Yksin Italiassa, osa 23: Firenze ja kohtaaminen Santa Crocella

Tapahtunut tähän asti: Tiina on viettänyt ensimmäisen päivän Firenzessä tutustuen kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin, Duomoon ja Piazza Signoriaan. Ilta saapuu ja Tiina suuntaa Arno-joelle ihailemaan auringonlaskua.

Illan saapuessa ihmiset alkavat kerääntyä jokirantaan

 Haloo, kuuleeko kukaan? Voisiko joku päästää minut täältä pois!

Auringonlasku Arno-joella on satumainen. Koko kaupunki saa keltaisen kuorrutuksen, joen reunojen talot ja kirkot ovat lohen- ja ruusunpunaisia. Kanootteja ja kumilauttoja lipuu joella. Pari valkeaa haikaraa kuoputtelee joen pohjaa sillan alla.

Lähden kulkemaan Uffizilta ja Ponte Vecchiolta pitkin joenrantaa aina vain eteenpäin. Maiseman ja illan kauneus täyttää mielen ihanalla rauhalla. Kaunista, kaunista, huokailen itsekseni.

Iltarusko värjää rakennukset keltaisiksi, ruusun- ja lohenpunaisiksi

Kanootteja ja kumilauttoja lipuu pitkin Arno-joen siliätä pintaa

Kaksi haikaraa kuoputtelee sillan alla

Olen kulkenut jokirantaa tai paremminkin rantabulevardia jo muutamaisen kilometrin harmitellen ettei aivan vedenrajaan ole pääsyä. Joki kun on kahdelta puolen rajattu korkeilla muureilla. Kun äkkiä huomaan portin joka on auki. Portilta vie kivinen luiska rantaan ja kourallinen turisteja marssii luiskaa alas. "Kas kun en tuota aiemmin huomannut", mietin ja lähden minäkin portista sisään, joukon jatkoksi.

Asetun jokirantaan ja alan kuvata jokea ja elämää sillä. Sivusilmällä huomaan että ryhmä jonka perässä olen rantaan tullut nousee kanootteihin pieneltä laiturilta. Muuta ei tässä kohtaa rantaa olekaan, vain pieni laituri ja muutamakymmentä metriä kivettyä rantatörmää. Kanootit lipuvat pois.

Kun olen saanut riittävästi kuvattua lähden nousemaan kiviluiskaa takaisin ylös portille. Se on suljettu. Suuri metallinen rautaportti. Alan ryskyttää sitä. Ihmisiä kulkee rantakadulla mutta harva kiinnittää minuun huomiota. Ryskytän metalliporttia ja huhuilen kalterien välistä: "Haloo, voisiko joku auttaa! Miten pääsen täältä pois?"

Puolisen tuntia olen kalterien takana kun paikalle saapuu mies joka avaa minulle portin. Hän kysyy mitä teen porttien sillä puolella. Kyse on firenzeläisen soutuseuran yksityislaiturista, eikä sinne ole muilla asiaa. Minä pahoittelen, kerron että seurasin vain joukkoa kun siihen oli mahdollisuus. Halusin vain valokuvata jokea. Mies pyörittelee päätään ja minä helpottuneena kiitän miestä ja kipitän pois vankilastani.

Auringonlasku värjää maiseman

Joen vastarannan maisemaa

Arno virtaa hiljaisesti illan rauhassa

Tyttö on kiivennyt kivetylle jokireunalle ja piirtää

Jatkan matkaa jokea seuraillen. Pari siltaa jää taakse, eikä minulla ole aivan tarkkaa käsitystä siitä missä olen. Sillat sentään antavat jonkinlaista viitettä sijainnista. Tutkin  hotellilta nappaamaani piirrettyä turistikarttaa kun kaksi amerikkalaista tulee juttelemaan. Tiedänkö minä missä olemme, he kun ovat eksyksissä? Katselen karttaa ja totean etten ole aivan varma, mutta silloista voin päätellä jonkinlaisen sijaintimme. Amerikkalaisilla on mukanaan kännykkä ja siinä GPS-paikannin. He tietävät viereisen aukion nimen, kännykkä kertoo sen, mutta heillä ei ole harmainta aavistusta siitä missä kohtaa Firenzeä tuo aukio sijaitsee. Haa, totean, tässä tuleekin jo kartta apuun. Kun yhdistämme kartan ja kännykän paikantimen tiedot saammekin selville tarkat koordinaattimme. Jenkkipariskunta kiittää ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Huomaan kartasta että kolmas tärkeä Firenzen nähtävyys, Santa Crocen kirkko on melko lähellä. Lähden suuntimaan sinne.

