Toilailua - tai ainakin melkein

Toila on pieni taajama Suomenlahden reunamalla, joka tunnetaan rannoistaan ja kylpylästään. Olin kuullut kerrottavan, että se on hyvin luonnonkaunis paikka. Eilen lähdin ottamaan asiasta selvää. Sen enempää paikkaan tai sen nähtävyyksiin etukäteen tutustumatta. Hyppäsin autoon aamupäivällä ja lähdin pöristämään Narva-Tallinna maantietä itäänpäin. Runsaan puolentoista tunnin kuluttua olin perillä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 2 kilometriä ennen Toilaa. Viitta ilmoitti: Alujõe juga eli Alujoen putous. Siis sinne.

Kuoppaisen, todella kuoppaisen hiekkatien päästä putous löytyikin. Eihän se nyt suoranainen Niagara ollut, mutta omalla tavallaan hyvin herttainen pieni putous. Viehättäväksi sen tekivät suuret sammaloituneet kivet, kuin pulleat vihreäturkkiset karhut:

 

 Alujõen vehreita pallukoita pienessä koskessa

Aikani sammalkiviä kuvattuani jatkoin matkaani. Käväisin pikipäin Pühajõen kirkolla ja paluumatkalla sieltä huomasin kyltin: Oru Park. Sinne. Vaikka olinkin päättänyt pääkohteekseni Toilan rannat. Mikä tällainen Oru Park on, mietin? Puistoja - onhan niitä nähty. Tähän aikaan vuodesta valoisan aika on niin lyhyt, joten mihinkään turhaan ei kannata sitä hukata. Ja kotiin halusin ajaa vielä valoisalla.

Koska puistoon johtava portti oli mielenkiintoinen, panin auton parkkiin ja lähdin kuvaamaan kahta karhua, jotka portin molemmilla puolilla vartioivat Oru Parkia.




Karhut kuvattuani olin jo valmis lähtemään eteenpäin, kohti Toilaa. Huomioni kuitenkin kiinnitti mielenkiintoinen lehmuskuja ja astuin puiston taikapiiriin, ajatuksenani ottaa vain pari kuvaa muhkeista ja erikoisen näköisistä puunrungoista. Mutta eihän se koskaan niin mene. Yksi asia johtaa toiseen ja sitten huomaatkin käveleväsi aina vain eteenpäin pitkin lehmuskujaa.

 Puukuja näyttää jatkuvan ikuisuuksiin.

 Näitä hassuja puita ja niiden pahkuroita on lähiaikoina esitelty myös Viron televisiossa, kuulin tänään.

Oudot puut suorastaan houkuttavat kulkemaan eteenpäin.

Kävellessäni eteenpäin tajuan ettei Oru Park todellakaan ole mikä tahansa puisto. Ensinnäkin se on valtavan kokoinen (105 ha) ja nimensä mukaisesti (Org - gen. Oru = laakso) rajautuu  yhdeltä reunamaltaan valtavaan laaksoon tai kanjoniin, josta Pühajogi virtaa Suomenlahteen. Näkymät näköalatasanteelta alas laaksoon ovat huikeat.

Puiston keskellä on ollut upea linna, joka hävitettiin toisessa maailmansodassa. Linnan rakennutti pietarilainen kauppias Grigori Jelissejev ja sen vuonna 1897 aloitettuun rakennustyöhön osallistui yli 300 miestä. Samaan aikaan aloitettiin myös puiston suunnittelu ja rakennus - kunnianhimonen suunnitelma, joka käsitti valtavan määrän koristepuita ja -pensaita, ruusuja ja perennoja, joista useimmat tuotiin ulkomailta. Puiston suunnitteli Riian kaupungin pääpuutarhuri Georg Kuphaldt.

Myöhemmin Jelissejev myi puiston ja linnan Viron valtiolle, joka lahjoitti sen presidentti Konstantin Pätsille kesäpalatsiksi. Neuvostojoukot polttivat linnan 1941. Hävitystyötä jatkoivat saksalaiset SS-joukot, jotka räjäyttivät 1944 sen kellarissa olleen ammusvaraston. Myös puisto päästettiin vesakoitumaan.

 Linnan suunnitteli arkkitehti Gavril Baranovski. Kadonneen linnan kuva vironkielisestä Wikipediasta.

Vuonna 1959 puisto otettiin suojelukohteeksi ja vuonna 1995 valmistui sen uusi laululava. Seuraavana vuonna inventoitiin puiston kasvisto ja löydettiin 258 eri puu- ja pensaslajiketta.

