Kontakteja Suomen huippuravintoloihin?

Käytiin tänään Tartossa ihan virallisilla asioilla ja kun sen jälkeen oli sellainen tunne, että tarvitaan tai ehkä suorastaan ansaitaan pientä hemmottelua, mentiin yhteen meidän suosikkiravintolaamme, MOKAan, jota pitää innostunut ja mielikuvitusrikas kokki Andrus Vaht.

On ihanaa tavata ihminen joka omistautuu asialleen ja on vuodesta toiseen innostunut työstään. Suorastaan intohimoinen siinä. Andrus on nostanut MOKAn tason todella korkealle sen jälkeen kun hän hankki sen muutama vuosi takaperin.

Ruoka on ollut siellä aina hyvää, jänniä makuyhdistelmiä ja aina valtavan kauniisti aseteltuna. Viime aikoina Andrus on panostanut myös ravintolan sisustukseen ja astioihin ja MOKA on nyt mielestämme kaikin puolin korkeatasoinen paikka, jota voi suositella vilpittömästi kaikille. Eikä minusta ole liioiteltua sanoa, että se ansaitsisi saada myös Michelin-tähden jossain vaiheessa. Jos en aivan väärässä ole, olisi MOKA silloin ensimmäinen lajissaan Virossa.

Törmäsimme Andrukseen tänään ja hän kertomaan uusimmasta haaveestaan ja suunnitelmastaan. Hän haluaisi toimia tovin jonkin suomalaisen huippuravintolan keittiössä, vaikka vain apulaisena. Hän uskoisi sen antavan jälleen uusia ajatuksia ja visioita hänen omalle yritykselleen. Tai sitten hän haluaisi kutsua alan ihmisiä MOKAan - jakamaan ajatuksia ja tutustumaan hänen keittiöönsä.

Lupasin kysellä tuttaviltani ja laitanpa kyselyn tännekin. Mitä kautta tämä viehättävä ja suomeakin osaava idearikas ja energinen mies saisi kontakteja Suomen huippupaikkoihin? Uskoisin että hyöty olisi molemminpuolinen, sillä en todellakaan liioittele kun sanon että Andrus on erinomainen ja innovatiivinen kokki ja ravintoloitsija, joka pyrkii koko ajan parempaan suoritukseen.

Ei siis ihme, että tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilveskin on kestinnyt valtiovierailun aikana vieraitaan juuri MOKAssa.

Andrus Vaht Mokan edessä

Toomas Hendrik ja Evelin Ilves saapuvat Mokaan Puolan presidentin vierailun yhteydessä

Yllä olevat kuvat olen ottanut parissa eri tilanteessa. Ylimmän kuvan otin Andruksesta kun tein hänestä haastattelua The Baltic Guide -lehteen muutama vuosi takaperin. Kaksi alinta kuvaa otin kun Ilves saapui seurueineen MOKAaan Puolan presidentin vierailun yhteydessä.

Nyt siis kysyn neuvoja teiltä, jotka olette innostuneita kulinarismista ja ravintoloista. Miten auttaa Andrusta löytämään oikeat kontaktit? Ja mitkä olisivat niitä parhaita ravintoloita, joita suosittelisitte Andrukselle tutustumiskohteiksi? Saa toki suositella huippuravintoloita kaikkialta Suomesta, mutta Andrus itse ajatteli että matkustamisen puolesta ehkä Helsinki olisi paras vaihtoehto.

Me olemme niin pois kartalta, että emme tiedä Helsingin - vielä vähemmän muun Suomen - huippuravintoloista hölkäsen pöläystä. Joten neuvoja kaivataan!

Sisilia osa 11: Cefalù ja olemisen sietämätön keveys

Olen saapunut tarinassani nyt Cefalùun, jossa olemme päättäneet viettää lomamme kaksi viimeistä päivää. Vain lekotellen ja elämästä nauttien. Hotelliksi on valittu St. Barbara vuorilta - hotelli on mukava, maisemat parvekkeelta ovat huikean hienot. Ainoa vain, että sen sijainti vuoren rinteessä tarkoittaa koko lailla kipuamista. Ja matkan tässä vaiheessa alkavat Tiinan tassut ja ennen kaikkea polvet olla aika väsyneet. Mutta näkymistä on maksettava hintansa. Ja näkymät ovat totta tosiaan hienot!

