Louisianan suistomailla?

Terveisiä Villa Vallattomalta eli Haapsalusta!

Saavuin tänne jo sunnuntaina ja mukavastihan se aika on mennyt. Joskin minua odotti aikamoinen yllätys kun kaarsin Punaisen Ranskattaren mökkitien viimeiselle taipaleelle. Arttu Wiskari laulaa:  "Anna Faija mun ajaa mökkitie". Minä olisin mielelläni antanut jonkun toisen ajaa:

En muista toista kertaa jolloin Vallaton olisi ollut näin veden vallassa. Talo on kuiva, mutta hetken se sijaitsi saarella. Koko lailla ankean näköistä, muuta en voi sanoa.

Portin edessä on pieni lämpäre kuivaa, kaikki muu on veden vallassa

Tässä pitäisi näkyä kaunis nurmimaisema ja iiriksiä. 

Jotenkin surkuhupaisaa - ainoa paikka etupihalla jossa ei ole vettä puoleen sääreen on lampi, joka on vielä jäässä.

No, ei auta itku markkinoilla eikä mökillä. Vetäisin kumisaappaat jalkaan ja ajoin auton miten taisin pihalle. Sinne se meni ihan nätisti, maa oli vielä kovaa. Siinä vaiheessa.

Yön pimeydessä ja päivän jo vaihtuessa maanantaiksi saapuivat odotetut vieraat Suomesta. Ystäväni Marja kera miehensä saapuivat viimeisellä iltalautalla ja heillä oli missio; he tulivat Vallattomalle karsimaan omenapuitani. Tästä oltiin juteltu jo viime syksynä, kun haaapsalulainen ystävättäreni Anne valitteli omenien määrää. Niitä ei kukaan syö, itse en parhaaseen omenankeräysaikaan useinkaan ole edes paikalla, vaan kiinni Otepäällä, ja maahan pudonneiden omenien kuskaaminen kompostiin on oikeasti aivan hirveä homma, joka on yleensä jäänyt Annelle. Omenoita riittää Läänemaalla, niistä on ylitarjontaa eikä kukaan innostu ajatuksesta tulla poimimaan niitä mökiltäni.

Syksyllä kiersimme siis Annen kanssa pihamaata ja Anne esitteli ajatuksiaan: tuo voisi lähteä, ja tuo, ja tuo... Minä ymmärsin Annea, mutta pohdin samalla puiden tehtävää näkösuojana naapuritontille.  Vallatonhan ei ole mikään erämaamökki vaan on jokaiselta sivulta naapureiden rajaama - mutta kesällä tontti on täysin suojainen katseilta, kiitos myös omppupuiden.

Palaamme maanantaihin jolloin  alkoi urakointi. Kävimme läpi ne puut jotka joutavat lähteä, niitä oli alkulaskelmissa neljä - viisi. Annekin saapui paikalle työtä ihmettelemään ja valvomaan.

Vaan miten kävi! Kun kaadon hetki koitti, alkoi suuri ehkäily. Tässä vain osa Annen ja Marjan repliikeistä: "Tuosta lajikkeesta saa ihan älyttömän hyvää mehua, ei sitä." "Tuo on tosi hyvä hillo-omena! Ei sitä!" "Tämä on erinomainen talviomena - kun sen säilöö talouspaperiin käärittynä on se ihanaa vielä jouluna!" -- Kimmokin soitti ja muistutti, että valkeaa kuulasta ei saa ainakaan kaataa, koska se oli Ronjan lempiomenapuu!

Ja moottorisahamies seisoo saha kädessä ja kysyy, että mitä tässä nyt sitten kaadetaan ja mitä ei? Vai pannaanko saha pois.

Lopulta kaatui kaksi kokonaista omenapuuta, loppuja typistettiin ankaralla kädellä. Kirsikkapuista jätettiin vain pari. Luumu- ja päärynäpuitakin karsittiin. Ja lopulta vielä kaadettiin keittiön ikkunaa varjostanut vuorimänty, joka oli aikamoinen rumilus. Toisaalta, hieman oli sääli nähdä vanhan ystävän tuupertuvan; olenhan seurannut sen kasvua aivan polvenkorkuisesta asti.

