon hetki koitti, alkoi suuri ehkäily. Tässä vain osa Annen ja Marjan repliikeistä: "Tuosta lajikkeesta saa ihan älyttömän hyvää mehua, ei sitä." "Tuo on tosi hyvä hillo-omena! Ei sitä!" "Tämä on erinomainen talviomena - kun sen säilöö talouspaperiin käärittynä on se ihanaa vielä jouluna!" -- Kimmokin soitti ja muistutti, että valkeaa kuulasta ei saa ainakaan kaataa, koska se oli Ronjan lempiomenapuu!

Ja moottorisahamies seisoo saha kädessä ja kysyy, että mitä tässä nyt sitten kaadetaan ja mitä ei? Vai pannaanko saha pois.

Lopulta kaatui kaksi kokonaista omenapuuta, loppuja typistettiin ankaralla kädellä. Kirsikkapuista jätettiin vain pari. Luumu- ja päärynäpuitakin karsittiin. Ja lopulta vielä kaadettiin keittiön ikkunaa varjostanut vuorimänty, joka oli aikamoinen rumilus. Toisaalta, hieman oli sääli nähdä vanhan ystävän tuupertuvan; olenhan seurannut sen kasvua aivan polvenkorkuisesta asti.

Hommaa tehdään jäähileisessä vedessä joka yltää puolisääreen

Se on sitten entinen vuorimänty

Olipa aikamoiset vesitalkoot! Mutta hommat tuli silti hoidettua. Päivä päivältä loputkin lumet sulivat ja tekivät lisää lammikkoa, erityisesti takapihalle. Maa kävi samalla yhä liejuisemmaksi ja pehmeämmäksi ja upottavammaksi. Kottikärryn työntäminen vaati ylimääräistä vauhtia ja voimaa, ettei se vajonnut uppeluksiin. Maisema alkoi muistuttaa Louisianan suistomaita, sen mitä olen elokuvista nähnyt, ja ainoa mitä enää puuttui oli muutama alligaattori mulkoilemassa veden alta.

 Marja painaa mudassa apinan raivolla

Välillä myös Urinkoinen eli aurinko paisteleepi

Olen minä vaan käsittämättömän onnekas siinä, että minulla on kaksi näin hyväsydämistä ja työteliästä ystävää, jotka vuodesta toiseen ovat minua auttaneet kaikissa elämäni osa-alueissa ja ongelmissa. Vallaton ei olisi niin hieno ja toimiva ilman heidän työpanostaan! SUURKIITOS teille kahdelle ihanalle ihmiselle!

Eilen Marja ja siippa lähtivät ja nyt olen täällä yksikseni. On minulla seuranani tukku varpusia ja peippoja ja kirjava kissa joka aika ajoin hiipii aidan alta tontille, tipupaistista haaveillen. Taivaalla minua tervehtivät jatkuvat hanhi- ja kurkiaurat ja myös joutsenet muistavat tuutata Vallattoman kohdalla.

Vaan kerrotaan vielä Marjan ja miehensä lähdöstä tämän verran. Palataan Punaiseen Ranskattareen, joka mainittiin tarinan alussa, jolloin se seisoi suht tukevalla maalla. Päivien saatossa maa pehmeni ja Ranskatar vajosi aina vain syvemmälle. Epäilin että se ei enää lähde Louisianan suistomaan liejusta irti ollenkaan.

Pyysin sitten kainosti Marjan siippaa ennen lähtöään ajamaan auto portin edessä olevalle kuivalle lämpäreelle, jossa siihen asti heidän autonsa oli ollut. Mies tekemään työtä käskettyä. Mikä spektaakkeli!! - olisinpa saanut videolle!!! Ranskatar sylki valtoimenaan mutaa vuoroin edestä ja vuoroin takaa. Ja samalla survaisi itsensä vain yhä syvemmälle mutaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, taisin nauraa.

Aikansa kun sitten leviteltiin soraa mutavelliin ja tehtiin muita poppakonstitaikoja saatiin Punainen Ranskatar ylös mutaliejusta. Mutta se ei ollut enää punainen. Siitä oli tullut Josephine Baker, tuo tummapintainen Ranskassa 20-luvulla kohauttanut tanssija.

Alkuperäinen Josephine Baker

Loppuelämän ensimmäinen päivä

Hautajaisvierailu Suomeen on nyt takana ja olemme palanneet Viroon, hieman omasta aikataulustamme jäljessä. Otepäälle emme ole vielä ehtineet. Eilen saavuimme Võsulle ja tämä päivä on mennyt siivotessa ja maalarinteippejä maalatuista ja sitä myöten valmiista bokseista repiessä.

Hautajaiset olivat, kuten aina, surulliset ja arvokkaat. Enoani jäivät suremaan vaimo ja tytär, ja molempien syvää murhetta katsoessa tuli itsellekin perin surullinen olo. Vaikea oli löytää lohdutuksen sanoja sureville. Tartuin erääseen muistoadressin lauseeseen: "Älkää murehtiko sitä että olen kuollut. Iloitkaa siitä että olen elänyt." Tai jotain sen suuntaista.