Voi vain kuvitella miten upea puisto on kesällä - nyt ilma oli harmaa ja kuvanikin sen mukaisesti aika utuisia ja kohinaakin niissä on aivan liikaa (ISOt oli ajoittain pakko ajaa aina 800 asti). Harmaata tai ei, näkymät saivat aika sanattomiksi - niin luonnon kuin puistoarkkitehtuurin puolesta. Jopa marraskuun loppupuolella vähässä valossa.

 Yksinäinen penkki katsoo Suomenlahdelle.

 Muotoon leikattuja pensaskujia

Jatkoin vielä merelle, johon puisto rajautuu yhdeltä reunaltaan. Suomenlahti oli suuri ja aava ja kaunis, vaikka ilma ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Hetkittäin taivas oli kuitenkin seesteinen ja näkymä kauas lahdelle sykähdytti mieltä.

 Huvimajalta aukeaa upeat näkymät merelle

 Meri syvenee nopeasti ja vaihtaa väriään

Toilan Oru Park oli siis aivan valtava elämys - ja niin sinä kävi, että huomasin päivän jo laskevan mailleen kun suuntasin takaisin kohti karhuporttia. Autolle saapuessani alkoi sade, joka yltyi minuutti minuutilta. Ajattelin huolestuneena kotimatkaa, minä kun en tunnetusti aja mielelläni pimeässä tai kaatosateessa.

Ei auttanut itku markkinoilla, liikkeelle oli lähdettävä. Kaarsin Oru Parkista takaisin Narva-Tallinna maantielle ja taakseni jäi kyltti: Toila 1 km. -- En siis koskaan päässyt perille, mutta eipä se harmittanut. Olin löytänyt yllättäen jotain muuta ja mykistävää: Oru Parkin. Toilaan pääsen toistekin toilailemaan.

Jälkikirjoitus: Jälleen kerran täytyy todeta, että on tämä Viro hieno paikka, joka pystyy yllättämään historiallaan ja luonnollaan aina uudelleen. Otepäältä käsin olemme tutustuneet kuuden vuoden ajan Etelä-Viron nähtävyyksiin, joita tuntuu aina vain riittävän. Ja nyt on sama tilanne Võsun ja Huvikummun suhteen. Olen tehnyt kymmeniä päiväretkiä lähelle ja vähän kauemmas ja joka kerta löytänyt jotain ainutlaatuista ja hienoa.

Toivon että kuvausmatkani ovat kiinnostaneet teitäkin. Uskon, että näistä kokemuksista ja kuvista tulee olemaan hyötyä kun alamme Huvikumpua markkinoimaan ensi kesäksi Viron matkaajille. Ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että Võsu ja sen ympäristö tarjoaa runsaasti tekemistä ja näkemistä aktiivisellekin matkaajalle.

Peppi tahtoo Huvikumpuun

Edesmennyt rakas ystävättäreni Päivi Riikonen tapasi kutsua minua aikuisiän Peppi Pitkätossuksi. Minä tuolloin, viisitoista vuotta sitten kiusaantuneena kiemursin arvonimen alla, sillä Peppi on niin ylivoimaisen rohkea ja vahva. Minä taas koin itseni monesti epävarmaksi, ujoksi ja saamattomaksikin.

Mutta ei ollut Päivi täysin väärässäkään - olen tiennyt aina että sisälläni liikkuu virtoja, voimia, joiden ansiosta olen taipuvainen, kykeneväinen unelmointiin ja toisia virtoja, voimia, jotka saavat minut ottamaan riskejä saavuttaakseni nuo unelmat.

Muutto Viroon oli sellaista, jonka Peppikin, se aito ja oikea, olisi hyväksynyt ja jota arvostanut. Jättää kerralla kaikki tuttu ja turvallinen taakseen ja lähteä jonnekin uuteen. Aloittaa elämä yrittäjänä, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä.

Mutta niin me teimme, minä ja Kimmo, ja nyt on siitä hypystä mennyt yli viisi vuotta. Syntyi Villa Ottilia, jatkuvasti yhä suositumpi pieni perhehotelli Otepäällä. Viidessä vuodessa on syntynyt asiakaskunta, ihmisiä jotka ovat käyneet täällä kerran, kaksi, kolme kertaa. Ryhmiä olemme saaneet mukavasti, on hiihtoporukoita, suunnistajia, on kasviharrastajia, käsityöihmisiä. On kulttuurinjanoisia ja auringonpalvojia.

Monista asiakkaista on tullut ystäviä, tai ainakin lämpimiä tuttavuuksia.

