Otepäällä soi taas blues

Eilen koitti jälleen se päivä, jolloin nuoren herra Rummukaisen alppiloma päättyi ja hän palasi vanhempiensa huomaan. Ja tunteellinen oli jälleen kohtaaminen.

Kun Seija ja Risto nousivat portaita ylös haukkuivat karvakaverit makuuhuoneen oven takana, Latte matalaa BUFBUFFia ja Rummu kimeää VIUVIUtaan. Seijan ja Riston ehdittyä portaiden puoliväliin alkoi Rummun haukku muuttua puolustushaukusta riemunhaukuksi. Ja kun ovi aukeni, molemmat pojat rynnivät tervehtämään kauan kadoksissa olleita Aasian matkalaisia. Hännät vispasivat ja jaloissa kierrettiin ees ja taas eikä riemulla ollut rajoja.

Viime kerralla olin ollut hieman huolissani siitä miten Rummukainen suhtautuu oman perheen kohtaamiseen oltuaan meillä niin pitkään. Vaan eipä kestänyt montaakaan hetkeä ymmärtää, että pienen koiran lojaliteetit ovat omaa perhettä kohtaan, niin mukava kuin hoitoperhe olikin.

Ja sama nyt. Hetken Rummu istuskeli minun jalkojeni juuressa ja sitten katsoi minua suurin kauniin ja aina yhtä surullisin silmin kuin sanoakseen: "Ethän pane pahaksesi. Rakastan sinua mutta minun paikkani on oman perheeni luona." Ja sitten se kipusi oman isukin syliin ja oli maailman onnellisin pieni koira. Mutta jos tarkkaan Rummua katsoi, huomasi, että sen silmät olivat aavistuksen mietteliäät. Luulen, että se ajatteli silloin Lattea.

Latte tuli Seijaa ja Ristoa iloisena tervehtämään, mutta pian se ymmärsi mitä heidän saapumisensa merkitsi. Rummun pedit ja lelut kerättiin pois. Ja Latte meni sängyn alle josta se ei suostunut tulemaan sanomaan näkemiin Rummun perheen poistuessa.

Sängyn alla se oli koko illan eikä sitä saanut houkuteltua ulos eikä kävelylle vaikka miten remmejä rapisteltiin ja maalailtiin monisanaisesti ulkoilun iloista. Sillä oli paha mieli. Ja se teki itsellekin pahan mielen.

Aamulla heräsin siihen, että kahden kostean kuonon sijasta minua oli tökkimässä vain yksi. Ja kun nousin sängystä kipitteli edessäni vain yksi nelijalkainen kaveri, kynnet lattiaa vasten kopisten. Tuntui haikealta, kun oli jo tottunut kaksien erilaisten kynsien kopinaan, isojen kopsahteluun ja pienten rapinaan.

Aamulla ensi töikseen Latte lähti kellariin etsimään Rummukaista. Tarkkaan se haisteli joka oven ja nurkan, jos pikkuveli olisi sittenkin jäänyt vain vahingossa jonkun oven taakse piiloon. Sitten se huokasi ja asettui pariksi tunniksi portaiden yläpäähän odottamaan, katse portaisiin luotuna.

On siis selvää että Otepäällä soi blues. Meillä kaikilla on ikävä Rummukaista. Minä ja Kimmo tiedämme että tapaamme pian uudelleen, mutta kuinka osata kertoa se Lattelle?

Latten viimeiset vanhat kirjoitukset: Pallit lähtee ja muuta mukavaa

Rakkaat blogin lukijat - tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Kuka niitä menneitä jaksaa muutenkaan murehtia. Ollutta mikä mennyttä jne.

Itseäni hieman nolottaa, jos saan tunnustaa, tuo pentuaikani lapsellinen asenteeni maailmaan. Miten minä olen jaksanutkin kirjoittaa viesti toisensa perään inkontinenssista ja muista perin vähäpätöisistä asioista.

Mutta eihän sitä tietenkään pienenä pentukoirana tiedä miten kivaa sitä on olla iso koira.

Ja tuo pelokkuus, siitäkin on niin paljon juttua. Ylimitoitettua, sanon nyt.

En nyt vieläkään ole ehkä ihan täysin valmis ryntäämään Waterloon sotatantereille - olen lukenut viime päivinä hieman historiaa - mutta olen minä nyt TÄYSIN eri koira kuin pentuna.

Rohkea ja reima. Ja uudishimulik, kuten virolaiset sanovat. Mitäkö se tarkoittaa? Uteliasta.

Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Tämän jälkeen tulee sitten vain freshiä tekstiä, nykypäivästä.


20.2.2008

Moi, Latte tässä.En ole tänne aikoihin kirjoittanut, mutta se johtuu siitä, että olen ollut aika kiinni monenlaisissa jutuissa. Johtoporras on taas hankkinut tänne 'asiakkaita', enkä minä vieläkään oikein tiedä mitä niistä ajatella.