Näkymää partsilta yhteen suuntaan

Näkymää partsilta toiseen suuntaan

Näkymää partsilta kolmanteen suuntaan

Näkymää partsilta neljänteen suuntaan: ylös

Mutta ennen kuin päästään parvekkeelle palataan alkuun eli Cefalùn asemalle, missä Gruppo Rummukainen oli minua vastassa. Risto lähtee kuitenkin kiireen vilkkaan takaisin vuorille ja hotellille; radiosta on tulossa hänen ohjelmansa ja Risto haluaa kuulla sen. Me jäämme Seijan kanssa alas, ja suuntaamme lähimpään baariin. Olen istunut junissa koko päivän, enkä ole juonut tai syönyt matkan varrella muuta kuin sen yhden Birra Messinan junan vaihtoa odottaessani. (En minä sitä kylläkään syönyt, join vain.)

On siestan aika ja baarissa on aika hiljaista. Meidän takana istuu yksi vanhahko mies ja meistä sivuitse istuu isossa pöydässä perhekunnalta näyttävä seurue, on sisiliaista monessa ikäpolvessa. Me kertailemme Seijan kanssa päivän tapahtumia kun äkkiä viereisessä pöytäkunnassa räjähtää. Todistamme miten sisilialainen veri kuohahtaa.

Itse asiassa emme voi ymmärtää mitä on tapahtunut. Hetki sitten seurue oli kuin mikä tahansa seurue. Sitten seuraa räjähdys ja rähähdys - kun koirilla jotka vasta hetki sitten olivat tyytyväisen näköisenä nuuhkineet toisiaan ja äkkiä, kuin yhteisestä sopimuksesta, karanneet toistensa kimppuun. Kaikki tapahtuu nopeasti - nuori mies ja tämän vaimo lähtevät lähes juosten baarista. Heidän lapsensa tulevat kiljuen perässä: "Mamma, mamma!" he huutavat hädissään. Samaan aikaan isoäidiltä näyttävä nainen ottaa yllättävän ketterästi jalat alleen ja juoksee baariin sisälle ja katoaa sinne. Meidän selän takana oleva mies lähtee hänkin paikalle. Huudetaan poliisia ja poliisi tulee.

Me istumme hipihiljaa ja ihmettelemme mitä oikein tapahtui. Alkaa asioiden jälkipuinti. Paikalla on enää vain pari miestä, poliisi, tarjoilija. Ja kädet käyvät ja miehet selittävät jotain poliisille kiihkeästi. Miehet edustavat selkeästi tarinan vastakkaisia puolia, sillä aina kun miehistä lyhyempi selittää jotain poliisille, pidempi kääntyy pois ja irvistelee ja elehtii rivosti vatkaten ilmaa kuin sukukalleuttaan vemputtaisi.  (Lat. huom: Tässä kohtaa olisi Suomessa tullut jo puukosta, sen verran härskiä on  miehen elehtiminen, mutta Sisiliassa tämä ollee vain tyypillistä kehon kieltä.) Poliisi ottaa tilanteen rauhallisesti, tämä ei taida olla uutta hänelle. Hän panee tupakan palamaan ja antaa miesten jatkaa selitystä, jota riittää.

Jossain vaiheessa paikalle tulee jo toinen poliisi, ja juttu jatkuu ja jatkuu. Isoäiti palaa sisätiloista pöytään hakemaan laukkunsa, jonka on unohtanut sinne tilanteen räjähtäessä päälle.

Tilanteen jälkipuinti jatkuu kadulla

Me saamme Ristolta viestiä kukkuloilta, hän on saanut ohjelmansa kuunneltua ja sovimme tärskyt puolimatkan pizzeriaan matkalla hotellille. Pizzat syötyämme onkin jo ilta pimennyt ja minä kipuan lopun matkaa tietämättä tarkalleen minne olen menossa.

Koittaa seuraava aamu jolloin minullekin selviää hotellimme komea sijainti; parvekkeelta todellakin aukeaa upeat näkymät. Voisimme jäädä hyvinkin parvekkeelle lekottelemaan, aurinko lämmittelee ihanasti ja meri siintelee alhaalla. Mutta emmehän me jää - ei meistä taida sittenkään olla lekottelijoiksi. Kaupunki odottaa tutkimista. Laskeudumme vuorelta alas ja alamme perehtyä Cefalùn koordinaatteihin ja nähtävyyksiin.

