Heippa ja hengissä

Hiljaista on ollut täällä blogissa. Näin pitkää taukoa kirjoittamisessa ei ole koko blogini historiassa ollutkaan. Mutta mitään dramaattista ei hiljaisuuden takana ole.

Meillä oli kevään alku ensin niin hiljaista ja tylsää, että tuntui että ei ole mitään sanottavaa. Kimmolle totesin, että pitäisikö ostaa purkki maalia ja maalata joku vanha lauta. Kimmo ihmetteli että miksi. Ja minä vastasin: "Olisi edes jotain tekemistä kun katsoo kun maali kuivuu."

Hiljaiselo päättyi sitten rytinällä ja äkkiä alkoi sellainen hulina että tuntui kuin olisi pikakelauksella elämäänsä elänyt.

Beresjen talolle löytyi ostaja mutta kaupanteko oli mutkikasta johtuen pankin töppäyksestä ja notaarin tarkkuudesta. Notaarin tarkkuden ymmärrän, pankin töpeskelyä en. No, selvisihän sekin sotku  lopulta ja pankki otti nätisti hatun käteensä ja pyysi anteeksi erehdystään ja pääsimme kaupantekoon.

Ennen kauppoja oli vielä siirrettävä meitä kiinnostavat huonekalut ja muu sälä Kaakkois-Virosta Otepään kautta Pohjois-Viroon. Sitä varten tarvittiinkin jo hieman järeämpi peräkärry. Sellainen pienen jalasmökin kokoinen. Kärry saatiin ja kantoapuakin, ja apinan raivolla pikkuruinen kavereista koostuva muuttoporukka kantoi painavia vaatekaappeja ja muita mööpeleitä jalasmökkiin.

Tämä ei ole enää meidän

Vaatekaappi lähtee kohti Võsua

Kimmo sitten viemään huonekaluja Võsulle ja minä inventoimaan Otepäällä astioita ja muuta sälää, jonka katsoimme tarpeelliseksi ottaa Beresjestä mukaamme. Paluumatkalla Võsulta Otepäälle Kimmon Jeepistä putoaa pakoputki tielle ja jarrutkin alkavat kenkkuilla. Auto pitäisi katsastaa, mutta sitä ennen täytyy Kostja-ihmemiehen tehdä taikoja autolle.

Minun autoni menee kuin ihmeen kaupalla läpi katsastuksen. Pian kuitenkin selviää että sen jarrupalat ovat mallia olemattomat ja pienikin jarrutus nostattaa korviin sattuvan ratisevan ja rahisevan pahaenteisen äänen. Aikaa ei ollut jarruja korjata sillä lähipäivinä oli Võsulle tulossa asiakkaita ja niinpä minä ajelin läpi valtakunnan ensin etelästä pohjoiseen ja sitten pohjoisesta etelään käytännöllisesti katsoen ilman jarruja. Nooh, moottorijarrutuksellakin pääsee pitkälle ja onhan käsijarrukin keksitty. Oli se silti aika hurjaa menoa mutta ehjänä pääsin perille.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa meni minulla selkä jumiin, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Kevätsiivous oli silti Võsulla saatava tehdyksi. Mutta ei hätiä mitiä, sillä hädässä ystävä tunnetaan. Sain avukseni Nuori Herra Rummukaisen sekä sen aina yhtä avuliaan Mamman.

Rummu vartioi taloa ja pihaa samalla kun sen Mamma auttoi minua siivoamaan asiakastiloja lattiasta kattoon. Puhdasta tuli ja Võsun suomalaismartat olivat tyytyväisiä kättensä jälkeen. Ja tulivat sitten asiakkaatkin. Jotka sivumennen sanottuna tykkäsivät kovasti paikasta.

Nuori Herra Rummukainen nuuskii merituulta

Rummu valvoo ja huolehtii turvallisuudestamme

Võsulla oli ihanan kesäistä ja lämmintä. Iltaisin kuvailimme porukalla auringonlaskua Võsun rannalla ja päivisin minä ajelin käsijarrua pumpaten lähiseutukunnilla valokuvaamassa kevään ja kesän merkkejä samalla kun asiakkaat viilettivät polkupyörillä pitkin Lahemaan kauniita maisemia ja komeita rantoja.

Merenneidon pyrstö Võsun rannalla auringonlaskun aikaan

Auringonlasku ja meren silkkiä

Kun olin palannut Võsulta Otepäälle oli aika lähteä Suomeen - ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin. Kimmo luennoi kansainvälisestä markkinoinnista Turun yliopistossa ja minä tapailin sillä aikaa vanhoja kavereita.

Kokonaisuudessaan matka oli valtavan antoisa. Se oli mieluisa ja tunteita nostattava ja henkisesti hieman kuluttavakin. Hyvien opiskelukaverien kanssa vietettiin iltaa Aurajoen rannalla riemuiten kohtaamisesta pitkän ajan jälkeen. Helsingissä Kimmolla oli asiakaspalaveri ja minä vietin aikaa Äidin luona. Ja se taas oli ihanaa ja pohjattoman surullista yht'aikaa.

Helsingistä palattiin Otepäälle Võsun kautta. Vietiin avaimet Remppamies-Marekille, joka on nyt aloittanut  keittiörempan yhdessä Võsun talon kortteereista. Sieltä sitten kipinkapin Otepäälle, jonne tuli seuraavana päivänä asiakkaita. Ja veljenikin saapui tänne autoaan hakemaan. Jonka oli tuonut korjattavaksi viikko takaperin, samaan aikaan kun minä olin Võsulla. Siinäkin oli omat kierteensä ja veljen auton hajonneen vaihdelaatikon tilalle jouduttiin uusi hakemaan aina Latviasta asti - lähempää kuin ei löytynyt.

Asiakkaiden ja veljen lähdettyä saapui Otepäälle rakas ystäväni OnuKoo, jonka kanssa teimme parin päivän aikana kattavan puutarhakauppa- ja taimistokierroksen joka kaarsi Kanepin ja Tarton kautta aina Latvian Baltezersille asti. Minä ostin viisi isoa pylvästuijaa, joiden sijoituspaikka on Võsun pihamaa. Tarkoituksena tehdä näkösuoja lähinaapuriin.

Ja näin olemme päässeet eiliseen, jolloin OnuKoo lähti kotia kohti ja minä jäin istuttamaan hankkimiani parvekekukkia kymmeniin ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Valmista tuli!

Parvikekausi on nyt virallisesti aloitettu

Ja tänään on siis ensimmäinen päivä jolloin ei ole ketään tulossa tai menossa. Paitsi Kimmo, joka lähti hetki sitten kiinteistövälittäjän kanssa Rajan talollemme, joka on nyt seuraava myyntikohde.

Taidan minäkin lähteä pihalle jatkamaan keskeneräisiä pihatöitä. Ruoho leikattiin eilen ensimmäistä kertaa ja nyt olisi tarkoitus sukeltaa marjapensaiden alle kiskomaan loppuja rikkaruohoja, joihin ruohonleikkuri ei yltänyt.

Huomenna sitten lähden Võsulle istuttamaan pylvästuijia.

Että tällaista täällä, heippa ja hengissä ollaan. Hymyssä suin.

Öljymiestä odotellessa aloitan blogin

Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005

Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.

Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!

Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.

Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”

Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”

Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!

Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.

Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.

Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.

Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!

Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.

Tiina ja Ronja kesällä 2006

Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.

Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.

Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006

Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.

Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.

Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!