Vanha Rouva eli isosyrra Ronja tykkää asiakkaista, ihan hävettää näin omanarvontuntevan koirana katsoa kuinka se hyrrää niiden jaloissa, keimailee ja viuhtoo häntäänsä. Luulee saavansa sillä lailla makupaloja. Minä olen ollut perheen omassa huoneessa, en puutu asiakkaiden elämään, näin olen päättänyt.

Eilen käytiin Tartossa Pieneläinklinikalla. Vanha Rouva kutsuu sitä Kauhujen Taloksi. Ja kertoo juttua, että kun sinne menee, sieltä palaa aina ilman jotain sisäelintä. (Tämä johtunee jostain, jota Johtokunta kutsuu kohdunpoistoksi.)

Mutta mitä on pallienpoisto? Siitä kävimme nyt eilen juttelemassa eläinlääkärin kanssa, samalla kun sain jonkun rokotuksen? Kuulemma ei ole mikään iso juttu. Ja kuulemma kuukauden päästä se tehdään.

Onko teiltä pallit poistettu? Pitäisikö minun olla huolissani?

Johtoportaan naispuolinen henkilö tapasi eilen ystävättärensä Suomesta ja sai tuliaisina John Groganin kirjoittaman kirjan: Marley ja minä. Alaotsikkona: Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa.

Kun kirja oli Emännälle ojennettu kaikki katsoivat minua hymyillen.

Joskus en vaan tajua mitä nämä ihmiset oikein ajattelevat.

Mutta nyt en ehdi yhtään enempää kirjoittaa, sillä ulkona sataa LUNTA ja aion lähteä pihalle piehtaroimaan, se se on nastaa!

Siis lähetän terveisiä kaikille faneilleni - eikös niitä täällä ole - ja sanon vuf ja buf ja mietin sitä palliasiaa joskus toiste.

Teidän Caffé Latte, kaverien kesken ihan J.Ölli vaan



20.2.2008


Rupesi koko palliasia minua kovasti häiritsemään, varsinkin kun Isäntä katsoo minua ja kauniita sinervänpunaisia karvamunia niin säälivästi huokaillen.

Tässä hetki, jolloin elämä vielä hymyili, minä ja pallini voivat hyvin.

Mutta sitten alkoi mietityttämään, ankarasti

Tarkistin hieman yksityiskohtia Iskältä, siis että nämäkö mitä sinulla on kuonon korkeudelta on - MINULTA - lähdössä?

Kokonaan? Järkytys!

KOKONAAN? Kova järkytys! Nyt tuli stressi.

Hätäpäissäni yritin flörtata Äipän kanssa, mutta ei nyt sydän ole hommassa mukana.
Kuinka raaka onkaan ihminen?!

Kiitos kuitenkin teille kaikille kannustavista ja osaanottavista viesteistä. On tässä vielä sulattelemista

Terv Latte



6.3.2008

Wuff-wuff Otepäältä, Viron talvipääkaupungista. Se on Latte tässä taas.

Mikä se on talvipääkaupunki? Kuulemma lunta ja hiihtoa ja laskettelua. Mutta siihen kai tarvitaan sitä, mitä kutsutaan lumeksi tai hangeksi. Ei täällä ole sellaista ollut.

No joo, kun olin tosi pieni, eli vuosi sitten täällä kuulemma oli kunnon hiihtokelit. En muista. En jaksa ajatella. Mutta Vanha Rouva puoli-lapinkoira jaksaa minulle lumen ihanuuksista satuilla.
Nooh, nyt on tilanne muuttunut. Sitä valkoista ihanaa kylmää höhhöä on satanut nyt pari päivää yhteen syssyyn ja että se on jännää ja vähän kummallista.

Mutta jos minulta kysytään lautamiehen mielipidettä asiaan, annan ääneni lumen puolelle, jesss!

Tässä minä nyt sitten ihmettelen lumipisaroita, aavistuksen epäluuloisena. Mutta tiedättehän: varovaisuus on viisautta.

Sitä paitsi, sitä sataa silmäripsiini, yöh.

Mutta kuten jokainen kunnon koira tietää, mikään ei ole miltä näyttää. Mutta kaikki on juuri sitä miltä haisee. Siis lunta nuuskuttamaan.

Tämä lumi-informaatio, sen puhtaus ja kirkkaus ja jonkinmoinen tyhjyyskin pistää mietityttämään nuorta koiraa.

Mutta, hyvät ystävät, jos saan kertoa mikä minua mietityttää eniten, se on tuo naispuolinen johtokunnan jäsen.