Vanha linnake parvekkeelta nähtynä

Marssimme hanhenmarssia alas vuorilta ja Risto toimii oppaanamme. Me esitämme Seijan kanssa turisteja pommittaen Ristoa kysymyksillä: "Kuka tämän rakensi? Ja koska?" Ristosta saisi hyvän oppaan - hienosti mies kiertelee kysymykset ja antaa yleispäteviä vastauksia tyyliin: "Onhan tämä jo aika vanha, oli täällä jo viimeksi käydessäni."

Cefalù on siis turistikohde ja jos Cefalùun aikoo mennä, on se hyväksyttävä. Turisteja on kaikkialla ja ravintoloiden hinnatkin ovat asetettu turistitasolle. Toisaalta, Cefalù on sievä kaupunki, joka koostuu pitkästä pääkadusta, josta lähtee kapeita katuja, jotka kaikki johtavat alas rannalle. Saaren keskellä on korkea vuori, jonka reunalle itse kaupunki on vuosituhansien aikaan levittäytynyt. Kaiken kruunaa upea Välimeren sininen meri, joka ensimmäisenä päivän velloi korkeita aaltoja, toisena matkapäivänä taas oli täysin tyyni.

Vain meren suunnalta kuvatusta postikortista näkee saaren ja sen keskellä olevan vuoren koko muodon. Vuoren huipulle ovat ystävmme normannit rakentaneet jälleen linnoituksen.

Seija ja Risto pysähtyvät hetkeksi vanhan hautausmaan edessä - ylhäällä näkyy normannilinnoituksen muureja

Viiniköynnös muodostaa kahvilan terassille miellyttävän varjon

Ruukkukuja

Kapea kuja vie merelle

Marlon Brando on tuttu näky kaikkialla Sisiliassa

Normannien rakentama katedraali on Cefalùn ykkösnähtävyys

Katedraali sisältä

Keskusaukiota katedraalin edessä

Pikku hiljaa olemme kulkeneet pääkadun ylhäältä alas ja saavumme meren rannalle. Näkymät ovat hienot, ja meri, se on niin kauniin värinen!

Seija ja Risto lähestyvät merta

Laavaa pakkautuneena rantaan - mutta mistä tulivuoresta, se jää minulle arvoitukseksi

Näkymää bastillionilta majakan suuntaan

Ihmisiä on kerääntynyt rannoille, mutta tuuli käy kovana ja nostattaa aaltoja

Istahdamme hetkeksi rantakahvilaan, minun polvia on alkanut särkeä, ja Seijalla päätä. Pian tiemme eroavat, minä jatkan vaeltelua varsinaisella uimarannalla, mutta Seija ja Risto lähtevät hotellille. Seija-paran päänsärky yltyy ja epäilemme että kyse on auringonpistoksesta. Illan tullen päänsärky vain kovenee entisestään ja Risto pohtii jo ambulanssin tilaamista. Seuraavana aamuna Seijan olo on kuitenkin jo kohentunut, onneksi! Ja kotimatka voi alkaa ilman hirveää jomotusta.

Mutta takaisin tähän päivään! Minä jatkan rannalla kävelyä, käyn kastamassa varpaani Välimereen, ja olisin varmasti lähtenyt uimaankin, jos uimapuku olisi sattunut olemaan repussa. Hotellilla siitä ei ole paljoakaan iloa.

Istun pitkään rantakahvilassa ja nautin tuulesta ja merestä ja sen kohinasta. Kuvailen rantaelämää, ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan olemisen sietämättömästä keveydestä. Chillaan! Ehkä ensimmäisen kerran tällä matkalla. Ah nautintoa!

Cefalù Beach

 Pojat potkivat palloa

Pärskeitä meressä

Tyttö harkitsee uimaan menoa

Elämää punaisen päivänvarjon alla

Katedraali  näkyy hyvin rannalle

Vastentahtoisesti palaan rannalta Cefalùun - toisaalta, nälkäkin alkaa jo hieman kurnia massussa. Risto laittaa väliaikatietoja Seijan voinnista ja ilmoittaa että he eivät enää lähde hotellilta minnekään, Seijan olo on tosiaan huono. Niinpä lähden etsimään itsekseni sopivaa ravintolaa jossa nauttia viimeisen kokonaisen matkapäivän ateriasta.

