Vertailua kahden krakovalaisen hotellin välillä

Lupasin kirjoittaa erikseen hotelleista, joissa yövyimme ja ravintoloista joissa murkinoimme. Tässä juttua hotelleista.

Ja näinhän se meni: olimme kaksi yötä Radisson Blu -hotellissa Vanhankaupungin reunamalla ja neljä yötä Astoria-hotellissa Kazimierzin keskustassa.

Ja ohessa vertailua ja kokemuksia. Aloitetaan ensimmäisestä hotellistamme eli viiden tähden hotellista: Radisson Blu'sta.

Kuva nyysitty hotellin sivuilta - jostain syystä, ehkä siksi, että talo oli jotenkin niin mitätön, jäi se itseltä kuvaamatta.

Hinta: 250 euroa/yö -- ja mitä sillä saa?

Sijainti: Ihan hyvä, vaan ei mitenkään huippuhyvä. Vanhaan kaupunkiin toki pääsi kävellen muutamassa minuutissa ja Wawelin linnakaan ei ollut kaukana. Vieressä konserttitalo, jos sinne olisi ollut asiaa ja ratikoita porhalsi läheltä ulko-ovea, jos niitä tarvitsi.

Huone: Siisti, arvatenkin, tämän tason hotellissa. Pienehkö. Ikkunat sisäpihalle, jossa ei ollut muuta katsottavaa kuin naapurin vastakkaiset ikkunat ja sisäkuilun pohjalla muovinen  keinonurmikkomatto. Pidimme verhot kiinni koko oleskelumme ajan.

Palvelu: Vaikka respatiskejä oli kolme, oli jokaiseen aina jono - no, ei meillä kiire mihinkään ollut. Kun pääsit respahenkilön puheille asiat etenivät nopeasti, hygieenisen ystävällisesti ja lopuksi sait kliinisen hymyn, joka lämmitti yhtä paljon kuin hotellin kylpyhuoneen lumivalkeat kaakelit.

Aamiainen: Uskomattoman monipuolinen - sai minut melkein nauramaan ääneen, kun vertasin sitä Villa Ottilian aamiaiseen. Mehuja oli jokaiseen lähtöön, jugurtteja pitkä rivi mistä valita. Oli lämmintä ja kylmää ruokaa, perinteistä puolalaista (krakovanmakkarat ja jännää hyvää juustoa) ja kansainvälistä (pekonia ja munakokkelia, paistettuja nakinpaloja ja tomaatteja etc.) - Silti - se tärkein minulle, kahvi, loppui kesken kun kahviautomaatti hajosi, eikä lähistöllä näyttänyt olevan ensimmäistäkään tuikitavallista kahvinkeitintä. Komean kahvimasinan korjaamiseen, joka suolsi sisältään kaikkia maailman kahvivariantteja, lattea ja espressoa etc, tarvittiin ihan teknikko jos ei kaksi. Eikä meillä ollut aikaa sellaista odottaa. Jäätiin siis ensimmäisenä aamuna ilman kahvia. Masina oli kuulemma hajonnut seuraavanakin aamuna, mutta silloin me olimme ehtineet jo omat sumppimme juoda.

Plussat: Internet toimi moitteettomasti ja huoneet olivat rauhallisia. Mutta niin niiden pitääkin olla jos maksat huoneesta 250 euroa yö!

Miikat: Mieleen jää parikin juttua, joista päällimmäisenä minibaari-show. Joka meni näin:

Kun rekisteröidyt sisään kysyy respavirkailija aiotko käyttää minibaaria. Ilmoitin etten aio. Respahenkilö: "Mikäli aiot käyttää minibaaria, täytyy sinun luovuttaa meille luottokorttisi, jota vastaan avaamme tilin sitä varten."  Ilmoitin uudelleen, että en todellakaan aio minibaaria käyttää, enkä avaa mitään tiliä. En viitsinyt sanoa, että en kai minä hullu ole ja käytä minibaaria. En varsinkaan ole valmis maksamaan jostain miniputelista olutta tai vodkaa taivaallisia hintoja, kun hotellin ulkopuolella on minuutin kävelymatkan päässä 24h auki oleva kioski, joka myy minulle samoja tuotteita murto-osalla siitä hinnasta kuin mitä hotelli pyytää. Tätä en siis sanonut. Tyydyin vain vakuuttamaan, että en aio käyttää minibaaria.