Santa Crocen basilika

Santa Crocen aukiolla sijaitseva Santa Crocen basilika (pyhän ristin basilika) on maailman suurin fransiskaanikirkko. Sen valkea marmorinen fasadi edustaa neogotiikkaa. Legendan mukaan itse Pyhä Fransiskus on perustanut kirkon aikojen alussa. Kirkon uumeniin on haudattu monia Italian suurimpia taiteilijoita, tieteilijöitä ja runoilijoita kuten Michelangelo, Galileo, Machiavelli, Foscolo, Gentile ja Rossini, mistä johtuen sitä kutsutaan myös Italian suuruuksien temppeliksi (Tempio dell'Itale Glorie).

Illalla kirkko on kiinni, joten tyydyn ihailemaan sitä ulkopuolelta.

Dante Alighierin patsas kirkon kulmalla

Kirkon marmorisen fasadin on suunnitellut juutalainen Niccolò Matas (vuosina 1857-1863) ja niinpä kirkon fasadin huipulla komeilee Daavidin tähti

Santa Croce on komea näky pimenevässä yössä

Dante Alighieri katsoo kohti Santa Crocen aukiota

Kohtaaminen Santa Crocen aukiolla

Päivä on ollut pitkä ja kun sininen hetki saapuu Firenzeen päätän istahtaa alas Santa Crocen aukion reunamalla sijaitsevaan viinibaariin. Sen lämpimät valot ovat kutsuvat, ja olen sitä mieltä että olen ansainnut lepotauon kera lasillisen hyvää italialaista viiniä. Olkoonkin yhdellä kaupungin kalleimmista aukioista.

Dondino-viinibaarin houkuttelevat valot

Wherever she laid her hat, was her home

Istun alas ja otan päiväkirjani esiin. Alan kirjata ylös päivän tapahtumia, kuten olen tehnyt joka ilta. Katselen iltaa joka kääntyy yöksi. Valot syttyvät toria reunustavien ravintoloiden ikkunoihin ja terasseille. On rauhallinen, hyvä olo. Viereisessä pöydässä istuu vaalea nuorehko nainen, joka hänkin nauttii viinilasillista, aukion hiljenevää elämää seuraten.

Olen istunut viinibaarissa tovin kun paikalle tulee tumma hento nuori nainen kantaen isoa rinkkaa. Hän katselee ympäriinsä ja tulee sitten puhuttelemaan minua: "Anteeksi että häiritsen, mutta ajattelin että voisinko istua pöytäänne. Minun pitää tavata tässä viininbaarissa eräs henkilö, mutta siihen on vielä  aikaa ja tuntisin oloni jotenkin turvallisemmaksi jos voisin istua seurassanne, vaikka vain hetken." Minä ilahdun ja totean: "Totta kai! Itse asiassa minusta olisi todella mukavaa saada seuraa. Olen ollut aika yksin viime aikoina." Tumma neitokainen laskee rinkkansa ja istuu alas. Jolloin viereisen pöydän vaalea nainen nousee ylös ja lähestyy pöytäämme: "Anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Minäkin olen yksinäinen ja minusta olisi todella hienoa jos voisin liittyä seuraanne." "Totta kai" toteamme ja vaalea nainen liittyy seuraamme.

Seuraa esittelyt. Tumma nuori nainen on Alexandra, hän on kotoisin Moskovasta. Vaalea nainen on Ashley, amerikkalainen. Ashley asuu Firenzessä missä hän on toiminut opettajana. Hauska tavata, pleased to meet you.

Kolme naista, kolmesta maasta ja kulttuurista. Kolmesta eri vaiheesta naisen elämänkaarta. Alexandra on hieman yli kaksikymppinen, Ashley hieman yli kolmekymppinen ja minä, jo aika päivää sitten viidenkympin rajapyykin ylittänyt. Mitä meillä on puhuttavaa, mitä yhteistä?
Paljon!