Kipuan taas katuja ylös ja alas ja hiljalleen alan ärsyyntyä ihmispaljoudesta. Turisteja on kaikkialla, vaikka on siesta, ja kaikki kaduilla kaupiteltu rihkamakin muistuttaa kaupungin turistiluonteesta. Mietin, että näin juuri, pari päivää Cefalùssa on riittävä aika. En ehkä sittenkään jaksaisi tätä lomailun sietämätön keveyttä montaa päivää peräkkäin.

Ei välttämättä niin kauhean tyylikästä

Väkeä on kuin meren mutaa

Rannalta palanneet lomailijat ovat ripustaneet pyyhkeensä ja uimapukunsa kuivumaan

Kun turistit pörräävät kaduilla kuumeissaan, ottavat paikalliset herrat siestan rauhallisesti

Minulla menee melko kauan löytää juuri sopiva ravintola ultima notten juhla-aterialle. Olen saanut päähäni että haluan mereneläviä, tarkemmin sanottuna mustekalaa. Valitsen lopulta normanniravintolan, joka on juuri avannut ovensa siestan jälkeen. Olen alussa ravintolan ainut asiakas, mutta ateriani aikana alkaa ravintolaan valua lisää väkeä. Mustekala, joka eteeni tuodaan, on haasteellisen näköinen. Mutta hyvää se on!

Ravintola ei ole ihan halpa, se on gourmet-ravintola, ja hovimestari on tietoinen siitä. Hän on näennäisen kohtelias mutta kieltämättä katsoo minua, rannassa ryvettynyttä, pitkin nenänvarttaan. Kun paikalle tulee saksalainen pariskunta, joka asettuu viereiseen pöytään, hovimestari ikäänkuin mielenosoituksellisesti palvelee heitä yliystävällisesti. Minulle ei suoda hymyäkään. Tämä jää jotenkin kismittämään takaraivoon.

Ultima Notten mustekalapötkylä

Alan palailla takaisin hotellille. Risto pyytää että tuon tullessani pizzan puolimatkan pizzeriasta, ja näin lupaan tehdä. Minua seisotetaan kuumassa pizzeriassa nelisenkymmentä minuuttia pizzauunin vieressä- ilmeisesti pöydissä istuvat asiakkaat tarjoillaan ensin ja take-away -asiakkaat ovat rupusakkia. Alkaa nousta lämpö. Kun tivaan pizzaani jälleen, selviää, että se on unohdettu. Lopulta saan lätyn kouraani ja alan talsia pimentyvässä yössä hotellille hieman - enkä ihan vain hieman - ärtyneenä. Kaikkialla muualla minua on kohdeltu hyvin ja jopa kohteliaasti, vaikka en ehkä reppumatkaajana täytä kaikkia iltapukeutumisen standardeja. Mutta nyt, kahteen kertaan, minut ikäänkuin syrjäytettiin ja henkilöäni ylenkatsottiin. Tästä Cefalù ei saa pisteitä.

Hotellilla selviää, että Seija alkaa voida onneksi jo paremmin ja pizzakin pysyy massussa. Menemme kaikki aikaisin iltapuulle. Minä hetken chättään Kimmon kanssa tietokoneelta. Ja sitten nukkumaan. Odottaa seuraava päivä, kotimatkapäivä!

Maukasta mahan täydeltä

Syöminen se sitten on mukavaa silloin kun se on mukavaa!

Tahtoo sanoa, minä pärjään pitkiä aikoja ihan tylsillä peruspöperöillä, joita lapon massuun vain nälän pois pitämiseksi ilman sen suurempaa hurmosta. Miten mukavaa sitten onkaan hemmotella itseään todella erinomaisella ruualla! Makunystyrät laulavat hoosiannaa ja silmiin syttyy lasinen kiilto. Mielestä kaikkoaa kaikki turha, päivän politiikka, huolet ja harmit. On vain raukea hyvänolon tunne kun vatsalaukku vääjäämättä vie kehon kaiken huomion - ja suupala suupalalta lähestyt nirvanaa.

Kokkaaminenkin on kivaa, mutta vielä ylellisempää on mennä valmiiksi katettuun pöytään. Mikä vielä sen parempaa jos ympäristö on miellyttävä, seura hyvää, eikä kiirettä minnekään.

