Nowa Hutassa vesisateessa

Seuraa Krakova-päiväkirjan viimeinen kirjoitus. Kylläpä kuudesta päivästä irtosikin paljon juttua. Mutta jos joku sai näistä tarinoista ja kuvista innostuksen lähteä tähän jännään kaupunkiin ja vinkkejä matkalle, on tarinat tehneet tehtävänsä.

Viimeisen päivän vietimme Nowa Hutassa, suuressa stalininaikaisessa lähiössä, jonka sanotaan olevan poikkeuksellinen koko maailmassa.

Ja näin kertoo Wikipedia Nowa Hutasta:

Nowa Hutan rakentaminen aloitettiin vuonna 1949. Alun pitäen se suunniteltiin itsenäiseksi kaupungiksi, jonka piti olla vastakohtana "taantumukselliselle" ja "pikkuporvarilliselle" Krakovalle.Uusi kaupunki asutettiin lähinnä tehdastyöläisillä, sillä heidän ajateltiin kannattavan uutta kommunistihallitusta. Vuonna 1951 se kuitenkin yhdistettiin Krakovaan ja seuraavana vuonna sinne alkoi liikennöidä raitiovaunu.

Vuonna 1954 vietettiin valtavan Leninin terästehtaan avajaisia. Se oli pitkään Puolan suurin tehdas. Sen kannattavuutta ei oltu ajateltu lainkaan: sen tarvitsema hiili tuotiin Sleesiasta ja malmi Neuvostoliitosta. Valmista terästä syntyi niin paljon, että kaikkea ei saatu kulutetuksi koko Puolassa. Näihin aikoihin sinne rakennettiin paljon mahtipontista stalinistista monumentaalista arkkitehtuuria edustavia rakennuksia. Koska Nowa Huta oli "sosialistinen", sinne ei edes suunniteltu kirkkoa. Nykyään sen stalinistista arkkitehtuuria pidetään Puolassa arvokkaana kansallisena muistomerkkinä.

Viimeinen reissupäivä koitti ankean harmaana. Pian tihkusade muuttui kaatosateeksi, joka nopeasti teki suuria lätäköitä Kazimierzin kolhuisiin katuihin. Autot pärskyttelivät pitkiä vesikaaria ja mieli oli aavistuksen apea.

Keskustan märkiä katuja

Olimme edellisenä päivän keskustelleet siitä, mitä teemme viimeisenä päivänä. Vanhakaupunki oli jo aika nähty ja Kazimierzissäkin oltiin siksakattu monena päivänä. Vaihtoehtoja olivat lähinnä museot - Krakovan taidemuseon sanotaan sisältävän todellisia aarteita, mutta olimme jostain lukenut että se on ainakin osittain suljettu ja korjauksen alla.

Kimmoa kiinnosti Nowa Huta ja sen terästehdas ja kaupunkiarkkitehtuuri. Minä olin hieman epäröivällä kannalla. Päätimme kuitenkin ostaa koko päivän ratikkaliput ja antaa Nowa Hutalle mahdollisuus häikäistä meidät karmeudellaan ja kaamealla ei-ihmisen-kokoisella arkkitehtuurillaan. Jonkinmoisen käsistyksen siitä olin saanut jo lentokoneesta - tai ainakin uskoin nähneeni Nowa Hutaa ilmasta käsin.

Kimmo oli jo edellisenä päivänä tutkinut raitiovaunukarttoja ja selvittänyt mistä ratikka menee ja missä siitä pitää jäädä pois. Räpsäytimme siis sontikkamme auki ja lähdimme tarpomaan ratikkapysäkille. Vaunu meni nenämme edestä ja seuraavaa sai odottaa kaksikymmentä minuuttia. Minä ehdin matkan varrella jo kastua - ainoa mikä muuten suht onnistuneesta reissuvarustuksestani puuttui oli nimittäin vedenpitävä takki.

Lopulta ratikka tuli ja hyppäsimme siihen ja ajaa kolkuttelimme läpi ankeiden maisemien iankaikkisuudelta tuntuvan ajan. Ensin jäi keskusta taakse, sitten tuli pitkä pätkä autokauppoja ja teollisuushalleja, joista myytiin kuka tietää mitä. Ja matka jatkui ja jatkui ja jatkui. Raitiovaunu täyttyi pikkuhiljaa kosteista ihmisistä ja ikkunat menivät huuruun.

Lopulta Kimmo antoi merkin: tässä hypätään pois ja minä keräsin tärisevät luuni ja tein työtä käskettyä. Väärä pysäkki. Olimme in the middle of nowhere ja jääneet ratikasta pari pysäkkiä liian aikaisin.

Normaalissa mittakaavassa tämä ei olisi paha rasti ollenkaan, senkun kävellään nuo puuttuvat pysäkinvälit, mutta Nowa Hutan laitamilla pysäkinvälit on vedetty Stalinin mittakaavassa ja matkaa oli todella pitkälti.  Hyppäsimme seuraavaan ratikkaan ja toivoimme että se veisi meidät perille. Ei vienyt. Suuresta liikenneympyrästä se kurvasi 180 astetta väärään suuntaan ja pysähtyi seuraavan kerran vasta pitkän tovin kuluttua. Me ulos.

Tuijottelemme karttaa ja päätämme oikaista yhden suhteellisen siistin asuma-alueen läpi päästäksemme Nowa Hutan ytimeen. Minua paleltaa. Ja on aivan järjetön tarve päästä vessaan. Aamun kymmenen kahvikuppia haluavat päästä ulos, kiireesti. Sataa.

Puikkelehdimme matalien kerrostalojen välissä, eräänlaisilla puistokäytävillä ja minä tuijotan jokaisen talon kivijalkaa kaipaavasti, oi anna siellä olla kahvila ja kahvilassa vessa! Sataa. Alan olla sitä mieltä että Nowa Huta sucks. Big time. Sitä paitsi talot joiden välissä seilaamme ovat, sen mitä sontikan reunan alta näen, tuikitavallisia kerrostaloja, jotka voisivat olla mistä päin maailmaa tahansa.