Hommaa tehdään jäähileisessä vedessä joka yltää puolisääreen

Se on sitten entinen vuorimänty

Olipa aikamoiset vesitalkoot! Mutta hommat tuli silti hoidettua. Päivä päivältä loputkin lumet sulivat ja tekivät lisää lammikkoa, erityisesti takapihalle. Maa kävi samalla yhä liejuisemmaksi ja pehmeämmäksi ja upottavammaksi. Kottikärryn työntäminen vaati ylimääräistä vauhtia ja voimaa, ettei se vajonnut uppeluksiin. Maisema alkoi muistuttaa Louisianan suistomaita, sen mitä olen elokuvista nähnyt, ja ainoa mitä enää puuttui oli muutama alligaattori mulkoilemassa veden alta.

 Marja painaa mudassa apinan raivolla

Välillä myös Urinkoinen eli aurinko paisteleepi

Olen minä vaan käsittämättömän onnekas siinä, että minulla on kaksi näin hyväsydämistä ja työteliästä ystävää, jotka vuodesta toiseen ovat minua auttaneet kaikissa elämäni osa-alueissa ja ongelmissa. Vallaton ei olisi niin hieno ja toimiva ilman heidän työpanostaan! SUURKIITOS teille kahdelle ihanalle ihmiselle!

Eilen Marja ja siippa lähtivät ja nyt olen täällä yksikseni. On minulla seuranani tukku varpusia ja peippoja ja kirjava kissa joka aika ajoin hiipii aidan alta tontille, tipupaistista haaveillen. Taivaalla minua tervehtivät jatkuvat hanhi- ja kurkiaurat ja myös joutsenet muistavat tuutata Vallattoman kohdalla.

Vaan kerrotaan vielä Marjan ja miehensä lähdöstä tämän verran. Palataan Punaiseen Ranskattareen, joka mainittiin tarinan alussa, jolloin se seisoi suht tukevalla maalla. Päivien saatossa maa pehmeni ja Ranskatar vajosi aina vain syvemmälle. Epäilin että se ei enää lähde Louisianan suistomaan liejusta irti ollenkaan.

Pyysin sitten kainosti Marjan siippaa ennen lähtöään ajamaan auto portin edessä olevalle kuivalle lämpäreelle, jossa siihen asti heidän autonsa oli ollut. Mies tekemään työtä käskettyä. Mikä spektaakkeli!! - olisinpa saanut videolle!!! Ranskatar sylki valtoimenaan mutaa vuoroin edestä ja vuoroin takaa. Ja samalla survaisi itsensä vain yhä syvemmälle mutaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, taisin nauraa.

Aikansa kun sitten leviteltiin soraa mutavelliin ja tehtiin muita poppakonstitaikoja saatiin Punainen Ranskatar ylös mutaliejusta. Mutta se ei ollut enää punainen. Siitä oli tullut Josephine Baker, tuo tummapintainen Ranskassa 20-luvulla kohauttanut tanssija.

Alkuperäinen Josephine Baker

Villa Vallaton Haapsalussa - eli kuinka kaikki alkoi

Minulla on Haapsaluun erityinen tunneside – sieltä Viron valloitukseni lähti liikkeelle. Kymmenen vuotta sitten.

Siihen aikaan en vielä tuntenut Kimmoa – tai tunsinhan minä, me vietimme nuoruudessamme yhden kesän yhdessä, mutta sen jälkeen tulikin 25 vuoden tauko seurusteluumme – ja elelin kahden Ronja-neidin kanssa, tuolloin vielä nuoren ja notkean.

Asuin kerrostalokaksiossa Pihlajamäessä ja haaveilin omasta kesäpaikasta minne mennä koiran kanssa. Mutta mitenkäs minunlainen sinkku pystyy itselleen oman mökin hankkimaan, yhden ihmisen tuloilla?