Minä siis istuin vain rauhassa portaiden yläpäässä, jumalainen kultainen leijonaturkkini säkenöiden valkoista lunta vasten kun T. saa hepulin ja huudahtaa: "Odota Latte siinä, Äiskä hakee kameran. Älä liiku." Koita siinä sitten olla luonteva. En ainakaan minä.

Sitten T. saapuu paikalle, kameransa kanssa ja naksuttelee kieltään ja mairealla äänellä kutsuu katsomaan kameraan. Ei huvita. Minä olisin vain halunnut tarkkailla lumen laskeutumista, sen keräytymistä kinoksiksi ja suuriksi lumivaipoiksi. Koita siinä olla muina koirina kun paparazzi tunkee linssiä kirsuun. Toistan, ei kiitos.

Alan ymmärtää Britney Spearsia... Ei sitä aina jaksa hymyillä kameralle.

13.3.2008

Iltaa taas, Latte tässä!

Ilta on laskeutunut jo Otepäälle ja Johtokunta istuu ja puuhastelee taas noiden tietokoneiden kanssa. Onneksi sain hetkeksi Naisen ajettua koneelta ja ehdin äkkiseltään tassutella muutaman viestin.

Muistatteko meidän muna-keskustelun? Jess. Nyt ne lähtee, ensi viikon keskiviikkona. Mitä se tarkoittaa? En oikein tiedä, mutta actionia taatusti, ja siitä minä tykkään.

Joskin aika ajoin yritän tulkita noita ihmisiä katseiden kautta ja joskus Iskä katsoo minun ihania suuria sinisiä - suorastaan perhokalastajan - karvaisia palleja kummallinen ilme kasvoillaan.

Mutta Johtokunnan naispuolinen edustaja rapsuttelee minua korvan takaa ja mutisee, että kultaseni, ne munat ovat niiiiin yliarvostettuja.

Koita sitten ymmärtää?

Minä muuten olen aika älyttömän komea koira, oletteko huomanneet. No tietenkin olette. En tiedä toista karvanaamaa jolla on oma fan-clubi. En aio asiasta ylpistyä.

Oheisella kuvalla haluan ojentaa ruusun - well, pioninkukan - kaikille fanittajilleni

Laitan vain loppuun kuvan minusta ja parista kaveristani tuolta Hollywoodista. Muistattehan, sinne on aina ollut minulla hinku? En uskalla sitä tähän kuitenkaan oikeasti laittaa, ettei tule joitain copyright-riitoja, laitan siis vain linkin.

Se tässä:
http://www.dailymail.co.uk/pages/live/articles/showbiz/showbiznews.html?in_article_id=531768&in_page_id=1773

Siinä artikkelin alussa on kaikenmaailman turhia halauskuvia, mutta siinä lopussa on sitten varsin hyvännäköinen koira, eikö vaan. Jouduin vähän vaalentamaan hännän väriä, blonds are so hot in Hollywood, mutta korviini en sallinut yhdenkää stailistin koskea.

Jään odottamaan kommenttejanne ja silä välillä toivotan

Hyvää yötä kaikille
terv Latte

25.8.2008

Moi

Tänään ei Äiskällä taida olla hyvä päivä. Sen tietää siitä, että se ottaa puheeksi mm. koirannahkakintaat. Nyt kesällä!

Kaikki alkoi siitä, että Johtokunta kimposi tänä aamuna sängystä niin vikkelään tekemään aamiaista asiakkaille, että unohtivat pedata pedin. Minähän en saa esiintyä aamiaisaikaan ruokasalissa enkä muutenkaan pääse ottamaan kontaktia asiakkaihin, elleivät ne sitä ehdoin tahdoin halua. On täällä nimittäin sellaisiakin tyyppejä käynyt, joiden mielestä olen ihan jees koira. Vaikka nyt vähän iso olenkin, ja joskus äänekäskin. Sanovat minussa olevan haastetta. Ja että hyvä minusta vielä tulee.

No niin, kuvitelkaa tämä: minä makuuhuoneessa, peti auki ja minua kyrsii. Sitä paitsi virikkeitä on makuuhuoneessa ihan liian vähän. Niinpä ajattelin auttaa Äiskää petauksessa ja aloitin poistamalla alilakanan sängystä. Sen alla onkin kiva pehmeä patja. Ihan vaan vähän sitä ensin hampaalla kokeilin ja sitten vähän enemmän. Suorastaan innostuin.

Kun vieraat sitten lähtivät ja minut päästettiin huoneesta ulos ja pantiin pihalle, Äiskän ilme oli jotenkin outo.

Pihalla on mukava puuhastaa, siellä on paljon virikkeitä. Kuten kukkapenkki, johon ensi töikseni kaivoin koiran mentävän kuopan. Siellä on kivan viileää lymytä, keskellä harmaamalvoja.