Lopulta löydämme pienen kahvilan ja ryntään sinne ja sen naistenhuoneeseen jalat ristissä. Helpotus. Juomme tulikuumat kahvitkupit ohuista juomalaseista ja toteamme, että kahvila kieltämättä on aika eksoottinen kaikessa vaatimattomuudessaan. Jatkamme matkaa. Vesisade jatkuu. Olen huolestunut että kamerani kastuu, vaikka olen pakannut sen hyvin muoveihin reppuuni. Ei aikomustakaan ottaa sitä esille.

Lopulta saavumme karttaankin merkitylle "turistireitille", ja olemme aika hämmästyneitä. Siis mitä? Tämäkö nyt on turistioppaiden suitsuttamaa karmeaa asutusaluetta. Paikkahan on kuin Tapiola. Vihreää joka puoella. Leveitä kävelykatuja, suuria puita. Tavallisia neukkuaikaisista elementeistä rakennettuja kuusi-kahdeksankerroksisa taloja, jotka on korjattu ja joissa on kaikissa siistit ikkunanpokat ja kunnon katot. Odotimme jotain muuta.

Sitten muistutimme itsellemme, että ehkä emme kuulu kohderyhmään. Ehkä amerikkalaiselle turistille tämä on jotain käsittämättömän rumaa ja kauheaa. Me, jotka olemme rymynneet Viron, Latvian ja ennen kaikkea Liettuan kerrostaloalueilla ja itsekin omistaneet aikanaan asunnon stalininaikaisesta kerrostalosta, olemme sitä mieltä, että on sitä paljon karmeampaakin nähty. Päätämme lähteä Nowa Hutasta takaisin keskustaan.

Matkalla keskusaukiolle (siis sinne minne meidän piti alun alkaen raitiovaunulla saapua) näemme Ronald Reagan -aukiolla (kyllä! luitte oikein!) ravintolan jonka kyltti on kuin toisesta maailmasta. Päätämme poiketa sinne hieman lämmittelemään. Ja bingo! Tulemme aivan ihanaan vanhaan ravintolaan, joka todellakin on kuin toiselta aikakaudelta. Aki Kaurismäki pitäisi siitä, olen varma. Minäkin olen innostunut, ravintola palauttaa minut 80-luvun alkupuolella kokemaani Leningradiin ja sen ravintoloihin. On vessatäti ja hieman nuhjuinen tarjoilija ja punaista nukkavierun fiiniä designia. On tunnelmaa!

Ravintola Nowa Hutassa

Sisääntulo

Ravintolasalia

Kimmo lukee opaskirjaa ravintolassa

Annos pelmeneitä, simppeliä mutta todella hyvää!

Huono tuuleni on kuin pois pyyhitty. Tämä pieni ravintola pelasti koko Nowa Huta -päivän. Se oli elämys parhaasta päästä.

Kotimatka raitiovaunulla ei tunnu yhtä pitkältä kuin mitä mennessä ja märkä fleece-takkikaan ei aiheuta kylmänväristyksiä. Oli sittenkin aika kiva päivä!

Illalla pakkailemme tavaramme valmiiksi, sillä taksi on tilattu hotellille 05.30. Herätys on viideltä. Alkaa paluu. Ensin lento Varsovaan ja sieltä Tallinnaan. Sitten bussilla Tallinnasta Tarttoon. Ja Tartosta omalla autolla kotiin.

Kotona odottaa Kultainen Leijona, joka osaa ainoa sanoa ne oikeat tervetuliaissanat. Eläin mätkii hännällään liinavaatekaappia niin että kaapin ovi paukkuu. Ja se on maailman paras tervetulofanfaari minun mielestäni.

Tällainen oli Krakovan matkamme, kiva jos jaksoit seurata sitä kanssani. Ja seuraavaksi seuraa tarinan loppuun piste. Se tässä: .

Wawel - Krakovan kuninkaanlinna

Huomaan, että alkaa hyytyä matkailijan voimat - niin matkalla kuin kotona. Oli kyse sitten Krakovan katujen talsimisesta vai kotona kuvien katsomisesta. Molemmissa kuluu energiaa.

Mutta sehän ei katsojaa tai lukijaa kiinnosta, joten hip-hei, siirrytään päivän epistolaan. Wawelin linnakkeeseen ja kuninkaalliseen linnaan.

On siis vuorossa juttua matkan toiseksi viimeisestä päivästä, käynnistä Wawelin kuninkaallisessa linnoituksessa ja linnassa.

--

Wawel-reissu seurasi ajallisesti Schindler-päiväämme ja olimme molemmat tässä vaiheessa aika väsyneitä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Minun jalkojani pakotti, ja Kimmo oli sitä mieltä, että jätämme suosiolla Auschwitzin kokopäiväreissun väliin. Sekin olisi edellyttänyt pitkälti tarpomista, ja sadettakin oli luvattu.

Niinpä päätimme lähteä katsomaan ja tutkimaan Puolan kuninkaiden suuruuden aikoja, eli lähdimme tutustumaan Wawelin linnoitukseen, jolla on pitkä ja kunniakas historia.

Lainaan jälleen Tapani Kärkkäistä, joka on Puolan asiantuntija:

Wawelin kuninkaanlinna Vanhankaupungin kyljessä kohoavalla kukkulalla on puolalaisuuden pyhä paikka. Täällä asuivat kuninkaat silloin, kun Puola oli suuri ja mahtava. Tänne heidät on myös haudattu. Upea katedraali ja muhkea renessanssilinna ovat kohonneet Krakovan yllä kuin merkkinä Puolan suuruudesta.
Wawel ei unohtunut silloinkaan, kun Puola oli jaettu ja itävaltalaiset muuttivat linnan kasarmialueeksi. Siitä tuli eräänlainen kansallisromanttinen panteon ja vapauspyrkimysten symboli. Puolalaiset keräsivät rahat rappeutuneen linnan kunnostamiseen ja tekivät siitä museon, joka on yksi Keski-Euroopan hienoimmista.