Viiteen vuoteen on mahtunut paljon iloa ja seikkailuja ja yllätyksiä. On ollut takaiskuja; kuka olisi tiennyt laman tulevan sellaisella rytinällä, mutta takaiskutkin olemme onnistuneet kääntämään voitoiksi, useimmiten.

Elämäämme tuli Latte ja siitä lähti Ronja.

Kun kaikki on hyvin, tasaista, käy Aikuisiän Peppi levottomaksi, haluaa elämäänsä jotain uutta.

Levottomuus alkaa ensin pienenä kutinana, se läikähtelee mielen pintaan ja saa ajatukset karkailemaan totuttua kauemmaksi. Onko tässä kaikki? Ja siitä se kasvaa ja kasvaa. Ja Peppi alkaa haaveilla uusista haasteista ja uusista seikkailuista.

Kesäkuun alussa annoin tänne blogiinkin vihjeitä siitä, että suuria muutoksia on suunnitteilla. Kerroin siitä kuinka kävimme Käsmun toivomuskivikasalla viemässä sinne kolme toivomusta. Nyt niistä yksi näyttää toteutuvan. Ja niille kahdelle muullekin näyttäisi kuuluvan pelkkää hyvää.

Kersten, tuo ainoa otepääläinen ystävättäreni, joka sivumennen sanottuna on pitkään asunut Suomessa, kävi luonamme kesäkuussa ja heti ensimetreillä vierailuaan nappasi minut ruuvipihteihin: "Mitä tuo kaikki vihjailu blogissa oikein oli? Oletteko te muuttamassa pois Virosta?! Nytkö te lähdette sinne Cornwalliin hotellia pitämään?!!!" Minä nauroin, että ei, niin suuresta muutoksesta ei ole kyse. Mutta olemme laajentamassa liiketoimintaamme ja muuttamassa - ainakin osa-aikaisesti - Otepäältä Pohjois-Viroon.  Jos kaikki käy hyvin.

Siinä vaiheessa oli moni asia vielä täysin auki. Ja toki on vieläkin. Mutta jotain konkreettistakin on tapahtunut.

Huomenna olemme lähdössä tekemään esisopimusta uudesta kiinteistöstä, jonne aloitamme majoitusliikkeen ajan myötä. Kyse on talosta, jonka nähtyäni tiesin sen haluavani ja paikasta, jossa tunsin viihtyväni heti ensi metreillä.

Kirjoitin tästäkin paikasta viitteellisesti, otsikolla: Võsu on my mind.

Ja kerroin paikkakunnasta, joka on herttainen, kuin luotu lomailuun, täynnä ihania pieniä huviloita, joista kauneimpaan rakastuin. Ja kerroin Käsmun ja Võsun rikkaasta kulttuurielämästä, taiteilijoista ja heidän kesänvietostaan, Käsmun musiikkijuhlista, Lahemaan kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kartanoista, kuten Palmse ja Sagadi.

Kerroin merestä ja sen äänestä, joka on niin tuttu ja rakas meille, jotka olemme koko lapsuutemme ja nuoruutemme eläneet meren ääressä. Ja kolme kilometriä pitkistä Võsun hiekkarannoista, niistäkin kerroin.

Pieniä vihjeitä, joihin tarttua.

Nyt ei tarvitse enää vihjailla. Sillä huomenna lähdemme Võsuun tekemään esiostosopimuksen tulevasta uudesta kodistamme, Peppi Pitkätossun Huvikummusta:

Mitä sanotte? Eikö tämä ole kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu?!!!

Talo sijaitsee meren välittömässä läheisyydessä, hiekkarannalle on ehkä 150 metriä. Välissä pieni mäntymetsäkaistale, joka estää pahinta viimaa mereltä talvisin.

Talo on suuri, ja sisältää monenlaista sisällään, joka tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin!

Sen ohessa on kuitenkin jo nyt neljä erillistä pientä boksia, asuntoa, joissa jokaisessa on oma keittiö, suihku + wc ja elämistilat neljälle hengelle.

Kyse tulee siis olemaan hieman erityyppisestä majoituksesta kuin mitä Villa Ottiliassa on Otepäällä.

Kaikki on vielä niin kesken, mutta huomisesta lähtien unelmat konkretisoituvat sopimustasolla.

Jos muutto Otepäälle oli iso hyppy, niin henkisesti kuin taloudellisesti, on liiketoiminnan laajentaminen Pohjois-Viroon vähintäänkin yhtä suuri riski ja hyppy taloudellisesti.

Mutta mitä tekee Peppi, hän on innoissaan. Varovainen ja innoissaan.

On aika uuden hypyn!