Kerroin tässä jokin aika sitten, että naistenpäivänä eivät ravintoloiden ovet auenneet meille. Eilen tätä huolta ei ollut. Käytyämme Suomen Viron-instituutissa suuntasimme askeleemme kohti suosikkiravintolaamme Tsink Plekk Pangia, tuota aasialaisen ruuan mekkaa, joka oli lähes tyhjä ja asetuimme ikkunapöytään mihin valo lankesi  kauniisti. Hyvä oli siinä istua, selailla ruokaa odottaessa Kai Laitisen Aino Kallas-elämäkertaa ja katsella alas kadulle, missä ihmiset kiiruhtivat kuka minnekin.

Jos vertaan entistä elämääni Suomessa tähän nykyiseen Virossa, niin yksi selkeä ero on siinä, että täällä käymme huomattavasti useammin ulkona syömässä. Suomessa jo kahden hengen ravintolakäynti teki vähän turhankin ison loven kukkaroon, varsinkin jos uskaltautui vähänkään kalliimpaan ravintolaan. Lohjalla asuessamme oli meidän ravintolakäyntimme lähinnä lyhyitä visiittejä paikallisiin kebab-ravintoloihin ja pizzeroihin, joissa ruoka oli toki hyvää, mutta ympäristö ja tunnelma aika valjua.

Virossa ravintoloiden hinnat ovat nousseet yleisen hinnannousun sanelemaan tahtiin. Kuusi vuotta sitten saatoimme nauttia todella pitkän kaavan mukaisen aterian ruokajuomineen ja jälkiruokineen alle 500 kruunulla (n. 32 euroa). Tänään maksamme vähintäin 30 prosenttia enemmän siitä. Silti ravintoloissa syöminen ei ole vieläkään kohtuuttoman kallista - jos hintaa vertaa vaikkapa siihen mitä sama ateria maksaisi kotona itse tehtynä. Suomalaisiin hintoihin verrattuna ero on tietenkin vielä merkittävästi suurempi.

Hintahaitari on toki laaja. Lämpimän aterian saa kolmesta eurosta ylöspäin; joskus päeva praadin eli talon päivän tarjouksen saa sitäkin edullisemmin. Suurissa kaupungeissa hinnat ovat tietenkin korkeammat kuin pienissä - Tallinnan hinnoista en osaa sanoa mitään.

Mutta otetaan esimerkiksi eilinen ateriointimme Tsinkissä. Päivän tarjous, joka sisälsi keiton (taisi olla itämainen kaalikeitto) ja lämpimän ruuan (possua) ja veden maksoi karvan yli 4 euroa. Hinta on houkutteleva, mutta käytäntö on osoittanut että Tsinkissä ero tarjousannosten ja varsinaisten lista-annosten on huikea. Päädyimme siis tilaamaan listalta.

Kimmo tutkii Tsinkin valtavan pitkää ruokalistaa; en tiedä toista paikkaa, jonka lista olisi näin pitkä kattaen sekä kiinalaisen, intialaisen, japanilaisen että thai-keittiön.

Päädyimme kokeilemaan listan uutuutta chili-minttu-lammasta, jonka oheen tilasimme kulhollisen inkiväärinuudeleita. Sen ohelle varmistimme selustamme tilaamalla toiseksi annokseksi tutun ja niin hyväksi tietämämme Mughlai Chicken Curryn, jonka mukana tulee aina kulho basmati-riisiä. Ruokajuomiksi olut, vesi ja tomaattimehu. Koko lysti maksoi n. 25 euroa, joka on virolaisittain oikeastaan aika korkea hinta. Mutta Tsink ei olekaan Tarton edullisin vaan (mielestämme) paras ravintola.

Tästä alkaa vaipuminen nirvanaan

Kuten sanottua, syöminen ja itsensä hemmottelu on joskus niin kivaa. Vaikka Viron hintataso ei ole enää niin poskettoman halpa kuin mitä se oli vielä jokunen vuosi sitten, niin yhä näen maan yhtenä matkailuvetonaulana hyvät ravintolat ja niiden edulliset hinnat.