Wawelin kukoistuskausi oli 1300-1500-luvuilla. Vuonna 1364 valmistui nykyinen katedraali. 1500-luvulla kuninkaat kutsuivat italialaisia arkkitehteja uudistamaan linnansa parhaaseen renessanssihenkeen. Siltä ajalta on säilynyt suurin osa linnan saleista sekä valtavat kokoelmat esineitä - gobeliineja, aseita, koruja...
Esoteerisistä perinteistä kiinnostuneet voivat Wawelin kukkulalla virittää aistinsa tuntemaan salaperäisiä energiavirtoja. Hindujen mukaan Wawel on yksi maailman seitsemästä pyhästä paikasta, jonka kätköissä on jumalallista energiaa säteilevä tshakra-kivi. Maailman muut vastaavat paikat ovat Visegrád, Rooma, Jerusalem, Delfoi, Mekka ja Delhi.

---

Omasta mielestäni käynti Wawelilla oli aika laimea. Ehkä kyseessä oli vain oma väsähtäminen ja edellispäivän Schindlerin museon muistot. Ehkä siihen vaikutti myös samana päivänä linnalle ryntäävien koululaisten määrä: hirveä määrä sinkoilevia teinejä ja kauhea määrä huutoa.

Toisaalta, Kimmo oli koko Wawelin reissun täpinöissä. Mies pinkoi innokkaana mäkiä ylös huudahdellen innosta siitä sun tästä. Minä lähinnä könysin perässä.

Totta kuitenkin on, että huipulle päästyämme näimme näkymiä Krakovan toiselle puolelle, Veikselin taakse. Joita emme ehkä muuten lyhyellä reissullamme olisi nähneet:

Kuten sanottua, en ollut Wawelista täpinöissäni, mutta toisaalta olisi tuntunut jotenkin väärältä jättää se väliinkään. Onhan se ihan oikeastikin valtava, historiallinen linnoitus. Jos olisimme ostaneet liput ja lähteneet linnoituksen museoihin tutustumaan kansallisaarteisiin olisimme luultavasti saaneet paljon enemmän irti koko paikasta. Mutta niin tai näin, satunnaisina turisteina tällä kertaa vain vaelsimme suuren mahtipontisen kuninkaanlinnan pihamailla ja toreilla.

Wawelin linnan sisäpihaa

Lohikäärme kruunu päässään.

Wawel on ihan oikeasti, varmaan, mahtava elämys. Minä vaan olin niin väsynyt siellä etten jaksanut oikein innostua mistään. Toki minä hienot kuvakulmat näin, ja kuviakin otin. Joten aika vaisun kirjoituksen jälkeen tarjoan teille kuitenkin aika simpsakan gallerian, se tässä: Wawel, ylhäältä ja alhaalta.

Enjoy! Kommentoidakin saa, kuten aina.

Ruokaraportti Krakovasta

Mitä syödä Krakovassa ja millä hinnalla? Siinäpä kysymys, joka saattaa uteliasta Krakovan-matkaajaa kiinnostaa. Minä vastaan. Mitä vaan. Kaikkea löytyy ja mielestäni suhteellisen tai jopa hyvinkin edullisesti. Jopa Viron hintoihin verrattuna. Mutta Virossa onkin hinnat nousseet viime kuukausina huimaa vauhtia, valitettavasti.

Ruokapaikkoja on kaikkialla, mutta erityisesti niitä on kerääntynyt niin Vanhankaupungin alueelle kuin Kazimierziin. On italialaista, ranskalaista, juutalaista, puolalaista ja thaimaalaista keittiötä, vain joitain mainitakseni. Ja tietenkin myös McDonalds niille, jotka arvostavat amerikkalaista kulinarismia.

Me valitsimme ruokapaikamme aika satunnaisesti - yleensä menimme syömään kun nälkä iski ja silloin valitsimme paikan joka näytti miellyttävältä ulospäin ja jonka ruokalista vaikutti hyvältä. Emmekä koskaan pettyneet, mutta kerran pari yllätyimme todella positiivisesti.

Jos jotain erityisen eksoottista tai Krakovalle ominaista pitäisi kertoa ruokapuolelta, sanoisin että kymmenet jos ei sadat pienet ruokakioskit, joissa myydään yleensä sekä kebabia että pitkiä lämpimiä patonginpuolikkaita. Tuotteen nimi on: zapiekanki. Ja kyseinen leivänpötkylä syödään sitten liikkeessä. Vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset juovat Starbuck-kahvinsa aina liikkeessä. Meikäläiselle maalaishiirelle aika käsittämätöntä.

Kuvan kioskissa zapiekanki maksaa 6 zlotya eli n. 1.40 €

Kun kerran tämän syö-ja-hölkkää -tavan panimme merkille, osui sen jälkeen silmiin jatkuvasti erilaisia pontevasti eteneviä ihmisryhmiä, seurueita tai yksinäisiä kulkijoita, jotka vauhtiaan hiljentämättä pistelivät pitkää kuumaa patonkia poskeensa. Me emme paljon leipää harrasta, emmekä hölkkääkään, joten meiltä jäi tämä marssi-ja-mussuta -herkku kokematta.

Tässä muutamia otoksia ruokailuistamme.

Ensimmäinen on Kazimierzissä, ensimmäisenä iltanamme siellä. Aurinko paistoi kauniisti vegeravintolan terassille ja ajatuksena oli  vain hetkeksi istahtaa alas laskevasta auringonlaskusta nauttimaan, mutta sitten iski pieni nälkä. Ja pian edessä oli grillattua camembert´ia (minä) ja perunapannukakkuja (Kimmo). Koko hoito kera lasillisen olutta ja viiniä maksoi 59 zlotya eli n. 13,70 €.

Hyvä ruoka, parempi mieli, uumoilee Kimmo vegeravintolan terassilla.

Camembert-kiekko oli ehjä pöytään tullessaan, minä ehdin siihen jo viillon tehdä ennen kuin muistin ottaa siitä kuvan.

Kalleimman, mutta yhtä lailla parhaimman aterian söimme italialaisessa Portofino-ravintolassa Kazimierzissä. Ihastuin ravintolan ulkoasuun, hieman nuhjuiseen kivitaloon piazzalla. Talon ulkoseiniin oli maalattu kulinaristisia frescoja italialaiseen tyyliin.

Kimmolla on aivan oma erityinen ilme aina kun tilaus on tehty ja odotettavissa on jotain hyvää. Sitä on mukava katsoa. Tässä odotellaan ankanmaksaa ja viikuna-chutneyta tulevaksi Portofinon terassilla.