Siirryn hotellihuoneeseen ja n. 15 minuutin kuluttua ovelle koputetaan. Avaan oven ja siellä on joku kerrostyyppi, joka haluaa tarkistaa etten ole minibaaria käyttänyt. Ja ilmoittaa sulkevansa nyt minibaarin lukolla. Yksi lysti minulle mietin. Ja ajattelen, että ei täällä paljoakaan ihmisiin luoteta. Mutta sulkekoon kaappinsa, jos siitä heille turvallisempi mieli tulee.

Viimeisen päivän aamuna olen yksin hotellihuoneessa kun Kimmo on lähtenyt vielä aamupäiväksi  konferenssiin. Uloskirjautuminen hotellista on käsittämättömästi jo klo 11.00 aamulla, yleensä se kai on hotelleissa klo 12.00 - näin ainakin Villa Ottiliassa. Olen siis hotellihuoneessa ja kello on n. 10.00 aamulla. Kun oven takana on jälleen hotellin virkailija, joka haluaa tulla tarkistamaan, etten ole sittenkin käynyt minibaarilla. Joka on siis lukittu jo heti saapuessani. Sorkkaraudallako ne luulevat minun sinne janoisena murtautuneen?

Aivan outoa, mietin minä. Ei uskoisi että Radisson-hotelleille maksamattomat (lukitun) minibaarin laskut olisivat suuri tappio isossa mittakaavassa. Mitä aarteita ne siellä pitävät? Plutoniumia? Sulaa kultaa? Kuningasmehiläisen vahaa?

Ehkä olen pikkumainen, mutta odotan 250 euroa/yö -hotellilta jotenkin ruhtinaallista palvelua. Ja tuo minibaarin niuhotus, sen lukitseminen ja tarkastus ennen virallista uloskirjautumista osoittaa minusta epäluuloa asiakasta ja tämän rehellisyyttä kohtaan. Joka tuntuu itse asiassa aika loukkaavalta.Vai olenko mielestänne väärässä?

Eikä tässä vielä kaikki Kello on 10.45 aamulla kun ovelle koputetaan ja kerrossiivooja kysyy voiko huonetta tulla jo siivoamaan. Olen jo valmis räjähtämään. Ilmoitan, että en todellakaan aio lähteä huoneesta ulos lähimpään 15 minuuttiin, joten kerrossiivooja voi aloittaa hommansa jostain ihan muualta.

Eli - pikkujuttuja, mutta niiden vuoksi Radisson Blu ei saa minulta montakaan tähteä. Toisaalta, Radisson-ketju tuskin sen vuoksi kaatuu - eipä ole ennenkään ollut siellä varaa yöpyä, eikä ole sellaista tähtäimessä tulevaisuudessakaan.

--

Siirrytään kakkoshotelliimme, vaatimattomaan kolmen tähden Astoria-hotelliin Kazimierzissä.

Astoria-hotelli - meidän huoneemme kolmannessa kerroksessa, meidän ikkuna auki

Hinta: 182 euroa neljä yötä eli n. 45,50 euroa/yö (Laitoin aiemmin blogin kommentteihin Sepolle ja Marille väärän hinnan ja väitin neljä yötä maksaneen vain 128 euroa - meni numerot väärinpäin.)

Sijainti: Erinomainen, jos Kazimierzistä pitää. Alhaalla kadulla pauhasi kyllä Bill Hickman -baarin elävä musiikki kahtena yönä aamutunneille asti, mutta kolmanteen kerrokseen musiikki ei kuulunut sittenkään kovin lujaa + kun suljimme ikkunat, ei se häirinnyt meitä oikeastaan ollenkaan. Toisaalta, olimme aika väsyneitä joka ilta nukkumaan mennessämme. Joitain muita musiikki olisi voinut häiritä.