Eräänä elokuisena aamuna 1998 luin Hesarista suomalaisten mökkikaupoista Haapsalussa. Viron toisesta itsenäistymisestä oli kulunut vasta 7 vuotta ja maan talous oli vähintäänkin sekaisin. Hinnat olivat suomalaisille edulliset, väki ramppasi viina- ja tupakkaostoksilla Tallinnassa. Myös kiinteistöjen ja maan hinnat olivat suomalaisittain hyvin alhaiset, tiesi Hesari kertoa.

En ollut koskaan käynyt Tallinnaa pidemmällä, mutta Hesarin juttu sai minut kiinnostumaan Haapsalusta. Kartalta katsoin missä kaupunki sijaitsee; kavereilta olin kuullut että heidän äitinsä käyvät Haapsalussa mutakylvyissä. Siinä olikin kaikki mitä kaupungista tiesin.

Tiina ja Marja lähtevät seikkailemaan

Lähdimme talonostoon ystävättäräni ja työtoverini Marja Pohjalaisen kanssa. Työkaverit naureskelivat ajatukselle – miten kukaan haluaa ylipäätänsä ostaa talon Virosta! Ennakkoluulot istuivat syvässä; Viro miellettiin venäläiseksi Villiksi Länneksi, jossa rikollisuus ja korruptio rehottivat. Miten kaltaiseni kaupunkilainen osaisi ostaa taloa ylipäätänsä mistään. Saati vieraasta maasta, kieltä taitamatta. Sitä paitsi, ei taloja noin vain osteltu. Ensin täytyy kiertää ja katsoa ja miettiä. Sitten vertailla ja tutkia hieman lisää. Talonosto on pitkä ja vaativa prosessi.

Minusta ajatus omasta talosta vieraassa maassa oli houkutteleva. Huikkasin särmin yli: ”Kuule Marja, lähdetkö huomenna kanssani Viroon taloa ostamaan?” johon tuli välittömästi iloinen vastaus: ”Miksen!” Otimme siis töistä vapaata pari päivää ja lähdimme liikkeelle. Jos ei muuta, niin meitä odottaisi ainakin aikamoinen seikkailu!

Tuohon aikaan ei minulla ollut autoa eikä ajokorttia, joten taitoimme matkan Tallinnasta Haapsaluun bussilla. Tallinnan linja-autoasema oli rähjäinen ja likainen, lipun osto yrmeältä täti-ihmiseltä oli sekin jo ohjelmanumero; törmäsimme tukevasti kielimuuriin ja täydelliseen palveluhaluttomuuteen, joka tuolloin oli maan tapa.

Pelmenit, elämäni ensimmäiset, söimme linja-autoaseman pienessä kellarikuppilassa, joka oli niin täynnä tupakansavua, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vaikka oli aamupäivä, kuppila oli täynnä tuhdissa tuiterissa olevia juoppoja. Pelmenit uivat vahvassa valkosipuliliemessä ja olivat hyviä. Ne edustivat minulle eksotiikkaa, ne kertoivat, että nyt ei todellakaan olla Suomessa. Ja edessä oli totta tosiaan seikkailu!

Pieni bussiraja keikutti meitä kohti länsirannikkoa ja Läänemaata ja minä katselin bussin likaisista ikkunoista ohi vilistävää Viron maaseutua, hylättyjä kolhooseja, viljelemättömiä peltoja. Taloja, jotka kaipasivat korjausta, tyhjiä navettoja ja latoja joiden katot olivat lysähtäneet kokoon. Mutta näin minä ikkunasta paljon muutakin, työteliäitä ihmisiä pihoillaan, hoidettuja kukkaistutuksia, miehiä katoilla nakuttelemassa uusia kattolautoja ja sutimassa maalia talojensa kylkiin. Näin köyhän mutta työteliään maan, joka oli päättänyt nousta jaloilleen. Ja pidin näkemästäni.

Kiinteistörallia Läänemaalla

Kaksi päivää Haapsalussa oli yhtä pyöritystä. Olimme löytäneet kortteeriksi kerrostaloasunnon, jonka omisti jonkun tuttavan tuttava. Kävimme paikallisella kiinteistövälittäjällä esittäytymässä ja taloralli alkoi.