Alexandra kertoo tulleensa Italiaan tehdäkseen vapaaehtoistyötä pohjoisen vuorilla. Hän on kotoisin Moskovasta, ammatiltaan sihteeri, mutta hän rakastaa vuoria ja patikointia. Innostuneena hän kertoo vuoristokokemuksistaan, miltä tuntuu nukkua korkealla vuorella teltassa, käpertyä makuupussiin ja katsoa teltan ovesta tummuvaa iltataivasta ja kirkkaita tähtiä yössä. Sitä majesteetillisuutta.

Ashley kertoo siitä miten on päätynyt Italiaan ja Firenzeen. Mitä toiveita hänellä oli matkan suhteen ja miten ne ovat täyttyneet tai olleet täyttymättä. Vuosi Italiassa on ollut hänen suuri unelmansa ja seikkailunsa - vaikka mikään ei olekaan mennyt aivan kuten hän oli ajatellut.

Minä kerron elämästämme Otepäällä ja Virossa. Muutoksesta ja muutosta. Kerron elämästämme, Villa Ottiliasta. Lattesta ja Kimmosta.

Tunnit menevät nopeasti. Ja keskustelumme muuttuvat aina vain luottamuksellisemmiksi. Me olemme kolme tuntematonta. Joilla ei ole mitään syytä yrittää tehdä vaikutusta toisiimme. Keskustelujamme leimaa avoin rehellisyys - sellainen joka joskus voi syntyä tuntemattomien ihmisten välille. Kerromme elämämme odotuksista ja suurista pettymyksistä. Välillä kyyneleet tulvahtavat silmiin, välillä Santa Crocen aukion täyttää naurumme. Niin samankaltaisia tunteita olemme kaikki joskus kokeneet, niin hullunkurisissa tilanteissa olleet. Toivoneet, pettyneet ja lannistuneet. Nousseet siitä taas ylös ja suunnanneet eteenpäin. Alexandra ja Ashley vielä etsivät kohtaloaan, minä tunnen olevani tullut jo, jos ei perille, niin ainakin hyvään turvalliseen satamaan.

Ilta on kääntynyt  jo pitkälti seuraavan päivän puolelle. Alexandran odottama ystävä ei ole vielä tullut. Mutta meidän täytyy Ashleyn kanssa lähteä. Ashleyllä on seuraavana päivänä työpäivä ja minullakin aikainen herätys, olenhan menossa aamulla Uffizin galleriaan, jonne minulla on varattu etukäteisliput aamun aikaiseen vuoroon. Ashley ja Alexandra vaihtavat puhelinnumeroita ja sopivat, että mikäli Alexandran ystävä ei ilmaannu paikalle, Ashley ottaa Alexandran luokseen yöksi. Alexandra lupaa lähettää Ashleylle joka tapauksessa tekstiviestin siitä, löytyikö ystävä ja ystävän lupaama yöpaikka.

Me kävelemme Ashleyn kanssa yhdessä Piazza Signorian aukiolle, mistä tiemme erovat. Teemme treffit seuraavaksi iltapäiväksi samaan viinibaariin. Sen jälkeen kun olen tullut Uffizista ulos. Lasken että viisi tuntia galleriassa pitäisi olla riittävästi.

Hyvää yötä ja huomiseen! Buena Notte Alexandra! Buena Notte, Ashley! Buena Notte, Tiina!

Ashley ja Alexndra Santa Crocen aukiolla

Alexandra ja Ashley, kaksi kaunista nuorta naista eri puolilta maailmaa

Tiina ja Alexandra, Santa Crocen kirkko takanaan

Jälkikirjoitus: Tapasin sovitun mukaisesti Ashleyn seuraavana päivänä ja kuulin että Alexandran ystävä oli saapunut ja Alexandra päässyt turvallisesti yöpaikkaansa. Ajattelin että tämä olisi viimeinen mitä Alexandrasta kuulisin. Sitä suurempi oli yllätykseni kun joulun jälkeen postilaatikkoomme kopsahti postikortti Moskovasta. Mikä iloinen, ihana yllätys!

Heippa ja hengissä

Hiljaista on ollut täällä blogissa. Näin pitkää taukoa kirjoittamisessa ei ole koko blogini historiassa ollutkaan. Mutta mitään dramaattista ei hiljaisuuden takana ole.

Meillä oli kevään alku ensin niin hiljaista ja tylsää, että tuntui että ei ole mitään sanottavaa. Kimmolle totesin, että pitäisikö ostaa purkki maalia ja maalata joku vanha lauta. Kimmo ihmetteli että miksi. Ja minä vastasin: "Olisi edes jotain tekemistä kun katsoo kun maali kuivuu."