Huone: Meidän huoneemme oli 3. kerroksessa (talossa hissi) ja se oli SUURI. Ikkunat Jozefa-kadulle. Kalustus oli aika simppeliä ja huone suuruutensa vuoksi hieman aution oloinen, mutta peti oli todellakin mainio ja iso. Kylppäri iso ja siisti, suihkukaappi. Joka päivä kiikutettin huoneeseen uudet isot ja muhkeat pyyhkeet ja oltiin valmiita siivoamaan huone. (Me laitoimme ovelle koko oleskelumme ajaksi lapun: Do not disturb, koska emme huonetta sotkeneet emmekä kaivanneet siivoojia.)

Palvelu: Aivan erinomainen ja mukavasti henkilökohtainen - respassa oli koko neljän päivän ajan 24h avulias ja ystävällinen ihminen paikalla, ainoana poikkeuksena saapumispäivänämme respassa ollut hömelö nainen, joka oli vaan jotenkin kummallinen. Baarissa ja aamiaishuoneessa oli todella kivoja tyyppejä, jotka näkivät ekstravaivaa että saimme kaksi tietokonetta yhteen pistokkeeseen (etsittiin jatkojohto) ja jotka muutenkin olivat todella herttaisia ja mukavia.

Aamiainen: Ihan ok. Oli kahvia, teetä, mehuja, jugurttia, raksuja ja cornflakesia, muutamanlaista erilaista sämpylää ja leipää, leikkeleitä, munia, juustoja, kinkkuja ja paria kolmea erilaista salaattia. Ja tuoreita hedelmiä. Aivan riittävästi meille. Tietenkin Radissonin tarjoilun jälkeen aika vaatimatonta, mutta toisaalta, miten paljon herkkuja ihminen aamulla tarvitsee tai haluaa syödä?

Plussat: Henkilökunnan avuliaisuus, siisteys.

Miikat: Katutasolta lähibaareista kuuluva musiikki saattaa hermostuttaa herkkäunista, langaton verkko ei toiminut huoneissa, vaikka niin oli hotellin mainonnassa luvattu. Hotellin baarissa/aamiaishuoneessa se kylläkin toimi.

Epäilys: Tutustuimme myös hotellin uuteen omistajaan ja johtajattareen, joka kertoi ostaneensa koko hotellin vasta 3 viikkoa sitten. Naisella tuntui olevan kovasti visioita, ja suunnitelmissa oli muuttaa hotelli viiden tähden hotelliksi. Ponteva naisihminen heiluikin hotellilla joka päivä aamusta iltamyöhään, useimmiten istuen hotellin ravintolassa ystäviensä tai tuttaviensa kanssa.  En oikein tiedä miten kohteliaasti osaisin uutta yrittäjää kuvailla. Sanotaan vaikka näin: tekemisen palo on tällä daamilla suuri ja suunnitelmia hotellin suhteen riittää. -- Itse jäin miettimään, että mitä nämä suunnitelmat käytännössä tarkoittavat? Nyt henkilökunta pelasi yhteen kuin orkesteri - kuulin, että osa oli ollut töissä talossa jo neljäkin vuotta. Voimme vain arvella mitä uusi omistaja tuo tullessaan! Parannuksia? Vai henkilökunnan kadon? Uusi rouva omistajatar kun tuntui puuttuvan jokaisen (ammattitaitoisen) työntekijän tekemisiin jollain ohjeella ja neuvolla pitkin päivää.

Älä tule meille ryyppäämään!

Villa Ottiliassa, kodissamme ja hotellissamme on ollut haipakkaa viime viikot, tai oikeastaan viimeiset pari kuukautta. Mikä tietenkin on vain ja ainoastaan hyvä asia, jos rahavirtoja (vau mikä sana, näkisipä kerran vielä virran!) ajatellaan. Ja yrittäjän pitää niitä tietenkin ajatella.

Monenlaista sakkia, ryhmää, porukkaa, seuruetta ja vierailijaa on tullut ja mennyt oviemme kautta viimeisten kuukausien aikana.

