Latten viimeiset vanhat kirjoitukset: Pallit lähtee ja muuta mukavaa

Rakkaat blogin lukijat - tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Kuka niitä menneitä jaksaa muutenkaan murehtia. Ollutta mikä mennyttä jne.

Itseäni hieman nolottaa, jos saan tunnustaa, tuo pentuaikani lapsellinen asenteeni maailmaan. Miten minä olen jaksanutkin kirjoittaa viesti toisensa perään inkontinenssista ja muista perin vähäpätöisistä asioista.

Mutta eihän sitä tietenkään pienenä pentukoirana tiedä miten kivaa sitä on olla iso koira.

Ja tuo pelokkuus, siitäkin on niin paljon juttua. Ylimitoitettua, sanon nyt.

En nyt vieläkään ole ehkä ihan täysin valmis ryntäämään Waterloon sotatantereille - olen lukenut viime päivinä hieman historiaa - mutta olen minä nyt TÄYSIN eri koira kuin pentuna.

Rohkea ja reima. Ja uudishimulik, kuten virolaiset sanovat. Mitäkö se tarkoittaa? Uteliasta.

Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Tässä viimeiset vanhat kirjoitukseni. Tämän jälkeen tulee sitten vain freshiä tekstiä, nykypäivästä.


20.2.2008

Moi, Latte tässä.En ole tänne aikoihin kirjoittanut, mutta se johtuu siitä, että olen ollut aika kiinni monenlaisissa jutuissa. Johtoporras on taas hankkinut tänne 'asiakkaita', enkä minä vieläkään oikein tiedä mitä niistä ajatella.

Vanha Rouva eli isosyrra Ronja tykkää asiakkaista, ihan hävettää näin omanarvontuntevan koirana katsoa kuinka se hyrrää niiden jaloissa, keimailee ja viuhtoo häntäänsä. Luulee saavansa sillä lailla makupaloja. Minä olen ollut perheen omassa huoneessa, en puutu asiakkaiden elämään, näin olen päättänyt.

Eilen käytiin Tartossa Pieneläinklinikalla. Vanha Rouva kutsuu sitä Kauhujen Taloksi. Ja kertoo juttua, että kun sinne menee, sieltä palaa aina ilman jotain sisäelintä. (Tämä johtunee jostain, jota Johtokunta kutsuu kohdunpoistoksi.)

Mutta mitä on pallienpoisto? Siitä kävimme nyt eilen juttelemassa eläinlääkärin kanssa, samalla kun sain jonkun rokotuksen? Kuulemma ei ole mikään iso juttu. Ja kuulemma kuukauden päästä se tehdään.

Onko teiltä pallit poistettu? Pitäisikö minun olla huolissani?

Johtoportaan naispuolinen henkilö tapasi eilen ystävättärensä Suomesta ja sai tuliaisina John Groganin kirjoittaman kirjan: Marley ja minä. Alaotsikkona: Elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa.

Kun kirja oli Emännälle ojennettu kaikki katsoivat minua hymyillen.

Joskus en vaan tajua mitä nämä ihmiset oikein ajattelevat.

Mutta nyt en ehdi yhtään enempää kirjoittaa, sillä ulkona sataa LUNTA ja aion lähteä pihalle piehtaroimaan, se se on nastaa!

Siis lähetän terveisiä kaikille faneilleni - eikös niitä täällä ole - ja sanon vuf ja buf ja mietin sitä palliasiaa joskus toiste.

Teidän Caffé Latte, kaverien kesken ihan J.Ölli vaan



20.2.2008


Rupesi koko palliasia minua kovasti häiritsemään, varsinkin kun Isäntä katsoo minua ja kauniita sinervänpunaisia karvamunia niin säälivästi huokaillen.

Tässä hetki, jolloin elämä vielä hymyili, minä ja pallini voivat hyvin.

Mutta sitten alkoi mietityttämään, ankarasti

Tarkistin hieman yksityiskohtia Iskältä, siis että nämäkö mitä sinulla on kuonon korkeudelta on - MINULTA - lähdössä?

Kokonaan? Järkytys!

KOKONAAN? Kova järkytys! Nyt tuli stressi.