Enoni oli hieno mies, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli suoraselkäinen ja rehti mies, joka ei tehnyt itsestään numeroa. Hiljaisen puoleinen. Huomaavainen ja äärimmäisen korrekti. Työteliäs ja sitkeä. Kiltti.

Koska enoni oli sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja omistanut koko aikuiselämänsä maanpuolustukselle, olivat hautajaiset sotilaalliset.  Hietalahden uusi kappeli oli viimeistä penkkiriviä myöten täynnä, paikalla paljon enon aikalaistovereita, kaikki aselajit olivat ymmärtääkseni edustettuina, tuoden kukin omat tervehdyksensä vainajalle.

Kiltti ja hiljainen mies, ovat omat mielikuvani enostani. Eivät ehkä ensimmäiset adjektiivit jotka liitetään aktiivisotilaaseen. Hautajaispuheita kuunnellessani silmäni aukesivat ymmärtämään enoni tavan viedä omat tavoitteensa loppuun asti. Ei meuhkaten tai isotellen. Vaan sovitellen ja keskustellen. Pehmeän määrätietoisesti. Enoni ehti elämänsä aikana saavuttaa paljon. Viedä monta tavoitettaan loppuun asti.

Kuten sanottua, enoni oli hieno mies.

Hautajaiset tuovat väistämättä mieleen myös oman kuolevaisuutensa. Ja nostaa esille ajan käsitteen. Sillä ajastahan on kyse. Meille on kullekin annettu sitä tietty mitta. Ajan pituus ei ole tärkeää. Tärkeää on se miten aikamme käytämme.

Eilen juttelin pitkästä aikaa rakkaan kolkkatyttö-Jaanan kanssa puhelimessa. Laskematta kaukopuhelun sykähdyksiä. Oli vain tarve kertoa Jaanalle, että olet tärkeä. Olet ajatuksissani. Olet osa minua ja elämääni, ja olen niin ylpeä siitä että saan olla myös osa sinun elämääsi.

Minun olisi pitänyt ottaa illan mittaan useampiakin samankaltaisia puheluita. Kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Sillä he merkitsevät kaikkea. Ystävät, rakkaat.

Tänään on loppuelämäni ensimmäisen päivän ilta. Olenko käytänyt päiväni hyvin? Aikaa ei ole hukattavaksi. Se on käytettävä hyvin, jokaisesta minuutista ja tunnista nauttien parhaalla mahdollisella tavalla.

Ainakin aloitin aamuni hieman tavallisesta poiketen. Sen sijaan että olisin silmäni avattuani kömpinyt sängystä aamutoimille, kahvinkeittoon ja arkipäivään valmistautuen, käännyin rakkaimpani puoleen ja peitin hänet suukkoihin. Rutistin niin että mies ei ollut henkeä saada. "Mikä nyt on?" mies kysyi. "Ei mikään" vastasin minä ja jatkoin: "minä vain rakastan sinua NIIN paljon. Enkä sano sitä riittävän usein!"

Jokainen päivä on tärkeä. Jokainen päivä meillä on tilaisuus osoittaa rakkauttamme, kiintymystämme, ihailuamme ja tunteitamme. Tänään. Nyt. Ei huomenna. Ei sitten joskus. Paremmalla ajalla.

Meillä kaikilla on niin paljon syytä olla kiitollisia. Valittamisen ja vaikenemisen sijaan. Kukaan ei ole ajatustenlukija. Sanokaa siis ääneen ajatuksenne. Kertokaa tunteistanne.

Se olkoon tämän loppuelämäni ensimmäisen päivän illan viesti. Kiitollisuus. Kiitos teille ystävilleni, jotka satutte ehkä tämän viestin lukemaan.

Sommaren Efter

Outo kevyt tunne!

Ihana, äänekäs, eloisa ja aivan supermukava suomalaisseurue poistui tänään aamutuimaan Villa Ottiliasta. Viimeiset halaukset, kädenpuristukset, ja taas halaukset. Hyvät kotimatkan toivotukset. Naurua. Ja haikeutta eron myötä. Kolmessa päivässä oppii tuntemaan ihmistä ja ihmisiä aika hyvin. Hyvää matkaa kotiin!

Kesän viimeinen iso seurue.

Tässä tämä kesä nyt oli, asiakkaiden puolesta. Muutama hajanainen varaus on vielä kuun lopulle, mutta tänään lähteneen suomalaisseurueen myötä päättyi meidän korkeasesonkimme.

Toukokuussa, kun ensimmäiset kesävieraat ilmestyivät nauroimme Kimmon kanssa, että olemme kuin Korkeassaaren karhut. Talviunilta heränneinä olemme yhtä kiinnostuneita turisteista kuin mitä he ovat meistä. Olemme aivan innoissamme. Valmiita Korkeasaaren karhujen tapaan ottamaan innokkaina kontaktia. Vaikka tekemään muutaman tempunkin.