Koska ilta on aavistuksen kylmä, siirrymme pääruuan ajaksi Portofinon sisätiloihin Kimmo on saanut alkuruuan ja odottaa nyt pääruokaa. Ja taas tuo ilme! Maisk, maisk!

Tämä cheesecake itsessään on riittävä syy palata Krakovaan vielä uudelleen.

Portofinossa söimme siis alkuruuaksi molemmat ankanmaksaa ja viikunoita ja oli hyvää, aivan äärettömän hyvää. Pääruokana oli Kimmolla vasikanfile metsäsienikastikkeen kera, minulla oli vasikankieltä. Ja jälkiruokana minulla taivaallinen suussa sananmukaisesti sulava cheesecake ja Kimmolla lämmin omenapiirakka ja jäätelöä. Juomana olutta ja viiniä. Ja koko ateria maksoi 216 zlotya eli n. 50 € - ja oli sen väärti.

Schindler-päivänä eksyimme entisen ghetton kaduille ja matkan varrelle jäi pizzeria, josta kantautui kadulle aivan uskomattoman hyvät tuoksut. Ei auttanut kuin lyödä jarrut pohjaan ja istua alas. Kannatti. Vaikka paikka oli hieman levoton, terassi oli koko lailla liikennöidyn kadun varrella, oli pizzat parhaat mitä olemme eläissämme syöneet. Kaksi pizzaa, viini ja olut yhteensä 62 zlotya eli 14,40 €.

Aivan erinomaiset pizzat vanhan gheton alueella eli Podgórzen kaupungiosassa.

Tässä vielä nälkä kaihertaa massua, mutta ei kauaa!

Tässä siis pientä ruokaraporttia ja hintoja. Halvemmallakin olisi varmasti selvinnyt, mutta kerrankos sitä ulkomaille päästyään syö hyvin. Sillä onhan se niin että sotaväki marssii vatsallaan ja niin tekivät pienet maalaishiiretkin suuressa ja ihmeellisessä Krakovan kaupungissa.

Vertailua kahden krakovalaisen hotellin välillä

Lupasin kirjoittaa erikseen hotelleista, joissa yövyimme ja ravintoloista joissa murkinoimme. Tässä juttua hotelleista.

Ja näinhän se meni: olimme kaksi yötä Radisson Blu -hotellissa Vanhankaupungin reunamalla ja neljä yötä Astoria-hotellissa Kazimierzin keskustassa.

Ja ohessa vertailua ja kokemuksia. Aloitetaan ensimmäisestä hotellistamme eli viiden tähden hotellista: Radisson Blu'sta.

Kuva nyysitty hotellin sivuilta - jostain syystä, ehkä siksi, että talo oli jotenkin niin mitätön, jäi se itseltä kuvaamatta.

Hinta: 250 euroa/yö -- ja mitä sillä saa?

Sijainti: Ihan hyvä, vaan ei mitenkään huippuhyvä. Vanhaan kaupunkiin toki pääsi kävellen muutamassa minuutissa ja Wawelin linnakaan ei ollut kaukana. Vieressä konserttitalo, jos sinne olisi ollut asiaa ja ratikoita porhalsi läheltä ulko-ovea, jos niitä tarvitsi.

Huone: Siisti, arvatenkin, tämän tason hotellissa. Pienehkö. Ikkunat sisäpihalle, jossa ei ollut muuta katsottavaa kuin naapurin vastakkaiset ikkunat ja sisäkuilun pohjalla muovinen  keinonurmikkomatto. Pidimme verhot kiinni koko oleskelumme ajan.

Palvelu: Vaikka respatiskejä oli kolme, oli jokaiseen aina jono - no, ei meillä kiire mihinkään ollut. Kun pääsit respahenkilön puheille asiat etenivät nopeasti, hygieenisen ystävällisesti ja lopuksi sait kliinisen hymyn, joka lämmitti yhtä paljon kuin hotellin kylpyhuoneen lumivalkeat kaakelit.

Aamiainen: Uskomattoman monipuolinen - sai minut melkein nauramaan ääneen, kun vertasin sitä Villa Ottilian aamiaiseen. Mehuja oli jokaiseen lähtöön, jugurtteja pitkä rivi mistä valita. Oli lämmintä ja kylmää ruokaa, perinteistä puolalaista (krakovanmakkarat ja jännää hyvää juustoa) ja kansainvälistä (pekonia ja munakokkelia, paistettuja nakinpaloja ja tomaatteja etc.) - Silti - se tärkein minulle, kahvi, loppui kesken kun kahviautomaatti hajosi, eikä lähistöllä näyttänyt olevan ensimmäistäkään tuikitavallista kahvinkeitintä. Komean kahvimasinan korjaamiseen, joka suolsi sisältään kaikkia maailman kahvivariantteja, lattea ja espressoa etc, tarvittiin ihan teknikko jos ei kaksi. Eikä meillä ollut aikaa sellaista odottaa. Jäätiin siis ensimmäisenä aamuna ilman kahvia. Masina oli kuulemma hajonnut seuraavanakin aamuna, mutta silloin me olimme ehtineet jo omat sumppimme juoda.

Plussat: Internet toimi moitteettomasti ja huoneet olivat rauhallisia. Mutta niin niiden pitääkin olla jos maksat huoneesta 250 euroa yö!

Miikat: Mieleen jää parikin juttua, joista päällimmäisenä minibaari-show. Joka meni näin:

Kun rekisteröidyt sisään kysyy respavirkailija aiotko käyttää minibaaria. Ilmoitin etten aio. Respahenkilö: "Mikäli aiot käyttää minibaaria, täytyy sinun luovuttaa meille luottokorttisi, jota vastaan avaamme tilin sitä varten."  Ilmoitin uudelleen, että en todellakaan aio minibaaria käyttää, enkä avaa mitään tiliä. En viitsinyt sanoa, että en kai minä hullu ole ja käytä minibaaria. En varsinkaan ole valmis maksamaan jostain miniputelista olutta tai vodkaa taivaallisia hintoja, kun hotellin ulkopuolella on minuutin kävelymatkan päässä 24h auki oleva kioski, joka myy minulle samoja tuotteita murto-osalla siitä hinnasta kuin mitä hotelli pyytää. Tätä en siis sanonut. Tyydyin vain vakuuttamaan, että en aio käyttää minibaaria.