Hätäpäissäni yritin flörtata Äipän kanssa, mutta ei nyt sydän ole hommassa mukana.
Kuinka raaka onkaan ihminen?!

Kiitos kuitenkin teille kaikille kannustavista ja osaanottavista viesteistä. On tässä vielä sulattelemista

Terv Latte



6.3.2008

Wuff-wuff Otepäältä, Viron talvipääkaupungista. Se on Latte tässä taas.

Mikä se on talvipääkaupunki? Kuulemma lunta ja hiihtoa ja laskettelua. Mutta siihen kai tarvitaan sitä, mitä kutsutaan lumeksi tai hangeksi. Ei täällä ole sellaista ollut.

No joo, kun olin tosi pieni, eli vuosi sitten täällä kuulemma oli kunnon hiihtokelit. En muista. En jaksa ajatella. Mutta Vanha Rouva puoli-lapinkoira jaksaa minulle lumen ihanuuksista satuilla.
Nooh, nyt on tilanne muuttunut. Sitä valkoista ihanaa kylmää höhhöä on satanut nyt pari päivää yhteen syssyyn ja että se on jännää ja vähän kummallista.

Mutta jos minulta kysytään lautamiehen mielipidettä asiaan, annan ääneni lumen puolelle, jesss!

Tässä minä nyt sitten ihmettelen lumipisaroita, aavistuksen epäluuloisena. Mutta tiedättehän: varovaisuus on viisautta.

Sitä paitsi, sitä sataa silmäripsiini, yöh.

Mutta kuten jokainen kunnon koira tietää, mikään ei ole miltä näyttää. Mutta kaikki on juuri sitä miltä haisee. Siis lunta nuuskuttamaan.

Tämä lumi-informaatio, sen puhtaus ja kirkkaus ja jonkinmoinen tyhjyyskin pistää mietityttämään nuorta koiraa.

Mutta, hyvät ystävät, jos saan kertoa mikä minua mietityttää eniten, se on tuo naispuolinen johtokunnan jäsen.

Minä siis istuin vain rauhassa portaiden yläpäässä, jumalainen kultainen leijonaturkkini säkenöiden valkoista lunta vasten kun T. saa hepulin ja huudahtaa: "Odota Latte siinä, Äiskä hakee kameran. Älä liiku." Koita siinä sitten olla luonteva. En ainakaan minä.

Sitten T. saapuu paikalle, kameransa kanssa ja naksuttelee kieltään ja mairealla äänellä kutsuu katsomaan kameraan. Ei huvita. Minä olisin vain halunnut tarkkailla lumen laskeutumista, sen keräytymistä kinoksiksi ja suuriksi lumivaipoiksi. Koita siinä olla muina koirina kun paparazzi tunkee linssiä kirsuun. Toistan, ei kiitos.

Alan ymmärtää Britney Spearsia... Ei sitä aina jaksa hymyillä kameralle.

13.3.2008

Iltaa taas, Latte tässä!

Ilta on laskeutunut jo Otepäälle ja Johtokunta istuu ja puuhastelee taas noiden tietokoneiden kanssa. Onneksi sain hetkeksi Naisen ajettua koneelta ja ehdin äkkiseltään tassutella muutaman viestin.

Muistatteko meidän muna-keskustelun? Jess. Nyt ne lähtee, ensi viikon keskiviikkona. Mitä se tarkoittaa? En oikein tiedä, mutta actionia taatusti, ja siitä minä tykkään.

Joskin aika ajoin yritän tulkita noita ihmisiä katseiden kautta ja joskus Iskä katsoo minun ihania suuria sinisiä - suorastaan perhokalastajan - karvaisia palleja kummallinen ilme kasvoillaan.

Mutta Johtokunnan naispuolinen edustaja rapsuttelee minua korvan takaa ja mutisee, että kultaseni, ne munat ovat niiiiin yliarvostettuja.

Koita sitten ymmärtää?

Minä muuten olen aika älyttömän komea koira, oletteko huomanneet. No tietenkin olette. En tiedä toista karvanaamaa jolla on oma fan-clubi. En aio asiasta ylpistyä.