Mutta kauanko sitä energinen koira jaksaa makoilla vaan kuopassa. Lähdin pöyhimään kompostia. Ja kyllä siinä olikin pöyhittävää. Esimerkiksi viime talven callunat eivät olleet lainkaan maatuneet. Tulin siitä sitten Äiskälle kertomaan, ja kun Äiskä oli kellarissa viemässä imuria kodinhoitohuoneeseen toin sitten löytöni olohuoneen matolle näytille. On mutta rapiaa tavaraa tuollainen kuivunut kanerva ja calluna. Ja raparperin kukintokin on aika mukavasti puruuntuvaa materiaa. Ja taisin tuoda sieltä muutakin sisään.

Muistaakseni tässä kohtaa tuli keskusteluun ne rukkaset.

Minä tässä vaiheessa näin parhaimmaksi ihan vaan hiljaa hipsiä takaisin makuuhuoneeseen, sängyn alle. Siellä on mukavan viileää ja turvallista. Ja tosi kiva sängynjalka jota järsiä...

Että tällainen puuhapäivä minulla tänään. Mutta kellohan on vasta kaksitoista, joten enköhän tässä vielä ehdi ja kerkiä monenlaista muutakin vielä toimittaa.

Terv Teidän Lattenne

Latten aiempaa tuotantoa: Minä olen murkku!

1.3.2007

Morjensta taas,

en ole ehtinyt kirjoitella, kun on ollut monenmoista kiirettä. Vaikka kerrottavaa olisi vaikka mitä.

Nääs, olen nyt murkku. Vieläkö se Uma pitää jossain lehdessä murkkupalstaa? Voisin ottaa sinne yhteyttä.

Mistäkös murkkuuden huomaa? Vähän kaikesta. Olen päättänyt kyseenalaistaa kaiken. Käskyt, tavat, koko yhteiskunnan ja sen myötä myös Johtokunnan ja sen arvovallan. Kintusta kiinni jos siltä tuntuu, sanon minä rehvakkaasti.

Toisaalta, sielussani käy nyt kumma leiskunta. Olen itse asiassa käynyt aika epävarmaksi monen aiemmin varmana pitämäni asian suhteen. Kuten, nouseeko aurinko varmasti joka aamu? Mistä tuulet tulevat? Mitä on roskakorissa? Miksi rekka-autot pitävät kummallista ääntä? Ja mitä ihmettä on sauvakävely?

Epävarmuudesta on seurannut luikkimista ja pelkojakin. Minä en oikein pidä siitä että asiakkaat tulevat ja menevät tässä talossa miten sattuu. Olen päättänyt haukkua niitä jatkossa oikein kunnolla - mielellään kuitenkin jostain turvallisesta paikasta käsin. Kaikki asiakkaat eivät ole siitä oikein tykänneet, ja Äiskä on ollut asiasta aika tavalla huolestunut. Taisi sanoa Iskälle, että jos jatkan tätä rataa, ryssin äidin pisnekset.

Niin että moitteitahan tästä kaikesta murkkuilusta on sitten tullut. Johtokunta on sitä mieltä, että minun asiani ei ole tutkia roskakoreja, ei purra nilkkoja eikä paljon muutakaan. Esimerkiksi puhkijärsityt villasukat, ne Äiskän ainoat, eivät aiheuttaneet johtavassa luokassa riemunkiljahduksia. No, se oli vain yksi projekteistani, minunhan kuuluu olla utelias elämän suhteen. Ja ilma-aukko sukan pohjassa auttaa jalkaa hengittämään, uskoisin.

Tämän aamuista tempaustani jopa minun on vaikea selittää. Ja se on herättänyt uskomattoman pahaa verta perhepiirissä. Jäin, tai minut jätettiin Ison koiran kanssa aamulla makuuhuoneeseen, jotta en pelottelisi haukkumalla asiakkaita tai kinuaisi ruokaa aamiaispöydästä. Ja se otti minua pattiin. Todella kyrsi, jos sanotaan suoraan.

Niinpä päätin jättää asiasta haisevan vastalauseen. Itse asiassa kaksi. Yksi Äiskän puolelle sänkyä ja yksi Iskän puolelle. Piiiisssss lorottelin kaaressa näiden aamulämpimiin lakanoihin.

Siitä se riemu sitten repesi. Olen saanut ns. Silent Treatmentia koko päivän Äipältä. Se ei katso edes kohti. Saati että rapsuttaisi tai juttelisi minulle mukavia.

Sellaisesta tulee epämiellyttävä olo. Epävarma, suorastaan. Kauankohan tätä mykkäkoulua jatkuu, ihmettelen.

Kuulkaa, ei ole helppoa olla murkku, uskokaa huviksenne,

toteaa ystävänne Latte, 5 kk ja joitain päiviä päälle

Meidän kokoeromme on kutistunut aika lailla, mikä Iso Koira tuo enää on, ihmettelen?