Siirryn hotellihuoneeseen ja n. 15 minuutin kuluttua ovelle koputetaan. Avaan oven ja siellä on joku kerrostyyppi, joka haluaa tarkistaa etten ole minibaaria käyttänyt. Ja ilmoittaa sulkevansa nyt minibaarin lukolla. Yksi lysti minulle mietin. Ja ajattelen, että ei täällä paljoakaan ihmisiin luoteta. Mutta sulkekoon kaappinsa, jos siitä heille turvallisempi mieli tulee.

Viimeisen päivän aamuna olen yksin hotellihuoneessa kun Kimmo on lähtenyt vielä aamupäiväksi  konferenssiin. Uloskirjautuminen hotellista on käsittämättömästi jo klo 11.00 aamulla, yleensä se kai on hotelleissa klo 12.00 - näin ainakin Villa Ottiliassa. Olen siis hotellihuoneessa ja kello on n. 10.00 aamulla. Kun oven takana on jälleen hotellin virkailija, joka haluaa tulla tarkistamaan, etten ole sittenkin käynyt minibaarilla. Joka on siis lukittu jo heti saapuessani. Sorkkaraudallako ne luulevat minun sinne janoisena murtautuneen?

Aivan outoa, mietin minä. Ei uskoisi että Radisson-hotelleille maksamattomat (lukitun) minibaarin laskut olisivat suuri tappio isossa mittakaavassa. Mitä aarteita ne siellä pitävät? Plutoniumia? Sulaa kultaa? Kuningasmehiläisen vahaa?

Ehkä olen pikkumainen, mutta odotan 250 euroa/yö -hotellilta jotenkin ruhtinaallista palvelua. Ja tuo minibaarin niuhotus, sen lukitseminen ja tarkastus ennen virallista uloskirjautumista osoittaa minusta epäluuloa asiakasta ja tämän rehellisyyttä kohtaan. Joka tuntuu itse asiassa aika loukkaavalta.Vai olenko mielestänne väärässä?

Eikä tässä vielä kaikki Kello on 10.45 aamulla kun ovelle koputetaan ja kerrossiivooja kysyy voiko huonetta tulla jo siivoamaan. Olen jo valmis räjähtämään. Ilmoitan, että en todellakaan aio lähteä huoneesta ulos lähimpään 15 minuuttiin, joten kerrossiivooja voi aloittaa hommansa jostain ihan muualta.

Eli - pikkujuttuja, mutta niiden vuoksi Radisson Blu ei saa minulta montakaan tähteä. Toisaalta, Radisson-ketju tuskin sen vuoksi kaatuu - eipä ole ennenkään ollut siellä varaa yöpyä, eikä ole sellaista tähtäimessä tulevaisuudessakaan.

--

Siirrytään kakkoshotelliimme, vaatimattomaan kolmen tähden Astoria-hotelliin Kazimierzissä.

Astoria-hotelli - meidän huoneemme kolmannessa kerroksessa, meidän ikkuna auki

Hinta: 182 euroa neljä yötä eli n. 45,50 euroa/yö (Laitoin aiemmin blogin kommentteihin Sepolle ja Marille väärän hinnan ja väitin neljä yötä maksaneen vain 128 euroa - meni numerot väärinpäin.)

Sijainti: Erinomainen, jos Kazimierzistä pitää. Alhaalla kadulla pauhasi kyllä Bill Hickman -baarin elävä musiikki kahtena yönä aamutunneille asti, mutta kolmanteen kerrokseen musiikki ei kuulunut sittenkään kovin lujaa + kun suljimme ikkunat, ei se häirinnyt meitä oikeastaan ollenkaan. Toisaalta, olimme aika väsyneitä joka ilta nukkumaan mennessämme. Joitain muita musiikki olisi voinut häiritä.

Huone: Meidän huoneemme oli 3. kerroksessa (talossa hissi) ja se oli SUURI. Ikkunat Jozefa-kadulle. Kalustus oli aika simppeliä ja huone suuruutensa vuoksi hieman aution oloinen, mutta peti oli todellakin mainio ja iso. Kylppäri iso ja siisti, suihkukaappi. Joka päivä kiikutettin huoneeseen uudet isot ja muhkeat pyyhkeet ja oltiin valmiita siivoamaan huone. (Me laitoimme ovelle koko oleskelumme ajaksi lapun: Do not disturb, koska emme huonetta sotkeneet emmekä kaivanneet siivoojia.)

Palvelu: Aivan erinomainen ja mukavasti henkilökohtainen - respassa oli koko neljän päivän ajan 24h avulias ja ystävällinen ihminen paikalla, ainoana poikkeuksena saapumispäivänämme respassa ollut hömelö nainen, joka oli vaan jotenkin kummallinen. Baarissa ja aamiaishuoneessa oli todella kivoja tyyppejä, jotka näkivät ekstravaivaa että saimme kaksi tietokonetta yhteen pistokkeeseen (etsittiin jatkojohto) ja jotka muutenkin olivat todella herttaisia ja mukavia.

Aamiainen: Ihan ok. Oli kahvia, teetä, mehuja, jugurttia, raksuja ja cornflakesia, muutamanlaista erilaista sämpylää ja leipää, leikkeleitä, munia, juustoja, kinkkuja ja paria kolmea erilaista salaattia. Ja tuoreita hedelmiä. Aivan riittävästi meille. Tietenkin Radissonin tarjoilun jälkeen aika vaatimatonta, mutta toisaalta, miten paljon herkkuja ihminen aamulla tarvitsee tai haluaa syödä?

Plussat: Henkilökunnan avuliaisuus, siisteys.

Miikat: Katutasolta lähibaareista kuuluva musiikki saattaa hermostuttaa herkkäunista, langaton verkko ei toiminut huoneissa, vaikka niin oli hotellin mainonnassa luvattu. Hotellin baarissa/aamiaishuoneessa se kylläkin toimi.