Kiinteistövälittäjämme oli sutki mies, hän oli nopeasti sopeutunut markkinatalouden imuun. Aikana, jolla monellakaan ei vielä ollut kännykkää, Ülolla niitä oli kaksi, ja molemmat soivat taukoamatta. Me siis seurasimme toimeliasta välittäjää, jonka habitus toi mieleen toisaalta amerikkalaisen käytettyjen autojen kauppiaan, toisaalta ruotsinlaivojen puolalaisen muusikon. Kultahammas vain välähteli auringossa kun Ülo leväytti meille valloittavimman hymynsä.Mutta nopeista käänteistään huolimatta Ülo osasi asiansa, ja me seurasimme hänen kannoillaan talolta toiselle. Kädet laajoja kaaria huiskien Ülo esitteli meille hylättyjä rappiotiloja, puoliksirakennettuja ja sitten unohdettuja kesämökkejä, ja sitten, lopulta, Topun rannalta Villa Vallattoman.

Villa Vallaton edestä kesällä 2007

”Tämä se on!” huokaisimme Marjan kanssa yhteen ääneen. Pieni sievä kivitalo siistillä mökkialueella. Ei suuremmalti remontoitavaa, aidattu piha, naapurit lähellä. Kaksi pientä kasvihuonetta talon takana. Hinta oli sopiva. Me otamme tämän.

Kaksi pientä kasvihuonetta talon takana odottavat kohtaloaan, purkaako ne vai jättää?

Jopa nopeiden käänteiden mies Ülo häkeltyi hetkeksi. ”Siis otatte, yhdellä näkemällä?” ”Kyllä, kiitos. Miten nyt asiassa edetään?” Siirryimme takaisin toimistoon selvittelemään paperiasioita.
Töihin palattuamme työkaverit tiedustelivat naureskellen: ”Nooh, ostitteko talon?”, johon minä yksikantaisesti: ”Kyllä”. Epäusko vaiensi työkaverit hetkeksi. Ja sitten alkoi päivittely: Ei voi olla! Kuinka! Mitä! Hullu!

Paperisotaa käytiin muutama kuukausi, byrokratiaa oli paljon, mutta Ülo hoiti kaiken mallikkaasti, lupauksiensa mukaisesti. Marraskuussa teimme notaarilla kaupat ja sain talon avaimet käteeni. Villa Vallaton oli minun!

Marjasta tulee Tuhkimo

Talvi laskeutui Villa Vallattoman päälle ja vasta keväällä pääsen ensimmäistä kertaa kunnolla talolle. Mukanani tulee jälleen Marja ja toinen riuska työihminen työpaikaltani, Leena. Pesemme talon maasta kattoon, hävitämme hämähäkinseitit nurkista, vajassa on kaloja kuivumassa pitkässä siimassa. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Saunominen ihkaomassa saunassa. Kun kukaan ei näe, minä halaan taloa ja omenapuita pihalla, hivelen saunan paneloituja seiniä ja epäuskoisesti toistelen itselleni: ”Tämä on minun! Minun oma talo!”

Seuraa työteliäs kesä, kunnostan paikkoja, vaihdan verhoja ikkunoihin, möyrin pihaa. Usein on mukanani Marja, jossa riittää naisenergiaa vaikka pienelle kylälle jakaa.

Eräänä kesäkuun viikonloppuna on mukaan tullut myös kaverini Helena Kiiski, joka osaa arvostaa joutilasta elämää. Lekottelemme Helenan kanssa takapihalla, hehkuvassa auringossa, mukavissa puutarhatuoleissa, aika ajoin vain aurinkorasvaa kuumalle iholle lisäten.

Silmänurkasta näen miten Marja raivoisasti tappelee tontin yhdellä reunalla aroniapensaiden alla kasvavan karhunvatukan kanssa. Suljen silmäni hetkeksi ja kuuntelen tuulen huminaa suurissa puissa. Kun avaan silmäni Marja on kiiruhtamassa pihan poikki talikko kourassaan. Ja seuraavan kerran kun herään päiväunistani Marja puuskuttaa kontallaan mustaviinimarjapensaiden juurella, sieltä rikkaruohoja kitkien.