Latten aiempaa kirjallista tuotantoa

Tervehdys, Latte tässä jälleen.


Huomaan ilokseni että edellistä kirjoitustani on kommentoitu ja jopa tyyliäni on kehuttu. No, tyylini on kehittynyt vuosien mittaan, näiden kahden, tarkemmin sanottuna.

Moni ei välttämättä tiedä, että minulla on ollut jo varhaislapsuudessa oma fan-clubini, jonne tapasin kirjoitella ja laitella kuvia elämäni alkutaipaleilla. Joskus kirjoittelin tiiviimmin, välillä taas oli pitkiäkin hiljaisia kausia. Fan-clubini sijaitsi osoitteessa www.puutarha.net ja siellä ns. vanhan puutarha-netin puolella.

Liitän nyt oheen, jos sallitte valittuja paloja varhaislapsuuteni ja nuoruuteni kirjallisesta tuotannosta.


Alla ensimmäinen kirjoitukseni, jossa esittelen itseni ja elämääni uudessa kodissani. Mukana myös kuvia näistä elämäni alkutapaleista.



19.11.2006

Terve porukka, koska on luultavaa, että joskus tulevaisuudessa tapaamme - minun sosiaalistumisen oppisuunnitelmaan kuuluu kuulemma tavata paljon ihmisiä, mikäs siinä - ja kun Emäntä ilmeisesti joka tapauksessa kirjoittelee teille minun tekemisistäni, ajattelin itsekin kertoa muutamia asioita elämästäni, joka on, sivumennen sanottuna, hyvinkin mielenkiintoista ja vauhdikasta.



Siis olen Caffè Latte, kaverien kesken Latte vaan. Eilen täytin 8 viikkoa, eli olen aika iso äijä jo, ainakin omasta mielestäni.

Synnyin Luunjassa, Tarton kupeessa 23.9.2006, samana päivänä kun Thomas Hendrik Ilveksestä tuli Viron presidentti. Liput liehuivat joka salossa, mikä mielestäni olikin sopiva tapa aloittaa ihkauusi koiranelämä.

Synnyin onnelliseen kotiin, rakkausliiton tuloksena, ja ensiviikot elämäni olivatkin kaikin puolin mukavia. Meitä oli seitsemän samassa pesueessa, ja aika kului rattoisasti veljien ja siskojen kanssa peuhatessa.

Mutta kuten monien suurmiesten elämässä, sattui minunkin nuoren elämäni alkutaipaleella tragedia, josta olen nyt kasvanut yli: emoni, ihana maitoatuottava nisäkäs Donna katosi. Ja minusta tuli orpo.


Jatkoin elämääni luunjalaisena ulkokoirana kera sisaruksieni ja kuvittelin loppuelämäni olevan siinä pihassa ja koirankopin ympäristössä. Mutta toisin kävi. Paikalle saapuivat Emäntä ja Isäntä ja Iso Koira.


Emäntä ja Isäntä leikittivät minua tutulla pihamaalla useampana päivänä ja Iso Koira nuuskutteli minua epäluuloisena. Tulevan johtoportaan tultua siihen lopputulemaan, että olen pentueen upein yksilö, minut lopulta pakattiin pahvilaatikkoon ja erotettiin lapsuudenkodista.

Monelle koiralle tämä on traumaattinen kokemus, enkä voi väittää että itsekään olisin riemusta kiljunut saati haukahdellut matkaa tehdessäni. Lähinnä hiljaa vain vikisin.

Pian kuitenkin huomasin, että muutos ei välttämättä ollut tulevan elämäni kannalta huonompaan. Uudessa kodissa oli puolensa.

Siirryin ulkokoirasta sisäkoiraksi, mikä tarkoittaa lämpimiä yöunia pehmeällä tyynyllä tai skottiruutuisessa koiranpedissä. Saan sapuskaa säännöllisesti, eikä minun tarvitse taistella siitä enää siskojen tai veljien kanssa.

Iso Koira on myös mitä mielenkiintoisin tuttavuus – jos saisin tähän kunnolla tutustua. Olen tehnyt monenmoisia aloitteita, mutta Iso Koira vain ylenkatsoo seuraani. Jos yritän ottaa lähempää kontaktia, on seurauksena murahdus, urahdus. Viime päivinä Iso Koira on myös näyttänyt hammasta, mikä on pelottavaa. Olenkin päättänyt jatkossa jättää sosiaalisissa kohtaamisissa Ison Koiran näykkimisen pois. Se kun tuntuu ärsyttävän Isoa Koiraa erityisesti.