Epäilys: Tutustuimme myös hotellin uuteen omistajaan ja johtajattareen, joka kertoi ostaneensa koko hotellin vasta 3 viikkoa sitten. Naisella tuntui olevan kovasti visioita, ja suunnitelmissa oli muuttaa hotelli viiden tähden hotelliksi. Ponteva naisihminen heiluikin hotellilla joka päivä aamusta iltamyöhään, useimmiten istuen hotellin ravintolassa ystäviensä tai tuttaviensa kanssa.  En oikein tiedä miten kohteliaasti osaisin uutta yrittäjää kuvailla. Sanotaan vaikka näin: tekemisen palo on tällä daamilla suuri ja suunnitelmia hotellin suhteen riittää. -- Itse jäin miettimään, että mitä nämä suunnitelmat käytännössä tarkoittavat? Nyt henkilökunta pelasi yhteen kuin orkesteri - kuulin, että osa oli ollut töissä talossa jo neljäkin vuotta. Voimme vain arvella mitä uusi omistaja tuo tullessaan! Parannuksia? Vai henkilökunnan kadon? Uusi rouva omistajatar kun tuntui puuttuvan jokaisen (ammattitaitoisen) työntekijän tekemisiin jollain ohjeella ja neuvolla pitkin päivää.

Kazimierz - Krakovan juutalaiskaupunginosa

Ennen reissuamme luin netistä Tapani Kärkkäisen, Sankarimatkailijan Krakova -kirjan kirjoittajan blogia, Minun Puolani, missä hän kertoo Kazimierzin juutalaiskaupunginosasta seuraavaa:

Vanha juutalaiskaupunki Kazimierz on Krakovan kaupunginosista eriskummallisin ja varmasti myös surullisin. Toisen maailmansodan jälkeen tämä vanha juutalaisen elämän keskus autioitui ja slummiutui. Monet kävijät pelästyvät sen köyhyyttä ja rappiota ja lähtevät nopeasti takaisin Vanhaankaupunkiin. Toiset taas antautuvat Kazimierzin lumolle ja kuljeksivat tuntikausia sen katuja. Tarkka kulkija voi löytää hilseilevän maalin alta häämöttäviä jiddisinkielisiä mainoksia, ovenkamanoissa olevia syvennyksiä raamatunlausekoteloiden jäljiltä... Hilseilevän maalin alta paljastuu joskus teksti, joka kertoo Kazimierzin juutalaisesta elämästä.

Kärkkäinen jatkaa kirjoitustaan muistuttamalla, että vanha Kazimierz on jatkuvan muutoksen alla ja siitä on muodostumassa yksi Krakovan trendikkäimmistä kaupunginosista.

Näin todellakin on - Kazimierz on tänä päivänä koko Krakovan mielenkiintoisin alue, joka vastaa joidenkin mukaan Lontoon Sohoa tai New Yorkin Villagea. Se on taiteilijoiden ja nuorison ja älymystön suosima alue, jossa on satoja ja satoja ravintoloita, kahviloita jotka levittäytyvät pienille kaduille ja joissa elämä jatkuu vilkkaana auringon laskettuakin.

Nainen istuskelee Singer-kahvilassa

Ravintolaelämää illan jo pimennyttyä.

Me vaelsimme useampanakin päivänä Kazimierzissä, poiketen erilaisiin kahviloihin ja ravintoloihin. Kuljimme koko matkan Veiksel-joelle, minne Kazimierz rajautuu yhdeltä suunnalta ja kävimme myös joen vastapuolella:

Riippusilta vie joen yli Kazimierziin.

Kazimierz koostuu siis sadoista kahviloista, gallerioista, ravintoloista. Kaupunginosassa asuu myös runsaasti tavallista väkeä, jotka eivät aina jaksa riemuita aamuyöhön asti auki olevista kahviloista, joista raikaa musiikki ja nauru asuntoihin asti. Luimme paikallisesta englanninkielisestä lehdestä, että 'kotikadullemme', eli Jozefa-kadulle, on suunniteltu isoja muutoksia. Vanhoja tällä hetkellä vuokra-asunnoista koostuvia rakennuksia aletaan kunnostaa, vuokralaiset häädetään ja tilalle pystytetään uusia komeita hotelleja. - Ei välttämättä se muutos mitä itse Kazimierzille toivoisin.

Samaa kertoi myös meidän Astoria-hotellimme uusi omistaja, määrätietoinen nainen, joka uhosi muuttavansa pienen ja viihtyisän, mutta samalla aika riisutun pikkuhotellin viiden tähden hotelliksi. Perusteluina: sellaista ei Kazimierzissä ole, ja sellaiselle on kysyntää. "Rikkaat amerikkalaiset juutalaiset, jotka vierailevat Kazimierzissä ikäänkuin pyhiinvaellusmatkalla haluavat vain parasta", selitti hotellin omistajatar.

Trendikaupunginosan ja rahan saapumisen aiemmin hieman nuhjuiseen Kazimierziin näki myös autokannasta - keskustorin ympärillä oli illalla parkkeerattuna useampikin iso Mersu, yksi Bentley ja pari muuta amerikkalaista luksusautoa, jotka Kimmo tiesi ökykalliiksi.

Punainen urheiluauto parkkeerattuna vanhan synagoogan eteen.

Minulle Kazimierz merkitsi värejä ja hyvää tuulta, rentoa meininkiä ja yhteisöllisyyttä. Istuessamme katukahviloissa ja nauttiessamme boheemista elämänmenosta totesimme, että voisimme hyvinkin ajatella asuvamme täällä - ja nyt en tarkoita Astorian omistajan unelmoimaa Viiden-tähden-Kazimierziä, vaan sitä hieman nuhjuisempaa, mutta ihmisen näköistä ja kokoista Kazimierziä, jossa maistuu elämä.

Koira seuraa kadun elämää ikkunasta

Seinätaidetta Jozefa-kadulla

Leipurin näyteikkuna

Olen tehnyt jälleen Kazimierz-kuvista oman gallerian, jota lämpimästi suosittelen, jos jännät pienet yksityiskohdat, erikoiset baarit ja koristeelliset ikkunat, oviaukot ja kyltit kiinnostavat. Ja onpa galleriassa yksi tämän reissun suosikkikuvista, joka on surrealistisuudessaan vertaansa vailla - missä muualla kuin Kazimierzissä (tai tarkemmin sanottuna sillalla, joka sinne vie) voi nähdä kultaisen lehmän kiitävän auton katolla keskellä kirkasta päivää! Katsokaa ja ihmetelkää! Nauraakin saa!