Hiljaiselo päättyi sitten rytinällä ja äkkiä alkoi sellainen hulina että tuntui kuin olisi pikakelauksella elämäänsä elänyt.

Beresjen talolle löytyi ostaja mutta kaupanteko oli mutkikasta johtuen pankin töppäyksestä ja notaarin tarkkuudesta. Notaarin tarkkuden ymmärrän, pankin töpeskelyä en. No, selvisihän sekin sotku  lopulta ja pankki otti nätisti hatun käteensä ja pyysi anteeksi erehdystään ja pääsimme kaupantekoon.

Ennen kauppoja oli vielä siirrettävä meitä kiinnostavat huonekalut ja muu sälä Kaakkois-Virosta Otepään kautta Pohjois-Viroon. Sitä varten tarvittiinkin jo hieman järeämpi peräkärry. Sellainen pienen jalasmökin kokoinen. Kärry saatiin ja kantoapuakin, ja apinan raivolla pikkuruinen kavereista koostuva muuttoporukka kantoi painavia vaatekaappeja ja muita mööpeleitä jalasmökkiin.

Tämä ei ole enää meidän

Vaatekaappi lähtee kohti Võsua

Kimmo sitten viemään huonekaluja Võsulle ja minä inventoimaan Otepäällä astioita ja muuta sälää, jonka katsoimme tarpeelliseksi ottaa Beresjestä mukaamme. Paluumatkalla Võsulta Otepäälle Kimmon Jeepistä putoaa pakoputki tielle ja jarrutkin alkavat kenkkuilla. Auto pitäisi katsastaa, mutta sitä ennen täytyy Kostja-ihmemiehen tehdä taikoja autolle.

Minun autoni menee kuin ihmeen kaupalla läpi katsastuksen. Pian kuitenkin selviää että sen jarrupalat ovat mallia olemattomat ja pienikin jarrutus nostattaa korviin sattuvan ratisevan ja rahisevan pahaenteisen äänen. Aikaa ei ollut jarruja korjata sillä lähipäivinä oli Võsulle tulossa asiakkaita ja niinpä minä ajelin läpi valtakunnan ensin etelästä pohjoiseen ja sitten pohjoisesta etelään käytännöllisesti katsoen ilman jarruja. Nooh, moottorijarrutuksellakin pääsee pitkälle ja onhan käsijarrukin keksitty. Oli se silti aika hurjaa menoa mutta ehjänä pääsin perille.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa meni minulla selkä jumiin, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Kevätsiivous oli silti Võsulla saatava tehdyksi. Mutta ei hätiä mitiä, sillä hädässä ystävä tunnetaan. Sain avukseni Nuori Herra Rummukaisen sekä sen aina yhtä avuliaan Mamman.

Rummu vartioi taloa ja pihaa samalla kun sen Mamma auttoi minua siivoamaan asiakastiloja lattiasta kattoon. Puhdasta tuli ja Võsun suomalaismartat olivat tyytyväisiä kättensä jälkeen. Ja tulivat sitten asiakkaatkin. Jotka sivumennen sanottuna tykkäsivät kovasti paikasta.

Nuori Herra Rummukainen nuuskii merituulta

Rummu valvoo ja huolehtii turvallisuudestamme

Võsulla oli ihanan kesäistä ja lämmintä. Iltaisin kuvailimme porukalla auringonlaskua Võsun rannalla ja päivisin minä ajelin käsijarrua pumpaten lähiseutukunnilla valokuvaamassa kevään ja kesän merkkejä samalla kun asiakkaat viilettivät polkupyörillä pitkin Lahemaan kauniita maisemia ja komeita rantoja.

Merenneidon pyrstö Võsun rannalla auringonlaskun aikaan

Auringonlasku ja meren silkkiä

Kun olin palannut Võsulta Otepäälle oli aika lähteä Suomeen - ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin. Kimmo luennoi kansainvälisestä markkinoinnista Turun yliopistossa ja minä tapailin sillä aikaa vanhoja kavereita.

Kokonaisuudessaan matka oli valtavan antoisa. Se oli mieluisa ja tunteita nostattava ja henkisesti hieman kuluttavakin. Hyvien opiskelukaverien kanssa vietettiin iltaa Aurajoen rannalla riemuiten kohtaamisesta pitkän ajan jälkeen. Helsingissä Kimmolla oli asiakaspalaveri ja minä vietin aikaa Äidin luona. Ja se taas oli ihanaa ja pohjattoman surullista yht'aikaa.

