Erään matkan anatomia, osa 31: Mirador de San Nicolás ja auringonlasku Alhambrassa

Granadan ykkösnähtävyys on Alhambran linnoitus, palatsit ja puutarhat. Tarkkaan ottaen ne ovat koko Espanjan suosituin nähtävyys. Mutta mikä on kakkosnähtävyys? No, se on Albaicínin arabikorttelien näköalatasanne Mirador de San Nicolás, josta saa useimpien turistisaittien mukaan ne kaikkein parhaimmat kuvat laakson toisella puolen seisovasta Alhambrasta.

TripAdvisor-matkasaitti on antanut näköalatasanteelle 4,5 pallukkaa viidestä mahdollisesta. Ja 11.543 henkeä on kirjoittanut paikasta arvostelun. Maisemia kiitetään, mutta moni muistuttaa että auringonlaskun aikaan alkaa olla vaikea löytää paikkaa muurilta. Näin eritoten turistisesongin aikaan. Jotkut valittavat hälinästä ja jotkut muistuttavat taskuvarkaista.

Toiset kehuvat tasanteen boheemia tunnelmaa: katusoittajia ja mustalaiskitaristeja, koru- ja matkamuistokauppiaita. Toiset kokevat samat asiat rasittavina.

Ajattelin lähteä ottamaan asiasta selvää.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, saavuin tasanteelle punaisella minibussilla. Sellaisella, joka mahtuu puikkehtelimaan Albaicínin kapeilla ja mutkikkailla kaduilla. Olin jo nousemassa tasanteelle vievät viimeiset portaat kun huomasin, että käynti naistenhuoneessa voisi olla hyvä idea. Tasanteella sellaista tuskin olisi.

Kuinka ollakaan, seisoin juuri ravintola Balcon de San Nicolás -rinneravintolan oven edessä ja luikahdin portista sisään. Ja huomaan, että kaikkein parhaasta kohtaa ravintolaa, suoraan Alhambraan katsovasta pikkupöydästä terassin reunalla nousevat edelliset asiakkaat pois. Teen pikaisen päätöksen; näin hyvää tilaisuutta ei kannata jättää käyttämättä. Istun pöytään ja kun tarjoilija tulee paikalle, tilaan lasillisen punaviiniä.

Aitiopaikalla kera viinin

Sisäänkäynti El Balcon de San Nicolásiin

Selkäni takana näkyy itse Mirador, ja ajan myötä väenpaljous siellä kasvaa. Minä sen sijaan istun tyytyväisenä kunnon tuolilla, parhaalla mahdollisella paikalla ja nautin maisemista.

Miradorille alkaa kerääntyä väkeä

Auringonlaskuun on vielä aikaa ja käytän sen kuvaillen maisemia, viiniä nauttien ja naapuripöydässä istuvien kanadanranskalaisten kanssa keskustellen. Pariskunta on kuukauden Eurooppa-turneella ja he ovat yhtä ihastuneita Granadaan kuin minäkin. He kyselevät mistä olen kotoisin ja sitten innostuneina tiedustelevat onko Suomi lähellä Prahan valtiota. En katso aiheelliseksi korjata heitä ja vastaan vain, että aika kaukana on.

Alhambra, sen renessanssipalatsi ja Alcazaban linnoitusta.

Näkymää Generalifen puutarhaan

Sierra Nevadan lumihuiput antavat upeaa kontrastia linnoitukselle.

Alcazaban vartiotorni ja takana Nasridin palatsit

Alcazabaa eli Alhambran kompleksin vanhinta linnoitusosaa, jonka rakentaminen aloitettiin 800-luvulla

Mirador ja ravintola täyttyvät. Ja minä pysyn aloillani. Olen juuri siellä missä pitääkin.

Aika kuluu ja hiljalleen alkaa aurinko laskea ja auringonlasku värjää minuutti minuutilta maisemaa ruusunpunaan. Sierra Nevadan valkeat lumihuiput saavat roosan sävyjä ja Generalifen puutarha vaikuttaa sadunomaiselta.

Värit vaihtuvat pehmeiksi

Sierra Nevada saa vaalean roosan sävyjä

Näkymää keskustan suuntaan

Generalifen puutarhaa ja ruusunpunaisia Sierra Nevadan vuorenhuiippuja

Hiljalleen aurinko menee mailleen

Olen kokenut auringonlaskun Alhambran yllä. Olen onnellinen. Ja alan jalkaisin kotimatkan alas kohti Plaza Nuevaa. Se kulkee Albaicínin pienillä kaduilla, joilla on helppo eksyä. Ja eksyn minäkin. Mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Nautin näkemästäni ja rauhallisesti kuljen hiljaisia ja tyhjiä katuja joita reunustavat lumivalkeat vanhat maurilaistalot.