Kuten tänään, jolloin luotamme poistui aivan ihana nelihenkinen perhe Vaasan suunnasta. Joka vietti luonamme viisi päivää tutustuen Otepäähän ja sen ympäristön tarjontaan. He hiihtelivät, retkeilivät ja nauttivat lomastaan. Kuten Otepäällä vaan voi. Pyrimme omalta osaltamme auttamaan heitä parhaalla mahdollisella tavalla saamaan irti kaiken lomastaan. Tarjoten karttoja, ajo-ohjeita, vinkkejä ja vihjeitä siitä minne kannattaa mennä ja mitä tehdä.

Iloiset hyvästelyt tänä aamuna ja isäntäväelle eilen illalla tarjottu illallinen kertoivat, että asiakkaamme olivat vähintään yhtä tyytyväisiä meihin, kuin mitä me olimme ihastuneita heihin.

Tämä oli hyvä stoori. Valitettavasti viime aikoina kaikki stoorit eivät ole olleet yhtä herttaisia.

Viime kuukausina ei vuorovaikutus asiakkaiden ja meidän välillä ole ollut aina näin harmonista ja tyydyttävää. On ollut asiakkaita, joiden perään on pitänyt lähettää jälkilaskua rikotuista huonekaluista. Ja asiakkaita, jotka eivät ole ymmärtäneet sitä, että vieraillessaan luonamme he vierailevat myös kodissamme. Jotka juomalla saattavat itsensä sellaiseen fyysiseen ja psyykkiseen tilaan, jolloin kaikki kontrolli on kadonnut.

Seuraavana aamuna on henkilökunnalla - minulla - kumikäsineet tarpeelliset. Ja hermot.

Ei sen näin pitänyt mennä!

En halua juuri nyt ja tässä sen tarkempaan selvitellä näiden, usein alkoholilla rohkaistuneiden sankarien käänteisiä urotöitä. Riittänee, jos sanon, että hetkittäin olen todella, todella väsynyt. Ja jopa mietin, että onko tämä majatalon hoito sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni.

Minä rakastan tuottaa elämyksiä asiakkaillemme, palvella heitä, olla heille avuksi. Hyvä palvelu on ollut kunnia-asiamme kaikki nämä kuusi vuotta, jona olemme Villa Ottiliaa pitäneet. Ja siitä olemme myös saaneet paljon kiitosta.

Mutta olen lopen kyllästynyt asiakkaiden yhteen pieneen, mutta sitäkin rasittavampaankin osioon: ryyppääviin ryhmiin. Joiden mielestä palveluun kuuluu että toimimme normaalin työmme ohella lastenvahteina, sairaanhoitajína, poliiseina, taksinkuljettajina ja 24h-vuorossa olevina siivoajina. Jolloin tavaroita hajoaa. Minun kodistani.

Olemme miettineet todella paljon sitä, miten voisimme etukäteen selektoida asiakkaamme. Löytää ne, jotka ihan oikeasti nauttivat lomasta luonamme. Ja miten voisimme ohjata asiakkaat, joiden toiveet unelmalomasta koostuvat rällästämisestä, riehumisesta ja ryyppäämisestä, sellaisiin majataloihin, jotka ovat erikoistuneet tämän tyyppiseen lomailuun. Niitäkin täällä on.

Vaikeaa on ottaa varauksia vastaan tehden kysymyksiä asiakkaiden tulevista tarpeista. Kysyä: aiotteko ryypätä luonamme? Pistää paikat tasaisiksi?

En minä ole mikään tiukkapipo, sen tietää jokainen joka minut tuntee. Mutta, totta puhuakseni, olen lopen lopen kyllästynyt, väsynyt ja haluton hyysäämään ihmistä, joka ei kotona koskaan käyttäytyisi samalla holtittomalla tavalla kuin lomallaan kodissani: juoden, riehuen ja paikkoja rikkoen.

Minun kotini paikkojen!