Toukokuu tulee ja menee, käynnistellen. Kesäkuussa on jo aika lailla vipinää. Heinäkuu on todella tiukkaa, asiakkaita tulee, menee, nopeita vaihtoja, lakanoita pesulaan ja takaisin. Kasvot vaihtuvat, perheet, pariskunnat, porukat. Hellettä, hellettä. Koko ajan. Paljon ihmisiä. Nopeita kohtaamisia ja eroja. Myös tapaamisia, jotka jäävät mieliin loppuiäksi. Ystävystymisiäkin.

Elokuussa alkaa vauhti hidastua. Ja sitten tulee hiljaisuus. Ja nämä Korkeasaaren karhut - tai siis Villa Ottilian karhut - ovat väsyneitä, mutta onnellisia. Tämäkin elettiin ja kuinka me elettiinikin!

Ja uskon, taidan suorastaan tietää, että monille asiakkaillemmekin oli vierailu Villa Ottiliassa muistojen arvoinen. Niin paljon naurua. Niin paljon juttelua. Kokemusten vaihtamista. Tarinoita. Ymmärtämistäkin.

Tämän bisneksen paras - ja myös pahin - puoli on ehdottomasti ihmiset. Vaikka se on myös se vaativin puoli. Rahalla voit rakentaa, sisustaa, parantaa vaikka minkälaisen palatsin. Kristallikruunujen kirkastaman Hiltonin tai marmorilattioilla päällystetyn Waldorf Astorian. Mutta rahalla et siihen saa henkeä puhallettua. Siihen tarvitaan ihmistä.

Kuten sanoin, tänään lähti kesän viimeinen iso seurue Villa Ottiliasta. Edellisillan istuimme kaikki parvekkeella laulaen ja nauraen ja jutellen. Aamuun asti.

Nukuin muutaman tunnin ja myöhästyin aamiaiselta. Kimmo oli salaa herännyt ja hipihiljaa poistunut valmistamaan aamiaista asiakkaille. Kiltti ihana mies. Itse heräsin vasta aamiaisääniin, kun asiakkaat olivat jo lopettelemassa aamiaistaan.

Tulin paikalle, hiukset sekaisena ja unta vielä silmissä. Näin eilisillan tutut kasvot, kaikki nauravina ja hyväntuulisina.

Joku nauroi ja kysyi: "Onko sinulla Dagen Efter?"  Mietin hetken ja vastasin, onnellisena ja väsyneenä: "Ei. Minulla on Sommaren Efter."

---

PS. Pärrrrnuussa voi kaikki olla parempaa. Tai ei ehkä sittenkään. (Pärrrrnuu tarinan kerron joskus toiste, olkoon se nyt sisäpiirin vitsi)

PPS. Tarjalle erityisesti: ei riitä että ihminen on kaunis niin sisältä kuin ulkoa, hänellä on myös HYVÄ MAKU. (Tarja osti kaikki esillä olleet valokuvani, ne kuusi kehystettyä utukuvaa, jotka olivat aiemmin näyttelyssä Mari-Annen kesätapahtumassa.)

Ottopoikien kesäretki

Kerroin teille aiemmin omasta pienestä kolkkavartiostani, Tuonenmarjoista, ja sen tämän kevään jamboreesta Otepäälle. Kolkkatyttöjen ansiokas reissu koostui, kuten aina, monipuolisesta reipashenkisestä toiminnasta parhaimpaan partiohenkeen, jossa mottona on: aina valmis. Niille, joille tarina on uusi, voivat klikata vaikkapa tästä.

Kuva kolkkatyttö-Tiinasta ja kolkkatyttö-Jaanasta kesäretkeltä 2008

Me kolkkatytöt olemme reippaita ja toimeliaita ja varmasti omassa luokassamme huippua. Mutta nyt tapasin oman vartiomme vertaisen kolkkapoikapoppoon, Ottopojat, joka tuli Etelä-Viroon viettämään jokavuotista kesäleiriään.

Saanko esitellä kolkkapoikani, nuo kaksi päivää elämäämme elävöittäneet veijarit: Marko, Matti, Ilkka, Erkka ja Sami.

Tuonenmarjojen tapaan partiohenki elää näissä pojissa syvällä, vaikka ehkä tiedostamattomana. He kokoontuvat kerran vuodessa reipashenkisten harrasteiden äärelle. Joka vuosi vaihtuu ryhmänvetäjä, joka päättää minne mennään ja mitä tehdään. Mutta joka vuosi kuuluu reissuun vahva urheilullinen ja toimelias osio, olkoon se patikointia, kanoteerausta tai vaikkapa vuorikiipeilyä. Sen jälkeen saa sitten relata.