Lopulta alkaa ihmisiä taas ilmestyä, olen tullut Plaza Nuevalta lähteville souk-kujille, joissa elämä jatkuu kiihkeänä.

Albaicínin maisemaa

Muita illan kulkijoita on harvassa

Ilta pimenee ja alemmas tultuani tulee ihmisiäkin kadulla vastaan

Ilta- ja yöelämää Albaicínissa

Olen saapunut Plaza Nuevalle, kotiaukiolleni, jonka yhdellä reunalla sijaitsee väliaikainen kortteerini.

Suihkulähde Plaza Nuevalla

Varsinainen iltaelämä alkaa vasta nyt, tai tätäkin myöhemmin. Mutta minä kiipeän omaan huoneeseeni. Sillä aamulla on aikainen herätys. Olen varannut liput Nasridin palatseihin Alhambraan kello yhdeksäksi. Ja siitä ajasta ei parane myöhästyä.

Istun hetken vielä pienellä lasitetulla parvekkeellani ja katselen elämää Plaza Nuevalla. Ja sitten kellahdan petiin, väsyneenä ja onnellisena.  Huomenna on uusi ja jännä päivä odottamassa! Alhambra!

Erään matkan anatomia, osa 30: Granada - Päiväkävelyllä Darro-joen rantamilla

Olemme tässä vaiheessa tarinaa Granadassa jonne olen saapunut samana aamuna. Päivä on 4.3.2019.

Seuraavana päivänä olen lähdössä tutustumaan Alhambran linnoitukseen ja palatsiin. Tämän päivän olen päättänyt vain vaellella kaupungilla pyrkien illan tullessa ylös Albaicíniin ihailemaan auringonlaskua korkealta.

Suuntaan ensin kohti Iglesia de Santa Ana -kirkkoa ja siitä jatkan matkaani pitkin Carrera del Darro -katua kohti Paseo de los Tristes -promenadia. Carrera del Darro on kapea mukulakivinen katu, joka rajoittuu yhdeltä reunalta Darro-jokeen. Maaliskuun alussa vesi on matalalla. Kadun toista reunaa reunustavat Albaicínin kivitalot, joiden välistä alkaa aika ajoin korkeuksiin vieviä kapeita kujia.

Samalle kävelykadulle änkeää vähän väliä turisteja hotelleille kuljettavia busseja, jotka täyttävät kapean kadun niin tarkkaan, että täytyy löytää pieni porrassyvennys johon hypätä, ellei halua tulla auton yliajamaksi. Carrera del Darron varrella on kuitenkin paljon katsottavaa. Ja nopeasti sitä oppii pikkubussejakin väistelemään.

Iglesia de Santa Ana

Yksityiskohta oven päällä olevista pyhäinkuvista

Carrera del Darro -katu seurailee Darro-joen muotoja

Parvekkeita Darro-joen reunaman talossa

Houkuttelevan näköinen kahvila Darro-joen toisella puolella

Carrera del Darroa

Kapeita kujia jotka nousevat ylös kohti Albaicínin arabikorttelin huippua

Alabaicínin arabikortteleihin tutustuminen jalkaisin edellyttää hyviä pohjelihaksia

Paseo de los Tristellä katu levenee ja täyttyy kahviloista, tapas-baareista ja ravintoloista. Promenadin keskellä olevalla aukiolla on runsaasti ravintoloita, jotka mainostavat A-tauluissaan kolmen ruokalajin komboja hintaan 11 € - 13 €. Hinta tuntuu minusta hyvältä ja alkaa olla jo nälkäkin - olenhan tehnyt matkaa aamuvarhaisesta alkaen. Asetun suurten varjojen alle auringolta suojaan ja tilaan alkuun hunajamunakoisoa, pääruuaksi mustekalarenkaita ja jälkiruuaksi kahvin.

Olen kerran aiemmin, Priego de Córdobassa, syönyt tätä andalusialaista herkkua. Hyvää tämä oli nytkin, mutta ei yhtä suussa sulavaa kuin mitä Priegossa nauttimani.