Yritin ottaa Isoon Koiraan kontaktia herkeämättä, mutta ilman toivottua vaikutusta

Edes herkeämätön tuijotus ei herättänyt Ison Koiran kiinnostusta minuun.

Emännästä ja Isännästä on sanottava, että ovat ihan mukavia tyyppejä, joskin jonkin verran pikkumaisia. On aivan uskomattomasti asioita, joita en saisi heidän mielestään tehdä. Useimmat liittyvät lempiharrastukseeni: järsimiseen. En saisi purra kättä, jalkaa, kenkää, tuolia, sähköjohtoja, tietokonetta, kaapin vetonuppeja, sänkyäni enkä liikkuvia lahkeita. Enkä Isoa Koiraa, minkä olen itsekin huomannut.

Estääksen luovaa toimintaani ovat Emäntä ja Isäntä poistaneet lähettyviltäni sähköjohdot ja hankkineet inhalta haisevaa tökötettä, jonka nimi on Get Off –spray. Käsien ja nilkkojen näykintään suhtutuvat myös perin ahdasmielisesti. Kiljahtavat AIIII tai EI – jälkimmäistä kahden vokaalin mantraa olenkin saanut kuulla nuoressa elämässäni yllin kyllin.

Välillä toki muistan retuuttaa vain ja ainoastaan leluja, kuten toive näyttää olevan, mutta välillä pääsee ote lipsumaan. Kuten tänään, kun hieman väsyneenä, ja aavistuksen yliriehakkaana, tarrasin kolme kertaa Emännän polvitaipeen jänteeseen kiinni – BINGO, joka kerta täysosuma – minkä jälkeen Emäntä nappasi minut syliinsä ja kiikutti alta aikayksikön häkkiini, ja ovi kiinni. Häkellyin moisesta niin, että en ymmärtänyt edes haukkua suljettua ovea. Mielenosoituksellisesti vain kaadoin vesikupin pitkin parkettia.

Myöhemmin Emäntä totesi Isännälle, että hän alkaa arvostaa englantilaisia sisäoppilaitoksia aivan uudella tavalla.

Häkki sinänsä ei ole ihan hullu juttu. Alussa suhtauduin siihen suurella epäluulolla – varovaisuus on viisautta, sanotaan – mutta olen oppinut pitämään koko paikasta. Ihmeen turvallista siellä on olla, uinailla päiväunia, eikä se niin kamalaa ole, jos ovi välillä on kiinnikin. Toistaiseksi olen aina päässyt sieltä pois, kunhan maltan olla hiljaa ja kiltisti. Protestoiminen ei näissä häkkihommissa auta lainkaan. Kiltisti on vaan istuttava kulloinenkin kakku kerrallaan.

Häkki antaa minulle turvallisuudentunnetta, eivätkä ne häkkituomiotkaan olleet pahoja rasteja

Isäntä puhuu paljon autoista, ja kuulemma häkkiin totuttuani pääsen Isännän kanssa autoilemaan. Ensimmäinen reissu on Tarttoon, eläinlääkäriin. Iso Koira on vahingoniloinen. Ehkä minulle lähipäivinä selviää miksi.

Saniteettiasioista voisin myös sanoa muutaman sanan. Kuten kerroin, aloitin elämäni ulkokoirana ja tarpeiden tekeminen oli yhtä normaali osa elämääni kuin hengittäminen. Kun on mentävä on mentävä. Ja paikasta ei niin väliä.

Nyt asia on mutkistunut. Asuessani sisätiloissa olen ollut aika ajoin pakotettu lirauttamaan lätäkön lattialle, ovien ollessa kiinni. Hieman nolona minun täytyy uskoutua teille: minulla on ongelmia virtsanpidätyskyvyn kanssa. Ajan myötä asia korjutuu, minulle on vakuutettu, mutta toistaiseksi vahinkoja sattuu.

Jätetään tämä ikävä aihe sikseen. Yritän parhaani, ja se saa Emännälle ja Isännälle kelvata.

Muutama sana vielä asumisoloistani, jotka ilmeisesti ovat nyt muuttumassa merkittävästi.

Olen asunut siis uudessa kodissani runsaan viikon ja sinä aikana minun elinpiirini on koostunut ns. pentuhuoneesta ja keittiöstä, johtuen aiemmin mainitsemastani kiusallisesta pidätysongelmasta.

Kellimme Isännän kanssa keittiön lattialla

Isäntä on nukkunut kanssani pentuhuoneessa, jonka toinen nimi on kuulemma respa. Olohuoneeseen minulla ei ole ollut asiaa, vaan se on ollut rauhoitettuna Isolle Koiralle, jos tämä siellä tahtoo olla. Olen minä sinne ryntäillyt aina mahdollisuuden tarjoutuessa. Ja voinkin todeta, että olen haka luikahtamaan jalkojen välistä, ovien auetessa.