Peppi tahtoo Huvikumpuun

Edesmennyt rakas ystävättäreni Päivi Riikonen tapasi kutsua minua aikuisiän Peppi Pitkätossuksi. Minä tuolloin, viisitoista vuotta sitten kiusaantuneena kiemursin arvonimen alla, sillä Peppi on niin ylivoimaisen rohkea ja vahva. Minä taas koin itseni monesti epävarmaksi, ujoksi ja saamattomaksikin.

Mutta ei ollut Päivi täysin väärässäkään - olen tiennyt aina että sisälläni liikkuu virtoja, voimia, joiden ansiosta olen taipuvainen, kykeneväinen unelmointiin ja toisia virtoja, voimia, jotka saavat minut ottamaan riskejä saavuttaakseni nuo unelmat.

Muutto Viroon oli sellaista, jonka Peppikin, se aito ja oikea, olisi hyväksynyt ja jota arvostanut. Jättää kerralla kaikki tuttu ja turvallinen taakseen ja lähteä jonnekin uuteen. Aloittaa elämä yrittäjänä, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä.

Mutta niin me teimme, minä ja Kimmo, ja nyt on siitä hypystä mennyt yli viisi vuotta. Syntyi Villa Ottilia, jatkuvasti yhä suositumpi pieni perhehotelli Otepäällä. Viidessä vuodessa on syntynyt asiakaskunta, ihmisiä jotka ovat käyneet täällä kerran, kaksi, kolme kertaa. Ryhmiä olemme saaneet mukavasti, on hiihtoporukoita, suunnistajia, on kasviharrastajia, käsityöihmisiä. On kulttuurinjanoisia ja auringonpalvojia.

Monista asiakkaista on tullut ystäviä, tai ainakin lämpimiä tuttavuuksia.

Viiteen vuoteen on mahtunut paljon iloa ja seikkailuja ja yllätyksiä. On ollut takaiskuja; kuka olisi tiennyt laman tulevan sellaisella rytinällä, mutta takaiskutkin olemme onnistuneet kääntämään voitoiksi, useimmiten.

Elämäämme tuli Latte ja siitä lähti Ronja.

Kun kaikki on hyvin, tasaista, käy Aikuisiän Peppi levottomaksi, haluaa elämäänsä jotain uutta.

Levottomuus alkaa ensin pienenä kutinana, se läikähtelee mielen pintaan ja saa ajatukset karkailemaan totuttua kauemmaksi. Onko tässä kaikki? Ja siitä se kasvaa ja kasvaa. Ja Peppi alkaa haaveilla uusista haasteista ja uusista seikkailuista.

Kesäkuun alussa annoin tänne blogiinkin vihjeitä siitä, että suuria muutoksia on suunnitteilla. Kerroin siitä kuinka kävimme Käsmun toivomuskivikasalla viemässä sinne kolme toivomusta. Nyt niistä yksi näyttää toteutuvan. Ja niille kahdelle muullekin näyttäisi kuuluvan pelkkää hyvää.

Kersten, tuo ainoa otepääläinen ystävättäreni, joka sivumennen sanottuna on pitkään asunut Suomessa, kävi luonamme kesäkuussa ja heti ensimetreillä vierailuaan nappasi minut ruuvipihteihin: "Mitä tuo kaikki vihjailu blogissa oikein oli? Oletteko te muuttamassa pois Virosta?! Nytkö te lähdette sinne Cornwalliin hotellia pitämään?!!!" Minä nauroin, että ei, niin suuresta muutoksesta ei ole kyse. Mutta olemme laajentamassa liiketoimintaamme ja muuttamassa - ainakin osa-aikaisesti - Otepäältä Pohjois-Viroon.  Jos kaikki käy hyvin.

Siinä vaiheessa oli moni asia vielä täysin auki. Ja toki on vieläkin. Mutta jotain konkreettistakin on tapahtunut.

Huomenna olemme lähdössä tekemään esisopimusta uudesta kiinteistöstä, jonne aloitamme majoitusliikkeen ajan myötä. Kyse on talosta, jonka nähtyäni tiesin sen haluavani ja paikasta, jossa tunsin viihtyväni heti ensi metreillä.