Puerta de los Tristes -ravintola

Pitkän kävelyn jälkeen tekee mieli potkaista kengät jalasta ja nostaa jalat ylös.

Andalucian kansallisruoka - tai ainakin yksi niistä: ilmakuivattu Serrano-kinkku

Paseo de los Tristes (surullisten promenadi) -nimi periytyy ajalta, jolloin aukion poikki kulki hautajaissaattueita matkalla hautuumaalle. Tänä päivänä se tunnetaan parhaiten siitä, että sieltä on hienot näkymät Alhambran linnoitukselle, jonka juurella tämä promenadi sijaitsee.

Alhambran linnakkeen raunioita

Alhambran linnoitus korkealla yläilmoissa Paseo de los Tristeltä nähtynä

Paseo de los Tristeltä löytyy myös espanjalaisen flamencotanssijan Mario Mayan patsas.

Olen kaikkeen näkemääni kovasti tyytyväinen. Mutta vielä odottaa yksi asia, kipuaminen ylös Albaicínin kuuluisimmalle näköalatasanteelle: Mirador de San Nicolásille. Josta kerrotaan että auringonlaskun aikaan sieltä saa ne parhaat kuvat Alhambran linnakkeesta.

Olen jo alkanut kivuta ylös katua kun huomaan ilokseni promenadin päässä bussipysäkin. Albaicínin kapeille kujille ei normaalikokoiset bussit mahdu, mutta pienet punaiset minibussit mahtuvat puikkelehtimaan pikkuruisilla kaduilla. Jään odottamaan bussia ja ilokseni siihen mahdun. (Olin lukenut etukäteen että tunkua busseihin on.) Auringonlaskuun on vielä aikaa, ehkä siinä syy.

Ja niin kohoan yläilmoihin kohti miradoria.  Mutta meninkö sinne sittenkään? Se selviää seuraavassa kirjoituksessa.

Erään matkan anatomia, osa 29: Granada - kaksi yötä unelmakämpässä

Granada, tuo Andalucian yksi tärkeimmistä ja kauneimmista kaupungeista, kuului alusta asti matkasuunnitelmiini. Eikä vähiten sen suurimman vetonaulan, Alhambran palatsin ja linnoituksen ja puutarhan vuoksi. Olin kuullut muutenkin paljon hyvää kaupungista. Mustalaismusiikista ja flamenco-esityksistä. Albaicínin arabialaiskortteleista ja kaupungin vireästä ja sykkivästä tunnelmasta.

Jo hyvissä ajoin kotona aloitin kämpän etsimisen AirBnB:n kautta. Tarjolla oli monenlaista mielenkiintoista, ja mikä parasta, edullista asuntoa. Kun löysin majoittaja Antonion kodin Plaza Nuevan reunalta en voinut uskoa onneani. Asunto vaikutti aivan mahtavalta. Ja sitä se todellakin oli!

Kun näin ihana asunto aivan kaupungin keskustassa oli löytynyt, päätin viettää Granadassa yhden yön sijasta kaksi. Ja näin jälkikäteen kiittelen päätöstäni. Granada todella vastasi odotuksiani ja oli vielä paljon enemmänkin. Helposti siellä olisi voinut olla vielä tätä pidempäänkin.

Liikkeelle lähdin maanantaiaamuna 4.3.2019 ja Benalmádenaan palasin keskiviikkoiltana 6.3.2019. Montaa kokemusta rikkaampana.

Matka Benasta Granadaan taittuu ensin junalla Málagaan ja sieltä sitten bussilla Granadan linja-autoasemalle. Vaihto Málagan Maria Zambrano -asemalla, jonka läheisyydessä sijaitsee bussiasema. Bussilippu kustansi hieman alle 10 euroa ja linja-auton matka-aika oli 1h45min. Maisemat bussista olivat upeat: vuoria ja laaksoja ja oliivilehtoja.

Sain istumapaikan ikkunan vierestä, mistä olin kovasti iloinen. Sääli vain että bussin ikkuna oli likainen ja aurinkokin paistoi kuvauksen kannalta väärässä kulmassa.

Oliivilehtoja ja vuoria. Ah onnea.

Granadan linja-autoasema sijaitsee kaupungin laitamalla. Aseman edestä lähtee kuitenkin bussi joka n. 30 minuutissa kuljettaa matkamiehen aivan kaupungin ytimeen. Minun poistumispysäkkini oli Katedraali. Ja siitä ei keskusaukiolle eli Plaza Nuevalle ollut kuin muutaman minuutin kävelymatka.