Tänä vuonna suuntautui  Ottopoikien reissu Otepäälle. Kiitos Matin, joka on vanha kaverini ja monivuotinen Otepään kävijä.

Ottopoikien tämän vuoden suururakka, se suurin ponnistus, suuntautui Endla-suolle. Pojat lähtivät kiertämään suota, ja kierros, jonka piti olla vain 6 km osoittautui huomattavasti pidemmäksi, mihin saattoi vaikuttaa pienoinen eksyminen ohjatulta polulta.  Ensimmäiset arviot taivalletusta taipaleesta kulkivat kymmenessä kilometrissä. Parin päivän kuluttua kiekka oli jo kasvanut 20 kilometriseksi.

Pojilla oli luontoretkessä myös oma kierre: vettä satoi koko suoreissun ajan kaatamalla, ja siitä huolimatta hyttyset kävivät urheilijanuorukaisiin käsiksi verenhimoisella voimallaan.

Tarina kertoo, että Ottopoika-Erkka oli jo suoreissun loppuvaiheissa hieman kiihtynyt. Ja ilmoittanut, että jos ei kohta olla perillä niin matkanjohtaja ottaa pataan. No pojat ovat poikia.

Perjantai-iltana saimme Ottopojat lopulta luoksemme, hieman kastuneina, mutta muuten reissuunsa tyytyväisinä.

Ilta vietettiin porukalla eräretkeä muistellen, grillitulien lämmössä. Nuotiolauluja ei laulettu, vaikka Kolkkapoika-Sami voimallisesti yrittikin kannustaa allekirjoittanutta avaamaan äänijänteensä ja vapauttamaan sisäisen laululintunsa. Vaan ei kukko käskien laula, eikä myöskään Tiina.

Seuraavana aamuna suuntautui poikain retki kohti Otepään uimarantaa ja sen monipuolista urheilullista tarjontaa. Kolkkapoika-Marko oli  valitettavasti sairastunut äkillisesti vuoristotautiin - korkealla kuin ollaan - ja koki tilapäistä heikkoutta ja jäi punkkaan makaamaan. Muut Ottopojat lähtivät sitäkin reippaammin liikkeelle.

Kolkkapojat Ilkka ja Sami pitävät intervalliharjoitusta ruokailun jälkeen

Kun taas kolkkapojat Matti ja Erkka ottavat tuntumaa kyläkeinuun

Pojat innostuvat myös muista kuntoiluharrastuksista ja lämmittelevät lihaksiaan mitä moninaisimmissa vaativissa kuntoiluvempeleissä:

Matka jatkuu Pyhäjärven rannalle, mikä tuulisena päivänä on hiljainen. Kolkkapojat Erkka ja Sami heittävät Pyhäjärven aaltoihin talviturkkinsa:

Voittajan on helppo hymyillä

Pyhäjärven kimmeltäviltä rannoilta jatkui Ottopoikien päiväretki Nuustaku Pubiin. Nyt oli aika hieman relata. Raskas työ vaatii raskaat huvit, sanotaan. Ja Ottopojat katsoivat tehneensä tarvittavat urheilusuoritukset vaadittavaan kuntoilumerkkiin.

Alkaa ansaittu lepo:

 

Ja näihin tunnelmiin ja näihin kuviin päättää virallinen paparazzi Ottopoikien reissun.

Todeten, että tällainen aikuisiän hieman epäperinteinen partioaate on vallan mainio. Ja todeten, että kyllä onkin mukavaa seurata vierestä, miten hyvät ystävät pitävät keskenään hauskaa. Ystävyys on valtava voima!

Kiitos ja anteeksi, käyttääkseni Ottopoikien yhtä mottoa.

Toinenhan Ottopoikien kantalause on: Selvänä olet symppis.

(Lat. huom: ovat ne symppiksiä muutenkin)

Kolkkatytöt Tuonenmarjat Etelä-Virossa

Kerronpa teille faktan, jota ette ehkä olisi heti minusta arvanneet. Minä kuulun partioon. Mutta minun vartioni ja lippukuntani ovat hieman tavallisesta poikkeavia. Kuten ovat myös meidän partioleirimme.

Minun vartioni koostuu kolmesta jäsenestä, jotka voisivat olla Leenu, Liinu ja Tiinu, nuo Iines Ankan sisarentyttäret. Mutta ovat Jaana, Sari ja Tiina (partionimemme: Janttu, Sarkki ja Tintsa). Eikä vartiomme nimi ole Peukaloiset tai Sireeninkukat vaan Tuonenmarjat, mikä ehkä antaa viitettä vartiomme ominaislaadusta.

Vartio perustettiin joskus iloisella 80-luvulla Turussa, luultavasti ravintola Hämeenportissa. Ja vaikka sitä ei ole hyväksytty virallisiin vartioihin tai lippukuntiin, ovat vaihtoehtoiset kolkkatytöt kuitenkin toiminnassaan seuranneet ansiokasta partioaatetta ollen aina valmiita. Kaikkeen kivaan!