Helsingistä palattiin Otepäälle Võsun kautta. Vietiin avaimet Remppamies-Marekille, joka on nyt aloittanut  keittiörempan yhdessä Võsun talon kortteereista. Sieltä sitten kipinkapin Otepäälle, jonne tuli seuraavana päivänä asiakkaita. Ja veljenikin saapui tänne autoaan hakemaan. Jonka oli tuonut korjattavaksi viikko takaperin, samaan aikaan kun minä olin Võsulla. Siinäkin oli omat kierteensä ja veljen auton hajonneen vaihdelaatikon tilalle jouduttiin uusi hakemaan aina Latviasta asti - lähempää kuin ei löytynyt.

Asiakkaiden ja veljen lähdettyä saapui Otepäälle rakas ystäväni OnuKoo, jonka kanssa teimme parin päivän aikana kattavan puutarhakauppa- ja taimistokierroksen joka kaarsi Kanepin ja Tarton kautta aina Latvian Baltezersille asti. Minä ostin viisi isoa pylvästuijaa, joiden sijoituspaikka on Võsun pihamaa. Tarkoituksena tehdä näkösuoja lähinaapuriin.

Ja näin olemme päässeet eiliseen, jolloin OnuKoo lähti kotia kohti ja minä jäin istuttamaan hankkimiani parvekekukkia kymmeniin ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Valmista tuli!

Parvikekausi on nyt virallisesti aloitettu

Ja tänään on siis ensimmäinen päivä jolloin ei ole ketään tulossa tai menossa. Paitsi Kimmo, joka lähti hetki sitten kiinteistövälittäjän kanssa Rajan talollemme, joka on nyt seuraava myyntikohde.

Taidan minäkin lähteä pihalle jatkamaan keskeneräisiä pihatöitä. Ruoho leikattiin eilen ensimmäistä kertaa ja nyt olisi tarkoitus sukeltaa marjapensaiden alle kiskomaan loppuja rikkaruohoja, joihin ruohonleikkuri ei yltänyt.

Huomenna sitten lähden Võsulle istuttamaan pylvästuijia.

Että tällaista täällä, heippa ja hengissä ollaan. Hymyssä suin.

Ja kuudessa päivässä he loivat aidan

Olemme olleet puuhakkaita. Ja saaneet aikaan aidan Tarvaspeahan (ent. Huvikumpu, katso edell. viesti). Kuusi päivää se otti. Apuna meillä oli kolmen päivän ajan työteliäs Jussi kera Tytti-vaimonsa. Kolme viimeistä päivää väkersimme aitaa itse.

Nyt se seisoo ylväänä Tarvaspean merenpuolisella sivulla ja odottaa paria porttia ollakseen täydellinen.

On se vaan hieno tunne kun saa jotain aikaan! Ja pidemmittä puheitta aitakuviin.

Mutta ennen kuvia vielä julkisesti vielä lämpimät kiitokset Jussille ja Tytille ainutlaatuisesta avusta. Ilman teitä ei tätä olisi syntynyt. KIITOS!

 Materiaali saapunut. Aidantolpat ovat kyllästettyjä, laudat raakalautaa

 Aidantolppaa syntyy

 Nyt tolpat ovat jo linjassa, mutta korkeus on vielä väärä

Jussi ja Kimmo irrottavat vanhaa tolppaa

 Sitten vedetään linjoja

 Ensimmäiset laudat ovat kiinnitetyt

 Tiina alkaa maalausurakan

 Kimmo-parka joutuu viimeistelemään vaikeat paikat, joihin Tiina ei yllä tai taivu

 Otamme käyttöön uuden tekniikan: maalaamme laudat ensin ja sitten vasta kiinnitämme ne tolppiin.

 Nyt on jo suurin osa aitaa valmiina

 Ja kuuden päivän kuluttua Kimmo kiinnittää viimeistä lautaa!

Hei me tehtiin se! Tai ainakin vietiin homma loppuun. Sillä Jussihan teki varmasti sen kaikkein kovimman työn noiden tolppien takomisessa maahan.

Louisianan suistomailla?

Terveisiä Villa Vallattomalta eli Haapsalusta!