Kirjoitin tästäkin paikasta viitteellisesti, otsikolla: Võsu on my mind.

Ja kerroin paikkakunnasta, joka on herttainen, kuin luotu lomailuun, täynnä ihania pieniä huviloita, joista kauneimpaan rakastuin. Ja kerroin Käsmun ja Võsun rikkaasta kulttuurielämästä, taiteilijoista ja heidän kesänvietostaan, Käsmun musiikkijuhlista, Lahemaan kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kartanoista, kuten Palmse ja Sagadi.

Kerroin merestä ja sen äänestä, joka on niin tuttu ja rakas meille, jotka olemme koko lapsuutemme ja nuoruutemme eläneet meren ääressä. Ja kolme kilometriä pitkistä Võsun hiekkarannoista, niistäkin kerroin.

Pieniä vihjeitä, joihin tarttua.

Nyt ei tarvitse enää vihjailla. Sillä huomenna lähdemme Võsuun tekemään esiostosopimuksen tulevasta uudesta kodistamme, Peppi Pitkätossun Huvikummusta:

Mitä sanotte? Eikö tämä ole kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu?!!!

Talo sijaitsee meren välittömässä läheisyydessä, hiekkarannalle on ehkä 150 metriä. Välissä pieni mäntymetsäkaistale, joka estää pahinta viimaa mereltä talvisin.

Talo on suuri, ja sisältää monenlaista sisällään, joka tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin!

Sen ohessa on kuitenkin jo nyt neljä erillistä pientä boksia, asuntoa, joissa jokaisessa on oma keittiö, suihku + wc ja elämistilat neljälle hengelle.

Kyse tulee siis olemaan hieman erityyppisestä majoituksesta kuin mitä Villa Ottiliassa on Otepäällä.

Kaikki on vielä niin kesken, mutta huomisesta lähtien unelmat konkretisoituvat sopimustasolla.

Jos muutto Otepäälle oli iso hyppy, niin henkisesti kuin taloudellisesti, on liiketoiminnan laajentaminen Pohjois-Viroon vähintäänkin yhtä suuri riski ja hyppy taloudellisesti.

Mutta mitä tekee Peppi, hän on innoissaan. Varovainen ja innoissaan.

On aika uuden hypyn!

Matka Otepäälle - kuvina!

Alun alkaen oli mielessä minulla otsikoida tämä bloggaus vetävästi, jotain joka herättää lukijan mielenkiinnon. Tämä otsikko oli vahvasti mielessä:

Suutarin vaimon kengät


Mutta sitten, aiheeseen liittyen mietin parhainta google-optimoitua otsikkoa Otepäästä, ja päädyin pitkän pähkäilyn jälkeen näinkin latteaan, mutta toivon mukaan hakukonemyönteiseen otsikointiin.

Sillä Otepäästä ja matkailusta tänne on tässä jutussa kysymys.

Olen päättänyt tehdä jotain, että väki löytäisi tiensä niin Otepäälle kuin Villa Ottiliaan.

Osana tätä kirjoitus- ja pohdintaprojektia rakensin nettiin uuden kuvagallerian, joka esittelee Otepäätä laajasti kaikkina vuodenaikoina, ja se löytyy tästä.



Ja nyt siis palaan Suutarin rouvan kenkiin, jos sallitte:

Google ja sen kyky löytää hotellimme on pyörinyt viimeiset päivät mielessäni.

Asiakkaita on tänä vuonna ollut Villa Ottiliassa aiempaa vähemmän, vaikka talvi on ollut ilmojensa puolesta mitä mainioin. No, lamaa voi aina syyttää, mutta minä syytän myös itseäni. Ja hieman myös Perheen Viisainta Miestäkin.

Emme ole markkinoineet riittävästi – ja Googlen hakukoneessa emme tule ensimmäisten joukossa esille. Koittakaa. Naputelkaa vaikkapa Otepää ja majoitus. Ei tule Villa Ottilia ihan heti esiin. Valitettavasti, totean.