Käsmussa toivomuksia tekemässä

Viime lauantaina, eli syntymäpäivänäni teimme retken Lahemaalle ja Suomenlahden rannalle. Kiertelimme ja katselimme kartanoita, mistä jo aiemmin kerroinkin. Juttua kartanokierroksesta voi lukea myös klikkaamalla tästä.

Matkamme pääkohde ei silti ollut kartanot vaan Käsmun kapteenikylä Suomenlahden rannalla.

Käsmu on monin tavoin mielenkiintoinen paikka, se on vanha suomalais-ruotsalais-virolainen perinteinen merikapteenien kylä, joka nykyisin on perin eläväinen paikka. Sen komeat villat ovat uusittu vimosen päälle ja vanhojen kapteenien villojen viereen on rakennettu toinen toistaan komeampia pytinkejä. -- Jopa liiankin komeita, minun askeettiseen makuuni. Käsmussa ei haise vain merituuli, vaan myös raha.

Silti, Käsmu on tutustumisen arvoinen paikka, jota voin lämpimästi suositella. Siellä pidetään kesäisin monenmoisia musiikkifestivaaleja. Kesäkuussa oli yksi monipäiväinen musiikkifestari ja elokuussa on tulossa toiset kolmepäiväiset laulujuhlat eli Viru Folk-musafestarit.

Käsmun historiasta voi lukea englanninkielellä vaikkapa tästä.


Kuten sanoin, Käsmu on puurakentamisesta ja merenkäynnistä kiinnostuneille mielenkiintoinen kohde. Mutta se ei ole se syy miksi halusin sinne syntymäpäivänäni mennä. Syy on tämä:

Paljon toiveita yhdessä keossa

Sanotaan, että joka tähän kivikasaan lisää kiven ja tekee samalla toiveen, saa toivomansa.

Kävimme Käsmussa vuonna 2002 ja silloin asetin kasaan kiven ja sen mukana toiveen, joka toteutui moninkertaisesti. Olen siis testannut kivikasan: toimii!

Nyt teimme uuden matkan kiville ja minulla oli matkassani kolme toivomusta ja sen mukaisesti kolme kiveä. Heitin ne yksitellen kekoon yrittäen tavoittaa kasan korkeinta huippua, näin kivet ikäänkuin toimivat paremmin, olin päätellyt.

Eräs seurasi toimitusta herkeämättömänä. Se oli pienessä päässään päätellyt, että tämä oli uusi jännä leikki. Kivikasa lieni sen käsitys koirien Juku-Juku- ja Vemppu-Temppu -maasta. Kun viimeinen kivi oli heitetty se säntäsi kuin ohjus kivikasaan kiviä etsimään. Minä kiljuin kasan juurella: "Latte alas! Latte EI! Irti mun toivomuksista!" ja Kimmo yritti nykiä innokasta eläintä alas keolta. Ja minä mielessäni huokailin: tähänkö minun toiveeni ja tulevaisuudensuunnitelmani nyt kaatuivat!

Saatiin poika lopulta kivikasalta alas ja toivomukseni jäivät sinne muhimaan. Nyt jäädään vaan toiveikkaana odottelemaan että milloin nalli napsahtaa, kuten Kummelien arvontalaulussa lauletaan!

Muutama sana vielä Käsmusta.

Vana-Jürin niemenkärki, sen kuuluisat kivikylvöt ja sen rantaviiva ovat jollain tavalla äärimmäisen rauhoittavia. Sen huomasimme jo vuonna 2002. Jo silloin mielessä kävi, että näitä maisemia haluaisin maalata, ja sama ajatus kävi taas mielessä.

  

Valitettavasti minulla oli mukanani vain pieni pokkarini, jolla ei samalla tavoin saa vangituksi Käsmun niemenkärjen maisemia. Mutta tässä pientä viitettä siitä miten hienoa Käsmun Vana-Jürin niemessä on:

Vana-Jürin niemenkärkeä 

Koko perhe nautti siis rantaelämästä, myös Eräs. Kun se oli saatu sabotoimasta minun toivomuksiani, heittäytyi se uusiin toimiin ja alkoi nauttia vesileikeistä täysin rinnoin:

Eräs haluaa ryhtyä vesikoiraksi

Edellisellä käynnillämme Käsmussa, tuona ensimmäisenä yhteisenä kesänämme vuonna 2002, puhuimme että tänne palaamme vielä joskus toiste. Sovimme, että jos ei muuten, niin 10 vuoden kuluttua uusimaan toiveemme.

Otimme nyt hieman varaslähtöä, mutta haitanneeko tuo?