Edellinen partioleiri pidettiin muutamainen vuosi sitten Turussa, missä vietimme jamboretta Ruisrockissa. Ja nyt keväällä 2010 oli ensimmäinen ulkomaan leiri, Otepäällä ja Etelä-Virossa.

Päämääränä oli suorittaa Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki, joka koostui tehtävistä, jotka sijoittuivat niin kaupunkiin kuin villiin luontoon. Tunnistustehtäviä, liikunnallisia haasteita, mukana myös suunnistusta ja retkeilyä, historiaa ja kaupunkiarkkitehtuuria. Tyylistä koskaan tinkimättä.

Eivätkä reipashenkiset leirilaulutkaan olleet kiellettyjä. Leirilauluiksi lasketaan niin Kolkkatyttö-Sarkin Kuresuolla esittämä Suopursu kukkii -kappale kuin Kolkkatyttö-Jaanan Kansallismuseossa esittämä ja kadonnutta kansanperinnettä kunnioittava: Kyrsapukki, kyrsapukki! -ralli.

Ensimmäinen päivä, sunnuntai, saapuminen leirikohteeseen

Hetken näytti Tuonenmarjojen kohtaaminen epävarmalta, kun Euroopan taivaalla leijaili tuhkaa, vaan niin väistyi paha varjo taivaalta ja viime sunnuntaina tytöt hyppäsivät suunnitelman mukaisesti Air Balticin lennokkiin ja lensivät Turusta Tallinnaan, mistä jatkoivat matkaa bussilla Tarttoon.

Ja täältä he tulevat, perinteisissä vartiomme univormuissa, joissa kuosi on vuosien myötä saattanut muuttua, mutta väritys ei:

Ja tästä se sitten alkaa!

Ensimmäisenä retkikohteena on löytää hyvä ravintola Tartosta. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, sillä Tartto on täynnä hyviä ravintoloita. Yleisön toiveesta suuntaamme suosikkipaikkaamme Tsink Plekk Pangiin, josta olen täällä aiemminkin kertonut. Ruokalista on pitkä ja haasteellinen. Ja ruoka on tajuttoman hyvää.

Sitten kierrellään hieman keskustan nähtävyyksiä ja poseerataan kameralle kunnon turistien lailla.

Ilta vietetään Otepäällä suunnitellen seuraavan päivän retkeä. Päätämme että lähdemme Peipsille vanhauskovaisten kyliin.  Nautimme maltillisesti virvokkeita.

Toinen päivä vietetään Peipsillä – etnoa ja eksotiikkaa

Aamulla nousemme pirteinä pehkuista, hyppäämme autoon ja hurautamme Tarttoon ja sieltä kohti Peipsin rantoja. Matkan varrelle sijoittuu myös ihana keväinen kukkameri, tunnistamme luonnonvaraisen keltaisen narsissin.

Ensimmäinen kylä, jossa pysähdymme on Varnja, jossa jututamme paikallisia ja kieltäydymme kolmesti ostamasta kalaa, jota paikalliset meille ponnekkaina tarjoavat. Tunnistamme västäräkin ja tikan lyhtypylvästä nakuttamassa. Minä teen luontohuomion: "Västäräkistä vähäsen".

Varnjasta jatkamme Kolkjaan ja käymme nauttimassa ensimmäisen leirilounaan Kolkjan kuuluisassa kala- ja sipuliravintolassa. Ja jatkamme Alatskiven linnan kautta matkaa Ninaan. Sillä Nina ei petä koskaan. Se on kaikkina vuodenaikoina komea ja jylhä paikka, missä Peipsi aukeaa aavana ja iskeytyy rantoihin korkeina tyrskyinä.

Kiertelemme myös Ninan vanhauskoisten hautausmaalla. Sarkki pohtii hautapaikkojen kulmissa olevia lautoja ja kukkaistutuksia ja päätyy pitkän arkelogisen tietämyksen pohjalta lopputulemaan: "Näillä on varmaan jokin merkitys". Jaana ja minä valokuvaamme tunnollisesti kaikkea näkemäämme. 

Olemme suorittaneet historialliset haudat ja hautausmaat -tehtävän onnistuneesti.

Matka jatkuu Kallasteen, missä käyskentelemme punaisten kallioiden juuressa. Tunnistamme matkan aikana päättömän kanan ja kolme joutsenta. Meillä alkaa olla pian lintumerkkikin koossa. Varsinkin jos mukaan lasketaan ne 20 haikaraa, jotka Jaana bongasi jo Tarton bussista.

Mustveessä käännämme auton nokan kotia kohti, sillä päivä alkaa hiljalleen taittua iltaa kohden, enkä halua ajaa autoa pimeällä.