Kuvassa lekottelen pentuhuoneeni lattialla tutustuen Äidin lehteen. En minä oikeasti kyllä osannut vielä tässä vaiheessa lukea, mutta kuvia oli kiva katsella

Tänään revittiin pentuhuoneen pahvit lattioilta ja laitettiin matot pesuun. Ja avattiin vapaa pääsy olohuoneeseen. Liukasta siellä on, sillä myös olohuoneen matot ovat kaikki poistetut, mutta kuulemma sekin auttaa minua keskittymään tähän virtsausasiaan uudella tavalla.

Ensi yö minua jännittää. Sillä Emäntä ja Isäntä päästävät minut nyt ensimmäistä kertaa Makuuhuoneeseen, missä Emäntä on tähän asti nukkunut Ison Koiran kanssa. Myös Makuuhuoneesta on matot poistettu. Nukun kuulemma ensi yön häkissä, ovi kiinni. Siltä varalta, että yön pimeydessä keksisin mennä häiritsemään Isoa Koiraa.

En osaa vielä sanoa miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Hieman oudolta, joka tapauksessa. Mutta oppia ikä kaikki. Se on mottoni.

Mutta siihen aiheeseen palaan toiste.

Hasta la vista,

teidän koiraystävänne Caffè Latte, 8 viikkoa, 1 päivä

Latte osallistuu bloginpitämiseen

Koska Johtokunnan naispuolinen jäsen on katsonut asiakseen kertoa tässä blogissa maailmalle elämästään ja ajatuksistaan, on parasta, että myös minä, perheen nuorin jäsen, loihen lausumaan tai ehkä kohdallani on parempi ilmaus on: loihen haukkumaan muutamaisen sanan.

Saanen esittäytyä, olen nuoriherra Latte, kaksivuotias jätkä, rotumääritykseltäni Avustava Koira. Olen perheemme ilo ja aurinko, ainakin näin uskon, joskin asiasta käydään aika ajoin hieman soraäänistä väittelyä.

Uusi elämä Otepäällä on alkamassa

Saavuin tähän talouteen lokakuussa 2006 kahdeksanviikkoisena sirpakkaana pentuna. Taloudessa eleli jo noihin aikoihin vanha narttukoira Ronja, rotumääritykseltään Klaukkalan Ryysijä. Vaikkei se enää vuosiin ole mihinkään ryysinyt. Asia selvisi heti alkumetreillä kun yritin houkutella Vanhaa Rouvaa leikkimään. Irvistelyä siitä seurasi ja sitten Vanha Rouva paineli omiin oloihinsa. Ja samaa kylmäkiskoista sosiaalipolitiikkaa on harrastanut suhteeni siitä lähtien.

En anna sen häiritä. Ylipäätänsä en anna monenkaan asian häiritä itseäni, ellei ole aivan pakko. Minä siis olen ottanut ohjenuorakseni jolkottaa elämäni läpi, ilman sen suurempia filosofointeja. Minä vaan huitelen. Ehtii sitä sitten vanhana koiranakin pohtia mitä sitä tuli nuorempana tehtyä.

Aina ei saa sitä mitä tilaa – ei ainakaan jos ei osaa tilata oikein

Minusta piti tulla keskikokoinen pystykorvainen narttukoira. Jaksan yhä ihmetellä kuinka vähäiset tiedot Johtokunnalla on hankkiessaan nuorta koiranpentua. Minut valittiin seitsemän pennun joukosta, valintakriteerinä oli kuulemma rohkea ja reipas luontoni.

Ennen kuin minut nostettiin pienessä pakkilaatikossa autoon tehtiin minulle ruumiintarkastus. Johtokunnan naispuolinen ihmetteli pientä karvatuppea vatsapoimuissani, mutta hänelle kerrottiin kyseessä olevan navan. Pentuperheen omistaja esitteli vielä varmuuden välttämiseksi Naiselle veljeäni ja tämän pikkuriikkisiä munia ja väitti minua siis silmää räpäyttämättä narttukoiraksi.

Ajoimme Luunjasta tunnin verran Otepäälle ja asetuin aloilleni. Kun ensimmäistä kertaa pissin komeassa kaaressa takapihan lyhtyjen valossa parahti Nainen: ”En ehkä tunne pentukoiran anatomiaa erityisen hyvin, mutta ensimmäistä kertaa näen, että joku pissii navan kautta!” Totuus oli valkenemassa Johtokunnalle; he olivat saaneet talouteensa reippaan uroksen. Kannattaisi tutustusa seuraavalla kerralla koiraa hankkiessaan käsitteeseen: laskeutumattomat kivespussit.

Tomera uroskoiranpentu

No ei ne kaksi muutakaan kriteeriä menneet ihan nappiin: keskikokoinen tai pystykorvainen.