Ja nyt tullaan sitten suutariin ja suutarin lapsiin, tai siis tässä tapauksessa suutarin vaimoon eli Yours Truly’iin.

Perheemme Viisaimmalla Miehellä, koodinimi Posselillahan (vielä jaksan riemua repiä tuosta termistä) on oma mainostoimisto. Päivät pitkät mies siis naputtelee mitä vetävimpiä mainostekstejä eri yritykselle, suunnittelee kampanjoita ja kehittelee markkinointistrategioita. Ja kun ei sitä tee, pohtii muuten vaan viisaita markkinoinnista ja sitten postailee ajatuksiaan omalle saitilleen ja oman blogiinsa (löytyvät linkkilistani, mutta en pahapäisyyttäni vahingossakaan laita niistä linkkiä juuri tähän) ja osallistuu alan kansainväliseen keskusteluun eri nettifoorumeilla.

Vaan Perheemme Viisaimman Naisen yrityksen markkinointi on jäänyt lapsipuolen asemaan. Syynä on toki enemmänkin oma saamattomuuteni asian suhteen. Olisinhan minäkin voinut ottaa aktiivisesti asian esiin, tai suorastaan tehdä homman itse. Ainoastaan nettinikkaroinnin osalta nostan kädet pystyyn, mutta siihenkin löytyy ulkopuolelta apua.

Meillä on ollut pian kolme vuotta nykyiset kotisivumme pystyssä (löytyvät tästä eli selkokielellä: www.villaottilia.ee).

Sivut ovat mielestäni raikkaat ja toimivat, ne ovat yhä ajankohtaiset ja ne ovat, mistä itse olen ylpeä, käännetyt useammalle kielelle. Tästä työstä lähtee kiitosta moneen valtakuntaan! Kiitos Sylvia! Kiitos Soili!

Mutta sivujamme ei ole päivitetty piiitkiin aikoihin, ja tästä kuulemma Google ei tykkää.

Ja päätin ryhtyä sanoista tekoihin – eli kirjoitin uudelleen suomenkieliset sivut. Tekstit ovat nyt valmiina, ja yritän saada yhden tutun nettinikkarin käsiini. Olemme tehneet jossain vaiheessa kättä päälle ja oravannahkoja väliin -sopimuksen sivujen uudistamisesta.

Uusi teksti on entistä informatiivisempi, ainakin tämä oli pyrkimykseni.

Uskon vakaasti, ja samalla ajatuksella oli aiemmatkin kotisivut tehty, että ei riitä että Villa Ottilian kotisivuilla kerrotaan kymmenen kaunista ja hyvää hotellista. Sivujen täytyy olla informatiiviset myös Otepään ja Etelä-Viron matkailun suhteen.

Siis marssijärjestys on tämä: ensin täytyy vakuuttaa ihmiset siitä, että Otepäälle kannattaa tulla. Ja vasta sitten voi kertoa, että paras paikka täällä yöpymiseen on kahden karhun majatalo, eli siis Villa Ottilia.

Uudet kotisivutekstit siis kertovat Villa Ottilian ohella monenmoista Otepäästä ja Etelä-Virosta. Sieltä löytyy neuvoja ja ohjeita matkan järjestämisestä, aina laivalippujen tilaamisesta alkaen. Runsaasti palstatilaa saavat vinkit siitä mitä kaikkea täällä voi tehdä kaikkina eri vuodenaikoina. Laskettelumäet, pulkkamäet, luontoreitit, fillarireitit jne. esitellään.

Ryhmämatkoille on oma osionsa. Samoin mukana on runsaasti linkkejä muihin paikkakunnan yrittäjiin, eli ohjeita siitä mitä tehdä, jos haluat vuokrata sukset tai laskettelulaudan, mennä kampaajalle, hierojalle tai etsit kuntosalia.

Koska uskon vakaasti myös kuvan ja tekstin yhteistoimintaan, on toiveenani saada sivuille mahdollisimman paljon hyviä kuvia.