Oheisella kuvalla haluan ojentaa ruusun - well, pioninkukan - kaikille fanittajilleni

Laitan vain loppuun kuvan minusta ja parista kaveristani tuolta Hollywoodista. Muistattehan, sinne on aina ollut minulla hinku? En uskalla sitä tähän kuitenkaan oikeasti laittaa, ettei tule joitain copyright-riitoja, laitan siis vain linkin.

Se tässä:
http://www.dailymail.co.uk/pages/live/articles/showbiz/showbiznews.html?in_article_id=531768&in_page_id=1773

Siinä artikkelin alussa on kaikenmaailman turhia halauskuvia, mutta siinä lopussa on sitten varsin hyvännäköinen koira, eikö vaan. Jouduin vähän vaalentamaan hännän väriä, blonds are so hot in Hollywood, mutta korviini en sallinut yhdenkää stailistin koskea.

Jään odottamaan kommenttejanne ja silä välillä toivotan

Hyvää yötä kaikille
terv Latte

25.8.2008

Moi

Tänään ei Äiskällä taida olla hyvä päivä. Sen tietää siitä, että se ottaa puheeksi mm. koirannahkakintaat. Nyt kesällä!

Kaikki alkoi siitä, että Johtokunta kimposi tänä aamuna sängystä niin vikkelään tekemään aamiaista asiakkaille, että unohtivat pedata pedin. Minähän en saa esiintyä aamiaisaikaan ruokasalissa enkä muutenkaan pääse ottamaan kontaktia asiakkaihin, elleivät ne sitä ehdoin tahdoin halua. On täällä nimittäin sellaisiakin tyyppejä käynyt, joiden mielestä olen ihan jees koira. Vaikka nyt vähän iso olenkin, ja joskus äänekäskin. Sanovat minussa olevan haastetta. Ja että hyvä minusta vielä tulee.

No niin, kuvitelkaa tämä: minä makuuhuoneessa, peti auki ja minua kyrsii. Sitä paitsi virikkeitä on makuuhuoneessa ihan liian vähän. Niinpä ajattelin auttaa Äiskää petauksessa ja aloitin poistamalla alilakanan sängystä. Sen alla onkin kiva pehmeä patja. Ihan vaan vähän sitä ensin hampaalla kokeilin ja sitten vähän enemmän. Suorastaan innostuin.

Kun vieraat sitten lähtivät ja minut päästettiin huoneesta ulos ja pantiin pihalle, Äiskän ilme oli jotenkin outo.

Pihalla on mukava puuhastaa, siellä on paljon virikkeitä. Kuten kukkapenkki, johon ensi töikseni kaivoin koiran mentävän kuopan. Siellä on kivan viileää lymytä, keskellä harmaamalvoja.

Mutta kauanko sitä energinen koira jaksaa makoilla vaan kuopassa. Lähdin pöyhimään kompostia. Ja kyllä siinä olikin pöyhittävää. Esimerkiksi viime talven callunat eivät olleet lainkaan maatuneet. Tulin siitä sitten Äiskälle kertomaan, ja kun Äiskä oli kellarissa viemässä imuria kodinhoitohuoneeseen toin sitten löytöni olohuoneen matolle näytille. On mutta rapiaa tavaraa tuollainen kuivunut kanerva ja calluna. Ja raparperin kukintokin on aika mukavasti puruuntuvaa materiaa. Ja taisin tuoda sieltä muutakin sisään.

Muistaakseni tässä kohtaa tuli keskusteluun ne rukkaset.

Minä tässä vaiheessa näin parhaimmaksi ihan vaan hiljaa hipsiä takaisin makuuhuoneeseen, sängyn alle. Siellä on mukavan viileää ja turvallista. Ja tosi kiva sängynjalka jota järsiä...

Että tällainen puuhapäivä minulla tänään. Mutta kellohan on vasta kaksitoista, joten enköhän tässä vielä ehdi ja kerkiä monenlaista muutakin vielä toimittaa.

Terv Teidän Lattenne

Oodi Otepäälle

Olen yllättynyt siitä miten vähän Suomessa tiedetään Otepäästä tai Etelä-Virosta. Jopa suomalaisilla matkatoimistoilla on hatarat tiedot tästä viehättävästä kaupungista, joka kuitenkin elää pitkälti juuri matkailusta.