Oksasakset kädessään multaa ja lehtiä hiuksissaan Marja pyyhältää ohitsemme talolle, jolloin minä raukeana huutelen Marjan perään: ”Kuu-ule Tuhkimo, kun nyt menet sinne sisään niin etkö viitsisi tuoda tullessasi jääkaapista pari kylmää bissee!”

Tähti on syntynyt! Tuhkimo, työn sankari. Nainen joka ei jää laiskojen sisarten seuraan makoilemaan. Sellainenhan Marja on, luonnoltaan työteliäs. Ja lempinimi Tuhkimo on seurannut Marjaa kaikki seuraavat vuodet ja kuten hän itse toteaa: ”Se on arvonimi!”

Kimmo äityy kosimaan

Vuodet kuluvat ja joka kesä palaan mökille yhtä innostuneena. Puut ja pensaat kasvavat. Pienet kuusentaimet, jotka talon ostaessani olivat polvenkorkuiset kurottautuvat nyt taivaisiin suurina puina.

Naapurien kanssa olen löytänyt rauhaisan yhteiselon sävelen – alkuaikojen hiljainen epäluulo on muuttunut naapurienkin puolelta hyväksynnäksi: suomalainen nainenhan on ihan tolkun ihminen. Silti naapurit pysyvät minulle vain hyvän päivän tuttuina, vain tien toisella puolella asuva tallinnalainen pariskunta, Matti ja Silva, vaihtaa kanssani kuulumisia enemmälti.

Kimmokin tulee jossain vaiheessa elämääni ja yhdessä jatkamme visiittejä Vallattomalle. Eräänä kesäyönä, keittiön pöydän ääressä, takkatulen loisteessa, Kimmo kosii minua. Olen usein ajatellut että Topun taialla, Vallattoman viehättävyydellä oli osansa asiassa.

Kimmo Haapsalun piispanlinnalla kesällä 2007

Naimisiinkin menemme Virossa, Haapsalun tuomiokirkossa. Virosta on alkanut tulla osa elämäämme, me odotamme malttamattomina viikonloppuja ja kesälomia jolloin pääsemme mökille pidemmäksikin aikaa.

Tästä onkin sitten enää lyhyt askel siihen päätökseen, että muutamme pysyvästi Viroon. Kuten aiemmin kirjoitin, ei kotipaikaksemme kuitenkaan tullut Haapsalu, vaan Otepää, johtuen siitä, että Haapsalussa emme olisi saaneet hotellia pyörimään vuoden ympäri. Silti, Haapsalulla on oma paikkansa sydämessäni, se on se kohta, josta kaikki lähti liikkeelle.

Mitä kuuluu nyt Vallattomalle?

Vallaton on yhä minulla, eikä tulisi mieleenkään siitä luopuminen. Vaikka emme Kimmon kanssa sinne enää ehdikään kesäisin kuin enintään lyhyiksi tuokioiksi, käy Tuhkimo siellä usein miehensä Aatoksen kanssa. Tänä kesänä Aatos korjasi Vallattoman aidan. Viime kesänä teki suuren perustusremontin kivijalkaan. Tuhkimon puoliso on siis Tuhkimon veroinen työteliäisyydessä ja osaamisessaan. Hyviä kavereita minulla!

Jonain päivänä kerron teille Pangseppin Annesta. Haapsalulaisesta ystävättärestäni. Ja naapurin Karista ja Topu Teatterista. Ja hyyskägaalasta. Mutta ne ovat sitten jo ihan omia tarinoitansa.


Kuvia Haapsalun kaupungista löytyy lisää tällaisen linkin takaa: http://villaottilia.ee/haapsalu/ Kuvat on otettu tänä kesänä Valge Daamin karnevaalien aikaan. Lisää kuvia Läänemaalta on http://www.villaottilia.ee/topu1/ .