Saavuin tänne jo sunnuntaina ja mukavastihan se aika on mennyt. Joskin minua odotti aikamoinen yllätys kun kaarsin Punaisen Ranskattaren mökkitien viimeiselle taipaleelle. Arttu Wiskari laulaa:  "Anna Faija mun ajaa mökkitie". Minä olisin mielelläni antanut jonkun toisen ajaa:

En muista toista kertaa jolloin Vallaton olisi ollut näin veden vallassa. Talo on kuiva, mutta hetken se sijaitsi saarella. Koko lailla ankean näköistä, muuta en voi sanoa.

Portin edessä on pieni lämpäre kuivaa, kaikki muu on veden vallassa

Tässä pitäisi näkyä kaunis nurmimaisema ja iiriksiä. 

Jotenkin surkuhupaisaa - ainoa paikka etupihalla jossa ei ole vettä puoleen sääreen on lampi, joka on vielä jäässä.

No, ei auta itku markkinoilla eikä mökillä. Vetäisin kumisaappaat jalkaan ja ajoin auton miten taisin pihalle. Sinne se meni ihan nätisti, maa oli vielä kovaa. Siinä vaiheessa.

Yön pimeydessä ja päivän jo vaihtuessa maanantaiksi saapuivat odotetut vieraat Suomesta. Ystäväni Marja kera miehensä saapuivat viimeisellä iltalautalla ja heillä oli missio; he tulivat Vallattomalle karsimaan omenapuitani. Tästä oltiin juteltu jo viime syksynä, kun haaapsalulainen ystävättäreni Anne valitteli omenien määrää. Niitä ei kukaan syö, itse en parhaaseen omenankeräysaikaan useinkaan ole edes paikalla, vaan kiinni Otepäällä, ja maahan pudonneiden omenien kuskaaminen kompostiin on oikeasti aivan hirveä homma, joka on yleensä jäänyt Annelle. Omenoita riittää Läänemaalla, niistä on ylitarjontaa eikä kukaan innostu ajatuksesta tulla poimimaan niitä mökiltäni.

Syksyllä kiersimme siis Annen kanssa pihamaata ja Anne esitteli ajatuksiaan: tuo voisi lähteä, ja tuo, ja tuo... Minä ymmärsin Annea, mutta pohdin samalla puiden tehtävää näkösuojana naapuritontille.  Vallatonhan ei ole mikään erämaamökki vaan on jokaiselta sivulta naapureiden rajaama - mutta kesällä tontti on täysin suojainen katseilta, kiitos myös omppupuiden.

Palaamme maanantaihin jolloin  alkoi urakointi. Kävimme läpi ne puut jotka joutavat lähteä, niitä oli alkulaskelmissa neljä - viisi. Annekin saapui paikalle työtä ihmettelemään ja valvomaan.

Vaan miten kävi! Kun kaadon hetki koitti, alkoi suuri ehkäily. Tässä vain osa Annen ja Marjan repliikeistä: "Tuosta lajikkeesta saa ihan älyttömän hyvää mehua, ei sitä." "Tuo on tosi hyvä hillo-omena! Ei sitä!" "Tämä on erinomainen talviomena - kun sen säilöö talouspaperiin käärittynä on se ihanaa vielä jouluna!" -- Kimmokin soitti ja muistutti, että valkeaa kuulasta ei saa ainakaan kaataa, koska se oli Ronjan lempiomenapuu!

Ja moottorisahamies seisoo saha kädessä ja kysyy, että mitä tässä nyt sitten kaadetaan ja mitä ei? Vai pannaanko saha pois.

Lopulta kaatui kaksi kokonaista omenapuuta, loppuja typistettiin ankaralla kädellä. Kirsikkapuista jätettiin vain pari. Luumu- ja päärynäpuitakin karsittiin. Ja lopulta vielä kaadettiin keittiön ikkunaa varjostanut vuorimänty, joka oli aikamoinen rumilus. Toisaalta, hieman oli sääli nähdä vanhan ystävän tuupertuvan; olenhan seurannut sen kasvua aivan polvenkorkuisesta asti.