Tiesin tietenkin jo etukäteen että Granada sijaitsee Sierra Nevada -vuoren juurella. Mutta silti kun bussin ikkunasta tuo upea vuori ja sen lumihuiput tulivat esiin, oli pakko vetää henkeä. Vuoret kun tapaavat tehdä niin minulle.

Sierra Nevada bussista nähtynä.

Granadan esikaupunkialuetta ja Sierra Nevada sen takana

Plaza Nueva löytyy helposti. Ja samoin Antonion asunto. Olin saanut ovikoodin etukäteen sähköpostissa ja sillä pääsin sisälle vaivattomasti. Antonion tapasin ensimmäisen kerran vasta lähtöpäivänä. Mutta kaikki oli valmista ja odottamassa minua oveen teipattu tervetuliaistoivotus mukaanlukien.

Antonion asunto koostuu isosta oleskelutilasta jättitelevisioineen ja ruokapöytineen. Pitkän ja hauskasti vanhoilla grammareilla somistetun käytävän päässä on huoneeni, jonka erikoisuutena on kaksi erillistä parveketta, toinen lasitettu. Huoneeseen kuului myös mahtava nojatuoli, työpöytä, iso vaatekaapisto ja maailman ihanin peti, ihon lämpöön reagoiva solumuovipatja.

Käytävän päässä oma huoneeni

Täällä voisi viettää aikaa enemmänkin, varsinkin kun koko komeus oli  alta 40 €/yö.

Vuode jonka patja reagoi ihon lämpöön

Parasta Antonion huoneistossa on kuitenkin sen sijainti. Yksi parvekkeista katsoo Plaza Nuevalle, toinen Cuesta de Gomérez -kadulle, joka vie suoraan Alhambraan. Keskusaukio on iltaisin eläväinen, mutta yöllä hiljainen. Ja parvekkeiden suljettavat paksut puuovet pitivät huolen siitä, että ääniä ei huoneeseen tullut.

Näkymää parvekkeelta Alhambran suuntaan

Näkymää parvekkeelta Plaza Nuevan suuntaan

Molemmat parvekkeeni, lasitettu katsoo Plaza Nuevalle ja Juliet-parveke Alhambran suuntaan

Plaza Nueva täyttyy iltaisin ulkoilmaravintoloista. Sen vasemmalta kyljeltä  alkavat arabialaiskorttelit, ensin kapeina kauppakujina, jotka jatkuvat mutkitellen aina ylemmäs Albaicínin huipulle asti. Suoraan edestä alkaa Paseo de los Tristes. Vuoren huipulla näkyy yksi Alhambran vartiotorneista.

Puran laukkuni ja aikani huonetta ihasteltuani lähden liikkeelle. Koko seuraava päivä on omistettu Alhambralle. Tänään suunnittelen tutustuvani itse kaupunkiin jalkaisin.

Aurinko paistaa ja mieli on loistava. Ei kun liikkeelle!

Erään matkan anatomia, osa 28: Vélez-Málaga ja ajatuksia tulevaisuudesta

Sunnuntaina 3.3.2019 lähden Vélez-Málagaan, kaupunkiin, josta ystäväni Ari ja hänen puolisonsa Antti ovat ostaneet talon.

Arin kanssa olimme tehneet kahden aiemmin jo yhden yhteisen retken Priego de Cordobaan ja Zuherokseen. Nyt sunnuntaina, Arin ja Antin liikkeen ollessa suljettu, pääsimme matkalle koko porukalla. Ja jälleen minut noudetaan kotiovelta Benalmádenasta.

Kun Arin ja Antin auto saapuu olen valmis hyppäämään takapenkille. Mutta Antti nousee heti ylös autosta ja vaatii että istun etupenkille. Onhan kaikki tämä minulle uutta, ja etupenkiltä on paremmat näkymät kuin takapenkiltä. Herrasmies.

Ja tämä pieni ele herättää minussa paljon ajatuksia ja muistoja. Ja nyt jaan ne kanssanne, vaikka tällä pienellä oheistarinalla ei ole mitään tekemistä varsinaisen retkemme kanssa.

Tarina sijoittuu ns. entiseen elämääni, aikaan jolloin työskentelin Suomessa isossa optisen alan yrityksessä. Tarina ei ole minun, vaan sen minulle kertoi ystäväni Marja P. Minua 16 vuotta vanhempi kollega ja hyvä ystävä. Yhä tänä päivänä.