Toisaalta, emme me itsekään niin paljon tienneet tulevasta kotikaupungistamme kun tänne päätimme tulla. Vasta täällä ollessamme olemme ymmärtäneet miten virolaisittain erikoiseen kaupunkiin muutimme. Kuten virolaiset sanovat: meil vedas. Eli: meillä kävi säkä. Saimme enemmän kuin olimme ymmärtäneet tilata.

Niinpä olen ottanut yhdeksi tehtäväkseni Otepää-tietouden lisäämisen maailmankaikkeuteen. Ja toimikoon tämä blogi yhtenä keinona.

Otepää ansaitsee oman oodinsa, sellaisen perusvireeltään raikkaan ja iloisen johon sekoittuu niin lyyrisiä sävelkulkuja kuin osia historiallisista kantaateista. Välillä piccolon iloista luritusta, välillä saksofonin pimeydessä leikkaavaa viiltävää sooloa. Mukaan kuorolaulua ja reteää hanurimusiikkia. Humppaa, tangoa, teknoa ja diskoa. Moottoripyörien tahdittamaa heavya ja illan lopuksi tunnelmallista kansanmusiikkia, balladeja ja pajupillin haikeaa sointia.

Faktoja Otepäältä, tämäkkää marssimusiikkia

Sijainti: Otepää on osa Valgamaata, Etelä-Viroa ja sijaitsee 220 km päässä Tallinnasta ja 42 km päästä Tartosta. Ajomatka tänne kestää autolla reilut 3,5 – 4 tuntia riippuen siitä montako kertaa matkalla pysähtyy ja kuinka rajoitustenmukaisesti ajelee.

Bussillakin tänne pääsee, ja yllättävän moni asiakkaistamme on valinnutkin tämän vaihtoehdon. Muutamainen linja ajaa Tallinnasta tänne suoraan, useimmiten täytyy kuitenkin vaihtaa linja-autoa Tartossa. Bussimatka Tallinna – Tartto vie aikaa 2,5 h ja Tartosta tänne kestää, linjasta ja reitistä riippuen, 40 min – 1h.

Kaupunki on väkiluvultaan pieni, meitä otepääläisiä – ja kyllä, lasken itseni jo otepääläiseksi – on kaupungissa n. 2000 henkeä, kunnassa n. 5.000 henkeä. Silti Otepäällä on tarjota matkailijalle reilut 60 majoitusliikettä, joista valita. Ravintoloita, kahviloita, pizzerioita ja yökerhojakin useita, mikä on perin harvinaista virolaisille pikkukaupungeille. Kylpylöitä on pari, kampaamoja, kosmetologeja, hierojia ja muita kauneus- ja terveyspalveluita tarjoavia useita kymmeniä. Polkupyöriä, suksia, lumilautoja, rullaluistimia, rullasuksia, kanootteja, veneitä, kajakkeja on vuokralla useammassakin liikkeessä.

Vireän elinkeinoelämän takana on tietenkin matkailu – se pitää Otepäätä pystyssä niin kesät kuin talvet. Ja pystyäkseen vastaanottamaan matkailijat ovat niin kunta kuin yksityiset yrittäjät tehneet töitä runsaasti. Ja voimme olla ylpeitä tuloksista: pieni kaupunkimme pystyy täyttämään vaativankin matkailijan toiveet. Eritoten jos matkailija on kiinnostunut luonnosta ja liikunnasta, arvostaa laatua ja puhtautta. Ja osaa kulkea kaikki aistit avoimina.

Otepään talvi, ratiritirallaa ja Maamme-laulua kahdella kielellä

Talvesta Otepää tietenkin tunnetaan Suomessakin – täällä pidetään vuosittain hiihdon maailmancupin osakilpailu, joka tuo kaupunkiin kerralla useita kymmeniä tuhansia katsojia. Viime vuonna osakilpailu hiihdettiin loskassa, mutta hiihdettiin kuitenkin. Samaan aikaan kun kisaa näytettiin Suomen televisioista sain tekstiviestin ystävättäreltäni Tytiltä: ”Oletko muistanut leikata ruohon?!” Toivotaan, että tänä talvena saamme kunnon otepääläisen talven aiempien vuosien tapaan.