Viimeiset kaksi päivää olen istunut pienessä kuumepöpperössä tietokoneen ääressä ja kaivanut sen uumenista satamäärin erilaisia kuvia, jotka voisivat sopia kuvitukseksi kotisivuille. Lähikuvia pörriäisistä ja ruusuista, maisemakuvia, kuvia hotellista itsestään, sen huoneista. Kuvia Otepään maamerkeistä, kuvia lähistön nähtävyyksistä. Kuvia jotka vastaavat kysymykseen: miksi tänne kannattaa tulla.

Tein kuvista gallerian aluksi ihan vain nettinikkaria varten. Hänen on kootusta galleriasta helppo valita sopivimmat. Mutta sitten mietin, että hei, tämähän on ensimmäinen kuvagalleria, joka on näin laaja, ja esittelee Otepäätä kaikkina vuodenaikoina. Ja päätin laittaa sen tänne blogiinkin.

Ja niiltä joilla jutun alkumetreillä unohtui linkki, tässä toistamiseen: klikaten.


Kuvia on paljon, mutta nopeastihan niistä selviää kun vaan klikkailee eteenpäin. Ensin on omina osioinaan kevät, kesä, syksy, talvi. Sitten tulevat tapahtumat, lähikuvat, kuvat nähtävyyksistä jne. Lopuksi kuvat meistä nauramassa kameralle sekä kuvat Villa Ottiliasta, niin sisältä ja ulkoa.

Olisin aivan vallan ilahtunut, jos innostuisit kertomaan ajatuksisi siitä mitä sinä haluaisit lukea Villa Ottilian kotisivuilta! Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä sivujen sisällössä, rakenteessa ja ulkoasussa? Kaikki vinkit, viisaudet, vihjeet ja varoitukset otetaan äärimmäisen kiitollisina vastaan.

Jään siis odottelemaan

t. Sinulle uskollinen eli Yours Truly (kuten ylhäällä jo kerroin) :-)

Päivän kuva: Unikarhut

Päivän kuva on näinkin proosallinen, eli lähikuva meidän karhulakanoista. Ja tämä siksi, että tänään on ollut pyykki- ja petauspäivä, ja olen näiden karhujen kanssa temmeltänyt tuntikausia. Likaiset nallet olen sortteeranut ja lähettänyt pesulaan ja puhtaat karhut levitellyt sänkyihin.



Karhulakanamme ovat herättäneet ansaittua ihastusta - meillähän on talossa karhut teemana. Karhurouva Ottilia ja karhuherra Otto ovat meidän alter egot. Ja karhuja meiltä löytyy tauluina, kaksi puista karhunpentua painii pihalla, ja karhuja löytyy siis myös lakanoista. Pieni yksityiskohta, mutta jostain syystä nämä karhulakanat jaksavat aina vaan naurattaa asiakkaitamme.

Vaan niinhän se onkin: pienet asiat ovat loppupeleissä ne, jotka luovat taloon sen oman persoonan, ja asiakkaalle jonkinlaisen kokonaiselämyksen.

toteaa karhunpainista aika väsähtänyt Karhurouva, alias teidän blogistinne

PS. En muista olenko tänne kertonut miksi Otepää tuntuu kuhisevan karhuja. Sehän tulee paikkakuntamme nimestä: Otepää = Karhunpää. Ja nimensä kaupunki on saanut kaupungin keskellä olevasta linnavuoresta, jonka sanotaan muistuttavan karhun päätä tietystä kulmasta katsottuna. Ensimmäinen maininta Karhunpään kaupungista löytyy kirjallisista lähteistä vuodelta 1116.

PPS. Tässä vielä muutamainen karhunpää bonuskuvana meidän energiapylväästä. Siis Dalai Laman visiitin kunniaksi pystytetystä pylväästä, jota halaamalla saa kuulemma lisäenergiaa. Pitäisi varmaan nuukahtaneen karhurouvan mennä sitä hieman ravistamaan.

Öljymiestä odotellessa aloitan blogin

Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005

Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.

Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!

Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.

Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”

Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”

Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!

Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.

Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.

Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.

Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!

Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.

Tiina ja Ronja kesällä 2006

Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.

Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.

Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006

Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.

Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.

Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!