Viimeinen pysähdys on lähellä Otepäätä. Kierrämme Luken idyllistä kartanonpuistoa ilta-auringon aikaan. Pohdimme pieniä keltaisia kukkia, joita emme tunnista. Ja kartanoa, jota ei enää ole, mutta jota kiviset leijonat silti uskollisesti vahtivat.

Kolmas matkapäivä, tiistai – Viljandi ja Soomaa

Minä olen kärttänyt ja maanitellut koko maanantai-illan, että tekisimme kanoottiretken Soomaalla. Mutta loppuvartio ei ole ehdotuksestani kovinkaan innoissaan, suhtautuminen vesiretkeen on suorastaan nurja, ja joudun tyytymään loppuvartion päätökseen. Päätämme lähteä siis tutkimaan raunioita, pääkohteena Viljandi ja sen teutoninen ritarilinna.

Ensimmäinen pysähdys on kuitenkin Rõngun raunioilla, jossa tunnistamme niin sini-, kelta- kuin valkovuokon.

Ilmat suosivat meitä koko nelipäiväisen retken ajan, ja Viljandissakin aurinko paistaa täydeltä terältä. Kiertelemme linnoituksella, kävelemme kaupungilla ja ihmettelemme ja ihailemme Viljandin kaupungin verkkaista ja idyllistä elämänmenoa.

Olemme keränneet nyt kokoon rauniot ja linnoitukset -merkkiin tarvittavat pisteet ja siirrymme ansaitulle leiriaterialle armenialaiseen Soso juures (suom. Soson luona) -ravintolaan.

Viljandista matka jatkuu kohti Soomaata. Vaikka en saa kolkkatyttöjä innostettua kanoottiretkelle, olen sitä mieltä että tulvat ovat silti upeat ja näkemisen arvoiset.

Saavuttuamme Soomaalle meitä kohtaa yllätys, tulva on ohi. Kaikkialla missä oli aiemmin vettä, on nyt kuivaa, eikä niitä kuuluisia kanoottejakaan enää ole missään. Että se sitten siitä.

Emme anna tämän masentaa, vaan vaihdamme suunnitelmaa lennosta, lähdemmekin tutustumaan Eesti rabaan eli lähdemme Kuresoolle, pitkin Ingatsin matkarataa. Olen siellä aiemmin ollut ja lohdutan kolkkatyttöjä, että sinne vie mukava laudoista rakennettu tie, jota pitkin pääsemme kuivin jaloin perille.

Vaan miten sitten käy! Alkaa kolkkaretken vaativin osio, joka edellyttää notkeutta, ketteryyttä ja staminaa. Sillä jo ensimmäisen kilometrin aikana kohtaamme tällaisen näyn:

Tässä on jo yritystä, puhisemme kun notkumme kaltevilla pinnoilla ja teemme kaurishyppyjä katkenneelta sillalta toiselle. Jos ei tästä tule isosti luontopisteitä, niin johan on kumma, puuskutamme kun uppoamme välillä märkään hetteikköön.

Mutta pääsemme kuin pääsemmekin perille, ja yhdestä suusta toteamme, että kyllä kannatti! Sillä suomaisemat ovat jälleen hurmaavat, vaikka syksyn vahvat värit ovat talven myötä haalistuneet:

Saapuessamme Suursoolle näimme tien poskessa suuren haukan. Nyt uupuu enää vain yhtä lintua, ja meillä on lintumerkki koossa. Ja siellähän se suolla keikkuukin, pitkien jalkojensa päällä, iloisesti siritellen:

Yritämme tunnistaa linnun, kaivelemme muistimme pohjilta lintujen nimiä, kuten viklo ja taivaanvuohi ja emu, kunnes Sarkki muistaa joskus kuulleensa linnusta: suosirri. Lukitsemme vastauksen ja päätämme nähneemme Soomaasirrin, ja kuittaamme lintumerkin suoritetuksi. (Asiantuntijat voivat kertoa, mikä lintu todellisuudessa oli kyseessä.)

Kotimatkalla lautatiellä kohtaamme vielä yhden luonnon mysteerin, metsäneläimen jätöksen, joka askarruttaa meitä suuresti. Kolkkatytöt Sarkki ja Jaana ovat sitä mieltä, että kyse on oravan jätöksestä, mutta minä olen pontevasti eri mieltä, ehdotan mäyrää tai näätää, mikä puolestaan herättää kovaa keskustelua ja suorastaan väittelyä, jossa käydään läpi oravan ruuansulatuskanava ja peräaukon suuruus, liito-oravat ja kissankakkarat vertailuryhmänä.

Illalla pengomme vielä netistä tietoa, mutta varmuutta ei kikkaroista tule. Minä annan yhä ääneni näädälle:

Näin siis päättyy suoretkemme, iloisen kiihkeisiin tunnelmiin.