Muutamassa viikossa aloin osoittamaan kasvun ihmettä sellaisella vauhdilla että Johtokuntaa hirvitti. Tiedä sitten oliko kyseessä Naispuolisen johtokunnan jäsenen hutera huumorintaju, mutta kuulin joinain aamuna väitettävän, että olin kasvanut yön aikana vähintään 5 senttiä säkäkorkeutta.

Mutta kasvoinhan minä, ruokahalussani ei ole ollut moittimista, ja sapuska on ollut hyvää ja sitä on ollut riittävästi. Geeneissänikin lienee kasvupotentiaalia, sillä jo puolen vuoden ikäisenä olin saavuttanut keskikokoisen vasikan säkäkorkeuden.

Ja ne korvat? Hetken aikaa näytti siltä että korvani singahtaisivat pystyasentoon. Johtokunta väitteli kiihkeästi keskenään siitä kumpi korva ensimmäisenä jämähtää pystyasentoon. Pidettiinpä netissä jopa jonkinmoista leikkimielistä vedonlyöntipalstaa asiasta. Voiko olla nöyryyttävämpää? Vuoden iän saavutettuani hyväksyi johtokuntakin tosiasian: korvieni malli on lörppä läpykkä. Omasta mielestäni ne ovat vallan hienot.

Korviani on kutsuttu renttuseksikkäiksi

Pieni koira suuressa kehossa

Vaikka jo pentuiällä osoitin huomattavaa omatoimisuutta monissa perheemme toimissa, alkoi minua noin puolen vuoden iässä hieman hirvittää. Kaikki uudet asiat. Tien yli taipuvat katulamput muuttuivat mielessäni Ilmestyskirjan pedoiksi, jotka kurottelivat kamalia kaulojaan öiselle taivaalle. Kilahdukset, kalahdukset, kolinat ja räminät saivat ajettua minut nopeasti sängyn alle. Ja se on jo akrobaattitemppu, josta voi olla ylpeä: oletteko ennen nähneet vasikan katoavan sängyn alle alta nanosekunnin?

Maailma on suuri ja välillä hieman pelottava paikka

Mutta eniten minua hirvitti hotellimme asiakkaat. Minä nääs en oikein ymmärtänyt mitä väkeä tämä on, joka saapuu paikalle kasseja ja pusseja kantaen, asettautuu yläkertaan ja viipyy siellä kuka minkin pituisen ajan. Ja sitten poistuu.

Vanha Rouva katsoi minua pilkallisesti kun vieraiden tullessa könysin piilopaikkaani sängyn alle ja sieltä sitten haukkua kumahtelin, mitä uskalsin. Vanha Rouva kun on niin ollakseen, kutsuu itseään Hotellikoiraksi ja Seurustelu-upseeriksi. Helppoahan se on kun ei pelota. Ja kun on, mitä Johtokunta kutsuu tavoiksi.

Johtokunta alkoi olla jo epätoivoinen – minut pidettiin, ja pidetään vieläkin vieraiden ulottumattomissa. Kaikki eivät pidä siitä, että vasikka haukahtelee koko rintakehänsä tuomalla resonanssilla. Sitä sentään ymmärsi arvostaa, että en ole laadultani räksyttäjä. Kun haukahdan, niin haukahdan, ja yleensä jätän sen sitten siihen.

Haluaisin niin mielelläni tavata ihmisiä, mutta sitten vähän rupeaa pelottamaan.

Mutta vieraissa oli paljon mukavia tyyppejä, sellaisia jotka sanoivat etteivät he pelkää koiria. Jotka ihan varta vasten halusivat tutustua minuun. Alussa tuollaiset tutustumiset jännittivät minua kyllä aivan kamalasti. Namupalat, jotka liittyivät näihin tapaamisiin kyllä houkuttelivat minut sängyn alta esiin, mutta namupalan saatuani palasin melko nopeasti turvapaikkaani

Nyttemmin hermoni ovat parantuneet merkittävästi. Ehkä kyse oli vain kasvukivuista, ehkä minulle on tapahtunut jossain vaiheessa pentuaikaani jotain, jota en muista, mutta joka on minua hirvittänyt aivan valtavasti.

Olen nyt joka tapauksessa oppinut että asiakkaathan ovat ihan kivoja tyyppejä. En silti ehdoin tahdoin tunge heidän seuraansa. Olenkin sellainen Erikseen Töihin Kutsuttava Hotellikoira.

Sanokaa siis Latte vaan kun haluatte tutustua Suureen Pieneen Koiraan!

Öljymiestä odotellessa aloitan blogin

Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005

Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.

Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!

Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.

Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”

Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”

Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!

Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.

Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.

Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.

Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!

Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.

Tiina ja Ronja kesällä 2006

Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.

Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.

Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006

Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.

Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.

Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!