Otepään hiihtokisoja on mukava seurata jo siksikin, että on kaksinkertainen mahdollisuus kuulla Maamme-laulu, riippumatta siitä nouseeko ensimmäiselle pallille virolainen vai suomalainen urheilija. Ja molemmille hurrataan tasavertaisesti.

Talvella 2007 nousi Virpi Kuitunen korkeimmalle palkintopallille

Otepään kisoissa on hyvä tunnelma - vähän samanlainen kuin 60-luvun Suomessa, kertovat vanhat konkarit

Toinen iso hiihtotapahtuma on Tarton maratoni, joka hiihdetään Otepäältä Elvaan ja on 64 km pitkä puristus, johon osallistuu sinnekin tuhansia hiihtäjiä, latujen varsille levittäytyvistä katsojista puhumattakaan.

Muita talvilajeja ovat lumilautailu ja nykyisin, uuden komean 90-metrisen hyppyrimäen ansiosta myös yhdistetyn kisat. Myös hankiralli ajetaan näissä maastoissa. Ja Pyhäjärven jäällä pilkitään; Kultakala-pilkkikisa järjestettiin viime vuonna kymmenettä kertaa, ja se veti järven jään täyteen, paitsi pilkkijöitä, karnevaalihenkisiä iloittelijoita. Ensimmäistä kertaa näin järven jäällä tanssittavan letkajenkkaa ja saunottavan. Ja hauskaa tuntui olevan.

Ei tarvitse olla kilpaurheilun harrastaja nauttiakseen Otepään talvesta. Tavallisille murtomaahiihtäjille täällä on kymmeniä hoidettuja latuja, joista osa on valaistuja. Osa latureitistä on Tehvandin urheilustadionin lähettyvillä, osa Käärikun urheilukeskuksen maastoissa. Sen lisäksi järven jäällä risteilee monia yksityisten ihmisten avaamia latuja, jotka vievät järven ympäristöön sijoitetuille grillipaikoille ja laavuille.

Laskettelijoille on Otepäällä on kaksikin paikkaa: Väike Munamägi ja Kuutsemägi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että molemmat ovat melko pieniä ja loivia kokeneelle laskettelijalle. Aloittelijoille ja lapsiperheille mäet ovat kuitenkin varsin passeleita. Ja hinnat, vaikka ovatkin nousseet, ovat Suomen hintoihin verrattuina edullisia.

Lapsille, pienimmillekin, löytyy Otepäältä pulkka- ja kelkkamäkiä riittämiin. Ns. tubing-mäkiä on Otepäällä kaksin kappalein. Kyse on siis mäestä, jota lasketaan alas hieman traktorinrengasta muistuttavilla pyöreillä donitseilla, joiden ajosuuntaan ei voi vaikuttaa. Ylös mäestä noustaan sitten hissillä.

Kun Kimmo täytti 50 vuotta, tarjosin hänelle kolmea vaihtoehtoa mistä valita: tulla alas 90-metrisestä hyppyrimäestä, hypätä tandemhyppy lentokoneesta – tai valita lasten tubing-mäki. Jostain syystä arvasin, että Kimmo valitsee viimeisen. Ja niin päädyimme ensimmäistä kertaa itsekin mäkeä laskemaan, ja täytyy sanoa, että harvoin on ollut niin hauskaa! Mäen alla otettiin välillä pieni moukku taskumatista, pyyhittiin pöllynnyt lumi kasvoilta ja sitten takaisin ylös ja uudelleen alas! Hei hulinaa ja ratiritirallaa!

Otepään kesä – transistoriradiot ja iPodit rannalla

Kesä on Otepäällä vähintään yhtä vilkas kuin talvikin. Vuosi vuodelta yhä useammat suomalaiset lomanviettäjät ovat löytäneet Otepään ihanan uimarannan, kauniit retkeilymaisemat, polkupyöräreitit ja ohjatut luontoreitit.

Kuten talvella, myös kesällä riittää urheilutapahtumia riittämiin niistä kiinnostuneille. On juoksutapahtumia, hölkkätapahtumia, kokoontumisajoja, suunnistuskisoja, rallia, polkupyörämaratoneja… lista jatkuu ja jatkuu.