Kerrottakoon vielä, että Sarkki ja Jaana löysivät suolta myös vaihtoehtoisen ja varteenotettavan leipäpuun. Jos minä tuon suolle turistiryhmiä, voivat he ryhtyä sookolleiksi eli suohirviöiksi, jotka sovittuun aikaan nousevat mättäiden uumenista turisteja viihdyttämään. Asia jäi kuitenkin hieman kesken, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen Sookollien työehtosopimuksista, lakisääteisistä kahvi-ja ruokatauoista saati Jaanan vaatimista musiikkikanavista luppoajoille, emmekä tienneet mikä ammattiliitto ajaa Sookollien asiaa.

Viimeinen reissupäivä – Tartto ja urbaani elämä

Kolkkatyttö-Sarkki oli koko reissun alkuajan huolissaan siitä, että koska meillä on kaupunkipäivä, ja onhan meillä? Sarkki kun arvostaa urbaania elämää sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Myös Jaanalla oli shoppaustoiveita, ja niinpä viimeinen reissupäivä olikin sitten kaupunkikohde.

Tartto-päivänä keräsimme sitten loput pisteet, joita Tuonenmarjojen ensimmäisen luokan ansiomerkki edellytti. Museoita kävimme läpi kaksi ja puoli. Ensimmäinen oli KGB:n sellimuseo, toinen kansallismuseo ja se kolmas, hieman puolikas oli historiallinen museo, jonne Sarkki pinkaisi sisään ja ulos, todettuaan että historiallinen tarjonta ei ollut riittävän vanhaa.

Kiipesimme kuitenkin museorakennuksen eli vanhan tuomiokirkon torniin, mistä aukesi näkymä yli Tarton.

Muuten päivä meni sitten terasseilla istuessa ihanasta kevätauringosta nauttien. Kimmokin saapui illan tullen kaupunkiin, ja koko päivä päättyi viimeiseen leiriateriaan Gruusia Saatkond eli Gruusian suurlähetystö -ravintolassa.

Tällainen oli siis jamboreemme. Tuonenmarjojen Ensimmäisen Luokan Ansiomerkki tuli ansaittua. Nyt se pitäisi vielä suunnitella ja teettää sitten komeat hihamerkit. Ehdotuksia ja luonnoksia hihamerkistä otetaan vastaan mielihyvin.

Inspiraatiota suunnitteluun voi hakea vaikkapa klikkaamalla tästä: Tuonenmarjat. Eli olen dokumentoinut koko jamboreen omaksi valokuvagalleriaksi. Tervetuloa tutustumaan!

Epäoikeudenmukaisuutta ja kohtuuttomuutta

Kuten kaikki lukijani tietävät, olen luultavimmin perusolemukseltani positiivinen. Ja niinpä blogikirjoituksenikin ovat olleet yleensä iloisia, sellaisia hyväntuulisia ja mukavia.

Mutta enhän olisi ihminen enkä mikään, jos en aika ajoin tuntisi myös negatiivisia tunteita. Olisi vihainen, kärttyinen ja huonotuulinen.

Olen yrittänyt pitää nämä lyhyet huonotuulisuuden puuskat omana tietonani, blogin lukijoita rasittamatta.

Mutta nyt on aika kärttyisen kirjoituksen. Joka ei halua sellaista lukea, jättää jutun tässä kohtaa kesken.

Sillä:


Olen viime päivät ollut jotenkin ärtyisällä ja huonolla tuulella. Luen maailman ja Suomen ja Viron uutisia ja jatkuvasti törmään teemaan: epäoikeudenmukaisuus ja vääryys. Ja se minua ärsyttää, suunnattomasti.

Minä niin kovasti haluaisin elää maailmassa, jossa oikeudenmukaisuus vallitsisi.

Mutta kuka sen oikeudenmukaisuuden päättää, sekin tietenkin on oma tieteenlajinsa. Yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa. Aina on niitä, jotka kokevat tulleensa kohdelluiksi väärin. Aina on niitä, joiden mielestä he ovat tehneet oikein, vaikka kansa kuinka parkuisi tai naapuri vääntelisi naamaansa jengoille asti.

TAPAUS 1 (ja 2):

Mika Myllylä, tämä Suomen kansan menetetty hiihtosuuruus, joka nyttemmin lähinnä ryyppää ja tappelee, ajaa päräyttelee pahassa pierussa pitkin pitäjää, ja saa menettelystään hieman toruja ja pienet sakot. Miehelle, joka aiemmin tunnettiin suolla tarpovana sankarina ja Jumalan Pojan Ristipuuta kaulassaan kantavana karpaasina, ei langeteta ehdotonta tuomiota kännitörttöilyistään, vaikka päällä on jo yksi ehdollinen, samasta rikoksesta. - Suomen lain mukaan, niin kuin minä sitä olen ymmärtänyt, ehdollinen tuomio tarkoittaa aikaa, jolloin tuomitulta edellytetään täysin moitteetonta elämää. Tai häkki heilahtaa. Vaan ei Myllylältä.