Marja P. asui tuolloin melko kaukana silloisesta työpaikastamme. Samalla suunnalla kuin yhteinen esimiehemmekin. Ja joskus, jos aikataulut sopivat, ja esimiehemme niin halusi, hän tarjosi Marjalle kyytiä kotisuuntaan. Se säästi Marjalta aikaa, ja hän usein otti kiitollisena tarjotun kyydin vastaan.

Eräänä kesänä esimiehen vanhin poika, silloin hieman alta kaksikymppinen junnu,  kulki isänsä kanssa nämä työmatkat. Ja kun Marja kipusi autoon, retkotti tämä jässi etupenkillä isänsä vieressä. Marjan paikka oli takapenkillä.

Kun auto starttasi liikkeelle, kruununprinssi vaipui samoin tein uneen. Nuokkui etupenkillä pää välillä vasemmalle, välillä oikealle retkottaen. Marja ja esimiehensä sitten kävivät keskusteluja, jos sellaista syntyi, etupenkin ja takapenkin välillä toisilleen huudellen.

Marja minulle kertoi, että ei yhtäkään sellaista yhteistä kotimatkaa ollut, että kesäduunin uurastuksesta väsähtänyt nuorimies olisi ajatellut tarjoavansa paikkaansa silloin liki kuusikymppiselle Marjalle. Mikä merkittävämpää, se ei  koskaan tullut mieleen junnun isällekään.

Marja ei tätä tarinaa minulle kertonut vihapäissään. Lähinnä vain pohtien sitä miten hän on itse yrittänyt kasvattaa omat lapsensa kunnioittamaan itseään vanhempia.

Kun minä kuulin tuon tarinan, minulla kuohahti. Ja silloin päätin, ja se päätös on pitänyt, että aina jos meillä on kuljetettavana joku, jolle on helpompaa tai hauskempaa istua etupenkillä, siirryn minä takapenkille.

Voitte siis ymmärtää, että Antin ele teki minuun vaikutuksen. Herrasmies on herrasmies. Hyvä kotikasvatus ja kohteliaat tavat ovat sellaista sielun sivistystä, jota soisi suuremmallakin kauhalla kansalle jaettavaksi.

Ja nyt takaisin sunnuntaihin 3.3.2019 ja matkaamme Vélez-Málagaan.

Ari ja Antti siis olivat yhdessä ostaneet kaupunkitalon Vélez-Málagan kaupungista. Joka sijaitsee 38 km päässä Málagasta. Vuorten syleilyssä, mutta silti lähellä rannikkoa.

Olimme Arin kanssa keskustelleet jo aiemmin tulevaisuudensuunnitelmistamme. Ja huomasimme tässäkin asiassa olevamme aika lailla samoilla linjoilla. Meillä on nyt nykyiset kotimme ja nykyiset työmme, mutta molempien ajatukset ovat samaan aikaan suuntautuneet tulevaisuuteen. Aikaan, jolloin työt jäävät taakse ja alkaa uusi, rennompi elämä.

Me Kimmon kanssa olemme pohtineet nykyisen Otepään kotimme myyntiä. Emme ole vielä eläkeiässä, mutta olemme tehneet riittävästi töitä suunnitellaksemme jo seuraava vaihetta elämästämme. Ja sen haluamme olevan helppoa. Ja haluamme asettua paikkaan, jossa meillä on hyvä olla. On se kohta sitten Andalucia tai Heinola tai Rakvere. Tai joku muu. Pokhara.

Olemme miettineet niitä ainesosia joita haluamme tulevaisuudeltamme. Paikalla ei ole sinänsä väliä, ei maallakaan. Vain se, että kohta on luonnonkaunis ja vastaa tarpeitamme. Että elämä ei ole liian kallista, puhutaan sitten lämmityksestä tai elintarvikkeista tai sairaanhoidosta. Että elämä on helppoa ja antoisaa.

Olemme etsineet Euroopasta paikkaa, joka on rauhallinen ja elämänrytmiimme sopiva, ilman hälinää. Suurkaupunkeihin emme kaipaa. Mutta jossa kuitenkin olisi tarjolla käden ulottuvilla ne tärkeimmät peruspalvelut, kaupat ja jonkinmoinen sairaanhoito. Ja jonka läheisyydessä olisi nopeasti tavoitettavissa laajemmatkin palvelut, sairaalat, suuret kaupat ja monipuolinen kulttuuritarjonta.