Minulle itselleni kesän keskipiste on Pyhäjärven uimaranta. Se on puhdas, rauhallinen ja valtavan kaunis. Mikä on ihanampaa kuin upottaa varpaat kuumaan hiekkaan, vetää lippalakki silmille ja antaa auringon helliä talvesta kalvennutta kehoa. Välillä pulahtaa järveen, uida muutama reipas satametrinen, välillä vain kellua ja katsella pilviä taivaalta.

Rantaelämä on viehättävä sekoitus mennyttä aikaa ja nykypäivää. Jonkun korvanjuuressa soi pieni transistoriradio, toinen kuuntelee iPodia. Mutta oli aika nykyinen tai mennyt, lapset nauttivat samalla tavoin hiekkalinnojen rakentelusta, sorsien taaperruksesta rantavedessä, veden pärskyttämisestä ja vesiliukumäistä.

Syksyssä soi blues

Jos Otepäästä puhutaan matkailukaupunkina unohdetaan liian usein välisesongit, kevät ja syksy.
Otepään syksy on aivan uskomattoman kaunis. Lehtipuut vaihtavat väriään, puhkeavat ruskan riemuun, joka mäkisessä maastossa polveilee monessa kerroksessa silmän kantamattomiin.

Metsät ovat täynnä sieniä ja marjoja, joskin ne katoavat sieltä vikkelään. Puutteen vuosikymmenet ovat opettaneet virolaiset hyödyntämään metsän antimia eri tavoin kuin mitä Suomessa osataan – tatit sujahtavat nopeasti kerääjien koreihin ja marjoja käydään poimimassa koko perheen voimin. Onneksi laiskalle matkaajalle löytyy toreilta syksyn herkkuja valmiiksi poimittuina ja puhdistettuina.

Kevät sirkuttaa ja kvaakkuu pienin kurkuin

Otepäälle kevät tulee hieman aikaisemmin kuin mitä Etelä-Suomeen. Jo maalis-huhtikuun taitteessa pihat ja puutarhat puhkeavat kukkaan, tulppaanit, narsissit ja ensimmäiset esikot puhkovat maata ja aloittavat loputtoman kukinnan. Loiston joka jatkuu koko kesän läpi, laji lajilta, puu ja pensas kukin omalla vuorollaan. Kirsikankukat ja omenankukat kuuluvat Otepään kevääseen, kuten syreenit, joiden tuoksusta ilma on toukokuussa sakea.

Muuttolinnut palaavat, haikarat niistä näkyvimpinä, ja pienissä ja suurissa pesissä käy hyrske ja hytinä kun valmistaudutaan uuteen kesään, on aika löytää puoliso, perustaa perhe. Metsät, lehdot, puistot täyttyvät sirkutuksesta, liverryksestä, korkeista kutsuhuudoista, kirahduksista: twit-twit ja phthyiii. Sammakot kurnuttelevat lammikoissaan. Ja korkealta ja kauniisti laulaa käki, luvaten tulevia elinvuosia kaikille pitkälti.

Tällainen on oodini Otepäälle – se koostuu liverryksistä, lurituksista, riemunkiljauksista, ja äänestä, joka syntyy kun kesäyössä hymyillään, sellaisesta ihan pienestä.

Oodin orkesterin virkaa toimittaa tuuli, joka ylängöillä aina puhaltaa, milloin puuskittaisena, milloin puissa kahisten, milloin lämmintä kesäihoa viilentäen. Oodin taustat laulaa Pyhäjärvi, levollisena rantoihin lyöden, aaltojen loputtomana liplatuksena ja suhinana kaislikossa.

Suih, suih huikkaavat ladut, narsk narsk natisee lumi kenkien alla. Lip-lap-lip-lap tuudittelee Pyhäjärvi. Ja fjiuuuu viheltää polkupyörä rynnätessään mäkeä alas syksyisenä iltapäivänä.

Sellainen on minun oodini uudelle kotikaupungilleni.

Öljymiestä odotellessa aloitan blogin

Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005

Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.

Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!

Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.

Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”

Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”

Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!

Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.

Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.

Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.

Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!

Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.

Tiina ja Ronja kesällä 2006

Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.

Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.

Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006

Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.

Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.

Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!