Ja linkki tässä: Kazimierzin juutalaiskaupunginosa

Krakovan vanha kaupunki

Matkakertomus jatkuu - nyt kotoa Otepäältä minne palasimme lauantai-iltana, väsyneinä mutta onnellisina.

Olen tänään käynyt läpi valokuvia kolmesta kamerasta ja miettinyt miten niitä jaottelisin kaikkein loogisimmin. Ja olen päätynyt tällaiseen jaotteluun, jonka mukaan myös viimeiset matkakertomuksen osat koostan:

- Krakovan vanha kaupunki
- Kazimierz eli vanhat juutalaiskorttelit ja Krakovan iltaelämän keskus
- Ruokaa, ravintoloita ja hotelleja - hintoja ja muuta hulluttelua
- Wawelin kuninkaanlinna ja Nowa Hutan työläiskaupunginosa.

Ja nyt on siis vuorossa juttua Krakovan vanhasta kaupungista.

Kuten aiemmin jo kerroin, on Krakovan onni ettei sitä pommitettu eikä tuhottu maailmansodissa. Niinpä sen keskiaikainen vanha kaupunki on ehyt ja laaja. Sen keskus on ehdottomasti Vanhankaupungintori (Rynek Główny) joka on Euroopan laajimpia keskiaikaisia toreja.

Torin keskuksena toimii vanha Verkahalli, jonka sisällä on kauppakäytävä, jossa myydään monenmoista turistirihkamaa. Torin yhdellä reunalla seisoo kaksitorninen Marian kirkko, Krakovan ehkä tunnetuin maamerkki, ja toisella kulmalla vanha raatihuoneen torni. Itse raatihuone on kadonnut jo vuosisatoja sitten.

Toria reunustaa kaikilta suunnilta katukahviloiden viidakko. Komeat suuret hevosvankkurit, joita on paljon, kuljettavat turisteja torilta kuka minnekin, Kazimierziin, lähimaastoihin, aina ghettoon asti. Ja ken ei halua matkustaa heposella, voi tehdä saman matkan sähköautoilla, jotka äänettöminä liikennöivät lähes kaikkialla vanhan kaupungin alueella.

Vanha raatihuoneentorni

Komeat hevoskärryt odottavat matkaajia.

Saippuakuplia kadulla, takana Mariankirkko.

Vanha kaupunki pursuaa elämää ja ihmisiä - ja turisteja. Jokaiselta pikkukadulta löytää useita kahviloita, ravintoloita, baareja ja rahanvaihtopisteitä, joita kannattaakin käyttää, sillä "Kantor" antaa paremman kurssin kuin mitä saa pankista.

Torilla, ainakin aurinkoisina lokakuun päivinä on jatkuvasti menossa jos jonkinlaista ohjelmaa, on eläviä patsaita, jonglööreja, muusikoita viihdyttämässä turisteja ja itselleen killinkejä ansaitsemassa. Ihmeellisimpiä kaikista - ja jotenkin hirveän vastenmielisiä, suorastaan ihmisarvoa alentavia - olivat elävät kyltinpitäjät, jotka seisoivat päivästä toiseen samassa paikassa, jonkin kaupan tai kioskin kylttiä kantaen. Miettikää tätä kun seuraavan kerran valitatte, että teidän työnne on tylsää!

Noworolskin kahvila on ollut toiminnassa vanhassa Verkahallissa jo vuodesta 1910 lähtien.

Mies pitelee Chopinin konserttimainosta kahvilan kulmalla, päivästä toiseen.

Elävä patsas - da Vincin Tyttö ja fretti - ja turisti keskusaukiolla.

Kahvilaelämää keskusaukion reunamilla.

Vanhassa kaupungissa saa aikansa kulumaan helposti. Nähtävää ja koettavaa on paljon - onhan alueella kymmeniä mielenkiintoisia kirkkoja, kaikista muista vanhoista rakennuksista, ornamenteista, patsaista puhumattakaan. On katutaiteilijoita, ravintoloita, gallerioita.

Mutta jossain vaiheessa ihmisvirrat, etupäässä kaikkialla sinkoilevat turistit alkavat ahdistaa, ainakin minua. Kaksi päivää menee helposti, mutta sitten alkaa tökkiä: matkamuistokauppiaat, hälinä. Ja silloin on parasta siirtyä vanhasta kaupungista Krakovan muihin mielenkiintoisiin kaupunginosiin, päällimmäisenä ja mielestäni parhaana: Kazimierz.

Mutta Kazimierzistä ja sen boheemista elämästä seuraavassa kirjoituksessa.

Tämän kirjoituksen lopetan linkkiin valokuvakansioon, joka käsittelee vanhan kaupungin näkymiä ja ihmeitä. Suosittelen! Ja tässä se on: Kuvia Krakovan vanhasta kaupungista.

Ja kommentoidakin saa - tämä vaan vinkiksi. Nyt tuntuu hieman haljulta, kun kommentteja aiempiin Krakova-juttuihin on tullut kovin niukasti. Vai onko niin, että kun matkakertomus menee niin ohi blogin pääotsikon, kiinnostusta ei riitä? Ei kai!?

Oskar Schindler ja Krakovan juutalaiset

Kolmannen Krakovan-päivän ohjelmaan kuului vain yksi selkeä kohde: Oskar Schindlerin tehdas tai paremminkin entisen Oskar Schindlerin emalitehtaan paikalle rakennettu museo, joka sisälsi näyttelyn Krakovan kohtalonvuosista 1939 -1945, jona aikana natsit miehittivät kaupungin ja systemaattisesti hävittivät lähes viimeiseen mieheen sen n. 68..000 päisen juutalaisen väestön. Näyttely kertoo toki myös puolalaisista ja siitä millaisia nöyryytyksiä miehitysaika heille merkitsi.

Tehdas sijaitsee Veiksel-joen toisella puolella, vastapäätä Kazimierzia. Tehtaan ja Kazimierzin väliin sijoittuu myös ghetto, jonne Kazimierzin juutalaiset pakkosiirrettiin miehitysvuosien alussa, ennen siirtoa Krakovan reunamilla sijaitsevalle Plaszowin keskitysleirille ja sieltä lopulliseen pääpisteeseen: Auschwitzin ja Birkenaun tuhoamisleireille.