Hommaa tehdään jäähileisessä vedessä joka yltää puolisääreen

Se on sitten entinen vuorimänty

Olipa aikamoiset vesitalkoot! Mutta hommat tuli silti hoidettua. Päivä päivältä loputkin lumet sulivat ja tekivät lisää lammikkoa, erityisesti takapihalle. Maa kävi samalla yhä liejuisemmaksi ja pehmeämmäksi ja upottavammaksi. Kottikärryn työntäminen vaati ylimääräistä vauhtia ja voimaa, ettei se vajonnut uppeluksiin. Maisema alkoi muistuttaa Louisianan suistomaita, sen mitä olen elokuvista nähnyt, ja ainoa mitä enää puuttui oli muutama alligaattori mulkoilemassa veden alta.

 Marja painaa mudassa apinan raivolla

Välillä myös Urinkoinen eli aurinko paisteleepi

Olen minä vaan käsittämättömän onnekas siinä, että minulla on kaksi näin hyväsydämistä ja työteliästä ystävää, jotka vuodesta toiseen ovat minua auttaneet kaikissa elämäni osa-alueissa ja ongelmissa. Vallaton ei olisi niin hieno ja toimiva ilman heidän työpanostaan! SUURKIITOS teille kahdelle ihanalle ihmiselle!

Eilen Marja ja siippa lähtivät ja nyt olen täällä yksikseni. On minulla seuranani tukku varpusia ja peippoja ja kirjava kissa joka aika ajoin hiipii aidan alta tontille, tipupaistista haaveillen. Taivaalla minua tervehtivät jatkuvat hanhi- ja kurkiaurat ja myös joutsenet muistavat tuutata Vallattoman kohdalla.

Vaan kerrotaan vielä Marjan ja miehensä lähdöstä tämän verran. Palataan Punaiseen Ranskattareen, joka mainittiin tarinan alussa, jolloin se seisoi suht tukevalla maalla. Päivien saatossa maa pehmeni ja Ranskatar vajosi aina vain syvemmälle. Epäilin että se ei enää lähde Louisianan suistomaan liejusta irti ollenkaan.

Pyysin sitten kainosti Marjan siippaa ennen lähtöään ajamaan auto portin edessä olevalle kuivalle lämpäreelle, jossa siihen asti heidän autonsa oli ollut. Mies tekemään työtä käskettyä. Mikä spektaakkeli!! - olisinpa saanut videolle!!! Ranskatar sylki valtoimenaan mutaa vuoroin edestä ja vuoroin takaa. Ja samalla survaisi itsensä vain yhä syvemmälle mutaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, taisin nauraa.

Aikansa kun sitten leviteltiin soraa mutavelliin ja tehtiin muita poppakonstitaikoja saatiin Punainen Ranskatar ylös mutaliejusta. Mutta se ei ollut enää punainen. Siitä oli tullut Josephine Baker, tuo tummapintainen Ranskassa 20-luvulla kohauttanut tanssija.

Alkuperäinen Josephine Baker

Ystävien ja rakkaiden päivä

Se on taas 14.2.2012 jolloin on hyvä kiittää niitä, jotka ovat rakkaita ja läheisiä. Sillä mikään muu elämässä oikeastaan ei ole niin tärkeää kuin rakkaus, ystävyys ja ystävät.

Olkoon päivä sitten kuinka kaupallinen - myös täällä Virossa, missä markettien myyntipöydät ovat täynnä mitä imelämpiä sydänkoristeita - se on silti juhlimisen arvoinen.

Me juhlimme täällä kotona kaksinkertaista juhlapäivää - kätevää - eilen oli Kimmolla 55-vuotissynttärit ja tänään on sitten Ystävänpäivä. Eipä niin, että juhlimisemme olisi mitenkään erityisen ylitsevuotavaa, kunhan kävimme eilen syömässä hyvin Valgan Horan-ravintolassa, tuossa pienessä ja maan mainiossa korealaisravintolassa, josta olen aiemminkin kertonut.

Here is my Valentine - samalla paras ystäväni

Toivotan siis tämän kirjoituksen myötä Hyvää Ystävänpäivää kaikille ystävilleni, niin blogiystävilleni kuin ihan ehtaa lihaa- ja verta -ystävilleni missä ikinä olette!

Jälkikirjoitus: Lisäsin linkin aiempaan Horan-ravintolan esittelyyn. Ja laitanpa tähän loppuun vielä kuvan jälkiruuasta, joka korealainen seesamkermariisihillohedelmäsösserö. Yleensähän emme pääse koskaan jälkiruokaan saakka, vaikka niin pitkän kaavan mukaan yritämme syödä. Ei vaan jaksa. Mutta kyllä kannatti pinnistää, oli nimittäin ihan mielettömän hyvää!