Kun Arin kanssa näistä juttelimme, huomasimme että olimme hahmotelleet tulevaisuuttamme hyvin samansuuntaisesti. Pois hälinästä, mutta ei pois elämästä. Ari oli jo oman kohtansa löytänyt, se on Vélez-Malaga. Me Kimmon kanssa etsimme omaamme yhä.

Vélez-Málagan katukuvaa

Arin ja Antin kotikatua

Vélez-Málaga on aito espanjalainen valkea pikkukaupunki, jota turistit eivät ole pilanneet.

Kun saavumme Vélez-Málagaan, ymmärrän miksi tämä kaupunki on valikoitunut Arin ja Antin tulevaisuuden kotikaupungiksi. Se on aito andalusialainen valkea kaupunki. Ei pikkuruinen, mutta ei suuren suurikaan. (Vélez-Málagan kunnassa asuu lähemmäs 80.000 henkeä.) Se on lähellä merta ja vuoret ympäröivät sitä. Se on lähellä ja helppojen yhteyksien päässä Málagasta, suurkaupungista. Sillä on pitkä historia, mutta yhtäältä se on eläväinen ja moderni kaupunki jolla on tarjottavanaan runsaasti elämän pieniä nautintoja: kahviloita, ravintoloita, teatteria, kulttuuria.

Ylpeät kodinomistajat kotitalonsa edustalla

Me elämme tätä hetkeä, ja niin pitääkin. Mutta jossain vaiheessa tulee aika alkaa miettiä tulevaisuutta. Ari ja Antti ovat niin tehneet. Heidän työelämänsä on yhä Fuengirolassa. Mutta heillä on jo katse kohti tulevaisuutta, jota Vélez-Málagan koti tarjoaa.

Rehellisyyden nimissä talo on tällä hetkellä lähinnä seinät. Se tulee vaatimaan valtavasti työtä ja muutoksia jotta siitä tulisi A&A:n unelmakoti. Mutta aikaa on. Molemmat miehet ovat vielä kiinni vahvasti työelämässä. Kiirettä ei ole. On silti jotain konkreettista, jota kohti suunnata vuosien mittaan.

Näkymää A&A:n patiolta. Vuoret takana. Meri lähellä. Unelmasijainti.

Ari ja Antti omalla kattopatiollaan

Antti katsoo patiolta naapuriin

Alakerrassa ei ole asuttu. Se on ollut vain työhuone. A&A:lla on tähänkin tilaan olemassa suunnitelmat.

Tupatarkastuksen tehtyämme kierrämme vielä hetken kaupungilla. Ja mitä enemmän kierrämme, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että tämä on aivan mahtava paikka. Ennen muuta: AITO. Tämä on Andaluciaa. Tämä on todellisuutta. Jotain ihan muuta kuin vaikka Torre tai Bena tai Fuge. (OIkeasti, aika ärsyttäviä suomalaisia kutsumanimiä.)

Vélez-Málaga on täynnä historiaa

Valkean andalusialaisen kaupungin katukuvaa

Tämä on hurja.

Pablo Picasso?

Päiväni Vélez-Málagassa on antanut minulle paljon ajateltavaa. Omaa tulevaisuuttanikin koskevaa. Ehkä meidän seuraava - ja lopullinen - elämä alkaakin täällä. Ainakin kaupunki on houkutteleva. Siinä on kaikkea mitä haluamme. Kauneutta, historiaa, maisemia, suurkaupungin läheisyyttä ja jotain jota englanninkielessä kuvataan sanalla: soul. Siinä on sielua.

Päätän tämän kirjoituksen kiittäen Aria ja Anttia siitä, että toivat minut Vélez-Málagaan. Näyttivät minulle taas kerran ihastuttavan ja aidon andalusialaisen kaupungin. Ja antoivat minulle paljon ajattelun aihetta.

Kiitän A&A:ta myös äärimmäisen mukavasta matkaseurasta. Ja Anttia kiitän tästä viimeisestä kuvasta jossa olemme Arin kanssa Cervantesin kodin edessä. Se on kivoin kuva joka minusta koko matkalla otettiin.

Hasta luego mis queridos amigos!

Kuvassa entinen työkaveri Ari. Nyttemmin rakas ystävä. Ja ken tietää, tulevaisuudessa ehkä Vélez-Málagan naapuri.