Alikulkutunneli juna-aseman vieressä lähellä Schindlerin Emalia-tehdasta.

Lähdimme tehtaalle kävellen ja tietenkin eksyimme. Kiersimme melko pitkän ringin vanhan ghetton alueella ennenkuin palasimme lähtöpisteeseen, josta ohjeet saatuamme osasimme jo suunnistaa tehtaalle.

Oskar Schindler, joka on nykypäivän ihmisille kuuluisa lähinnä Steven Spielbergin elokuvasta: Schindlerin lista, valmisti pelti- ja emalituotteita sota-ajalla. Schindler ei ollut syntyjään mikään filantrooppi, päinvastoin: mies vaikuttaa olleen jonkinmoinen opportunisti, jossa oli myös, jos ei huijarin, niin ainakin pelurin vikaa. Schindler oli liikemies, joka hyödynsi mahdollisuutta käyttää ilmaista pakkotyövoimaa. Hän kuitenkin poikkesi toisista saksalaisista tehtaanjohtajista siinä, että hän kohteli juutalaista henkilökuntaansa inhimillisesti tarjoten kunnollista ruokaa ja sairaanhoitoa. Vasta kun Schindlerille selvisi millaisissa oloissa ghetossa elettiin ja minne sieltä päädyttiin, muuttui hän sivustakatsojasta toimijaksi ja päätti pelastaa niin monta juutalaista kuin mahdollista.

Kyltti museon ulkopuolella

Oskar Schindlerin valokuva miehen työpöydällä esittää hänet kera suosikkihevosensa.

Uuteen museoon on rekonstruoitu Schindlerin ja tämän sihteerin työhuoneet.

Museo sijaitsee siis Emalia-tehtaan entisellä paikalla ja sitoo sen siten Schindleriin.  Kolmeen kerrokseen levittyvä näyttely ei kuitenkaan keskity Schindlerin elämään vaan se kertoo krakovalaisten elämästä sota- ja miehitysajalla. Ja sen se kertoo uskomattoman koskettavasti ja taitavasti.

Näyttely alkaa vuodesta 1939 ja esittelee ensin valokuvin elämää Krakovassa ennen sotaa. Yhdessä huoneessa on seinillä valokuvia tavallisista krakovalaisista, on hääkuvia, on perhepotretteja. Kuvissa on tavallisia ihmisiä tulevaisuudentoiveineen, hymyilemässä kameralle.

Näyttely etenee päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Ja kertoo kuvin, filmein, äänin ja tuoksuin elämästä joka muuttuu epäelämäksi, uskomattomaksi kärsimykseksi. Sitä mukaa kun kuljet ohjattua reittiä elät kaikilla aisteillasi Krakovan historiaa. Käyt Krakovan rautatieasemalla 1940, kuulet junan äänet, ihmisten puheensorinan. Kuulet saksalaisten sotilaiden komennot. Myöhemmin kuulet tuskanhuudot kidutuskammioista. Vierailet parturissa ja kuuntelet keskusteluja siellä, sitä miten varovaisesti uutisia kuiskitaan korvasta korvaan. Seinille heijastetaan kuvia, filmejä. Kuljet vinteille ja kellareihin kätketyissä piilopaikoissa, haistat pölyn ja vanhojen perunoiden tuoksun. Ja lopulta päädyt ghettoon ja sieltä keskitysleirille.

Kuten sanoin, näyttely oli aivan äärettömän hienosti tehty. Mutta se oli raskas kulkea päästä päähän. Sillä samalla kuin aika eteni, läheni Krakovan juutalaisten joukkotuho.

Minä en sentään purskahtanut itkuun näyttelyssä, kuten näin muutaman vierailijan tekevän. Yksi vanha rouva sai näyttelyn loppupuolella jonkinmoisen hysteerisen kohtauksen ja hätääntyneenä itkien alkoi juosta ja säntäillä käytävillä etsien uloskäyntiä.

Alla kuvia näyttelystä, jotka antavat vain osviittaa siitä mitä kaikkea näyttelyssä oli. Kuvista puuttuvat ääniefektit, tuoksut, vaihtuvat valot, huudot, kuulutukset:

Hakaristilippu nostetaan Krakovassa salkoon ja krakovalaisten painajainen alkaa.

Sotilas tutkii naisen papereita.

Juutalaismies nousee raitiovaunuun - loppuvaiheessa yleiset kulkuvälineet olivat kielletty juutalaisilta.

Ghetton ympärille rakennetaan valtavat muurit, jotka ovat sadistisesti muotoiltu juutalaisten hautakivien muotoisesti.

Ghettoon sullottiin ihmisiä - alun 2.000 ihmistä muuttui lopulta 68.000 ihmiseksi ahdettuna pieneen tilaan.



Siirto ghettosta keskitysleirille johti kaaokseen - kukaan ei tiennyt minne matka jatkuu, moni odotti parempaa.

Julmuudet käyvät jatkuvasti entistä käsittämättömämmiksi.

Ghettosta siirrettiin juutalaisia läheiselle Plaszowin keskitysleirille.

Rankka oli siis kierros Schindlerin vanhassa tehtaassa, millä nimellä museo kulkee. Mutta mistään hinnasta en sitä olisi jättänyt tekemättä. Ihmisen, ihmisten täytyy tietää. Täytyy muistaa. Oma historiansa, mutta yhtä lailla ympäröivän maailman historia. Emme voi vaan laittaa silmiä kiinni, vaihtaa kanavaa todeten: en kestä katsoa, en halua kuulla, tietää, koska se aiheuttaa epämiellyttävän tunteen.

Meidän on katsottava menneisyyteen voidaksemme ymmärtää tulevaisuutta.  Ei riitä, että päivittelemme ja ihmettelemme: miten tällaista saattoi tapahtua? - Meidän on oltava valppaina, ja nähtävä vääryys siellä missä se nyt luuraa ja odottaa tilaisuutta laajentuakseen. Me emme voi sulkea silmiämme. Emme historialta, emmekä nykypäivältä.