Eikä sen puoleen Nykäseltä, joka viimeisessä perheriidassaan viilteli vaimoaan otsaan veitsellä ilman mitään seuraamuksia. Ja tämä urheilusankari sentään on jo istunut linnassa puukotuksista.

TAPAUS 2: Viimeaikaiset raiskaustuomiot Suomessa

Nämä uutiset saavat todella nahan kihelmöimään ja vetäytymään kokoon pelkästä pahoinvoinnista. "Väkivalta kuuluu osana raiskaukseen" päätti eräskin oikeusistuin, ja sivuutti raiskauksen yhteydessä tapahtuneen julman pahoinpitelyn. Se nyt kuuluu koko pakettiin.

TAPAUS 3: Jari Sarasvuon ylinopeustuomio

Suomen kansan tuntema konsultti, supliikkimies ja orgaanisen oheistuotteen jauhaja, ajaa 50 km:n alueella lähes satasta. Ja kortti lähtee hyllylle neljäksi viikoksi. Samasta järjettömästä nopeudesta on yleensä pantu poikia ja tyttöjä raastupaan ja kortti on lähtenyt puoleksi vuodeksi. Vaan ei tälle media-konsultille.

Eikä se edes tähän jää. Juttu paranee vain:  Jari Sarasvuo kirjoittaa poliisille vetoomuksen, "armahdusanomuksen", kuten hän itse sitä kutsuu, jossa hän perustelee, miksi kortti pitäisi hänelle palauttaa jo 2 viikon kuivan kauden jälkeen. Armahdusanomuksessaan hän vetoaa siihen, että hän elättää 300 työntekijää (ja minä kun luulin että ne ihmiset ovat ihan oikeasti siellä Sarasvuon firmassa töissä, eivät elätettävinä) ja miten tämä aika on aiheuttanut kärsimystä näille kyseisille ihmisille.

Ja näin siis vetoaa Sarasvuo, joka on ollut lähes koko kortittoman aikansa Vancouverissa kannustamassa kihlattuaan, Virpi Kuitusta.

MITÄ PA*KAA joka tuutista. Härskit sen kun elävät ja tekevät mitä tahtovat, ja Suomen oikeuslaitos venyy ja paukkuu kuin Jenkki-purkka.

Eihän sen näin pitänyt mennä. Eikös Suomen pitänyt olla oikeusvaltio? Eikös meillä ole kaikilla selkeä sisäänrakennettu oikeudenmukaisuudentunne?

---

Ja sama epäoikeudenmukaisuus jatkuu mikrotasolla, meidän ihmisten kesken.

Jotkut vain ovat sitä mieltä, että heillä on oikeus kävellä lähimmäistensä, naapuriensa, perheensä, ystäviensä tai rakastettujensa yli. Näin he ovat aina tehneet. Ja yllättävän moni sallii senkin tapahtuvan. On niitä, jotka ovat tottuneet että heille on eri lait kuin toisille. Ja vastapuolella on niitä, jotka nielevät tämän.

Aviopuolisot kestävät pettäviä puolisoitaan. Vanhemmat kestävät aikuisia lapsiaan, jotka ovat valinneet elämäntavakseen iloisen  holtittomuuden ja käyvät vuosi vuodelta vanhempien kukkaroilla ja syövät näiden säästöt.  Yksi maksaa ystävälleen takaamiaan velkoja, joista toinen ei itse huolehtinut.

Kuten parisuhteissa, ystävyydessäkin on rooleja. Yksi on tukija ja kuuntelija, ja toinen pitää sitä niin itsestäänselvyytenä, ettei koskaan tule kysyneeksi, miten sillä toisella menee.

Yksi syö toiselta hapen, vaatii huomiota, arvostusta, ymmärrystä, itse koskaan sitä antamatta. Ja se on niin epäoikeudenmukaista.

--

Jälkikirjoitus: Nyt olen saanut puhistua kiukkuni pois, ja onkin jo parempi olla. Nyt aamulla hieman poistin eilistä paatosta kirjoituksesta ja lyhensin tarinan loppua. Mutta sallittakoon minulle tuohtumus ja kiukkukin, jos lupaan, ettei se ole vallitseva mielentila, ei ainakaan täällä blogissa.

Minua vaan ottaa välillä pattiin se, että toisista on itsestään selvää että heille on eri lait ja säädökset  kuin toisille.

Päivän kuva: Ystäväni

Ja tässä hän on, uskollinen ystäväni. Tarvitseeko minun sanoa muuta?

(Klikkaa minua ja tulen ruudullesi suurempana)

Ja tämän kuvan myötä lähetän hyvät Ystävänpäivän toivotukset kaikille muillekin, ehkä hieman karvattomammille ystävilleni.

Kiitos että olette olemassa, kiitos että olette valinneet minut ystäväksenne.

Pidetään jatkossakin toisistamme huolta, soitellaan, kirjoitellaan, välitetään ja osoitetaan se.

Tiina