Tervetuloa siis hellimään makuhermoja Viroon. Jos tulet Villa Ottiliaan, me lupaamme paljastaa ne parhaat vinkit lähistön ja Tarton ruokapaikoista, muistakin kuin Tsink Plekk Pangista. Lupaamme myös että jatkamme tulevaisuudessakin tutkimusmatkojamme kulinarismin maailmaan. Onhan se suoranainen velvollisuutemme asiakkaitamme kohtaan, eikö vain!!? :)

Ruokaraportti Krakovasta

Mitä syödä Krakovassa ja millä hinnalla? Siinäpä kysymys, joka saattaa uteliasta Krakovan-matkaajaa kiinnostaa. Minä vastaan. Mitä vaan. Kaikkea löytyy ja mielestäni suhteellisen tai jopa hyvinkin edullisesti. Jopa Viron hintoihin verrattuna. Mutta Virossa onkin hinnat nousseet viime kuukausina huimaa vauhtia, valitettavasti.

Ruokapaikkoja on kaikkialla, mutta erityisesti niitä on kerääntynyt niin Vanhankaupungin alueelle kuin Kazimierziin. On italialaista, ranskalaista, juutalaista, puolalaista ja thaimaalaista keittiötä, vain joitain mainitakseni. Ja tietenkin myös McDonalds niille, jotka arvostavat amerikkalaista kulinarismia.

Me valitsimme ruokapaikamme aika satunnaisesti - yleensä menimme syömään kun nälkä iski ja silloin valitsimme paikan joka näytti miellyttävältä ulospäin ja jonka ruokalista vaikutti hyvältä. Emmekä koskaan pettyneet, mutta kerran pari yllätyimme todella positiivisesti.

Jos jotain erityisen eksoottista tai Krakovalle ominaista pitäisi kertoa ruokapuolelta, sanoisin että kymmenet jos ei sadat pienet ruokakioskit, joissa myydään yleensä sekä kebabia että pitkiä lämpimiä patonginpuolikkaita. Tuotteen nimi on: zapiekanki. Ja kyseinen leivänpötkylä syödään sitten liikkeessä. Vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset juovat Starbuck-kahvinsa aina liikkeessä. Meikäläiselle maalaishiirelle aika käsittämätöntä.

Kuvan kioskissa zapiekanki maksaa 6 zlotya eli n. 1.40 €

Kun kerran tämän syö-ja-hölkkää -tavan panimme merkille, osui sen jälkeen silmiin jatkuvasti erilaisia pontevasti eteneviä ihmisryhmiä, seurueita tai yksinäisiä kulkijoita, jotka vauhtiaan hiljentämättä pistelivät pitkää kuumaa patonkia poskeensa. Me emme paljon leipää harrasta, emmekä hölkkääkään, joten meiltä jäi tämä marssi-ja-mussuta -herkku kokematta.

Tässä muutamia otoksia ruokailuistamme.

Ensimmäinen on Kazimierzissä, ensimmäisenä iltanamme siellä. Aurinko paistoi kauniisti vegeravintolan terassille ja ajatuksena oli  vain hetkeksi istahtaa alas laskevasta auringonlaskusta nauttimaan, mutta sitten iski pieni nälkä. Ja pian edessä oli grillattua camembert´ia (minä) ja perunapannukakkuja (Kimmo). Koko hoito kera lasillisen olutta ja viiniä maksoi 59 zlotya eli n. 13,70 €.

Hyvä ruoka, parempi mieli, uumoilee Kimmo vegeravintolan terassilla.

Camembert-kiekko oli ehjä pöytään tullessaan, minä ehdin siihen jo viillon tehdä ennen kuin muistin ottaa siitä kuvan.

Kalleimman, mutta yhtä lailla parhaimman aterian söimme italialaisessa Portofino-ravintolassa Kazimierzissä. Ihastuin ravintolan ulkoasuun, hieman nuhjuiseen kivitaloon piazzalla. Talon ulkoseiniin oli maalattu kulinaristisia frescoja italialaiseen tyyliin.

Kimmolla on aivan oma erityinen ilme aina kun tilaus on tehty ja odotettavissa on jotain hyvää. Sitä on mukava katsoa. Tässä odotellaan ankanmaksaa ja viikuna-chutneyta tulevaksi Portofinon terassilla.

Koska ilta on aavistuksen kylmä, siirrymme pääruuan ajaksi Portofinon sisätiloihin Kimmo on saanut alkuruuan ja odottaa nyt pääruokaa. Ja taas tuo ilme! Maisk, maisk!

Tämä cheesecake itsessään on riittävä syy palata Krakovaan vielä uudelleen.

Portofinossa söimme siis alkuruuaksi molemmat ankanmaksaa ja viikunoita ja oli hyvää, aivan äärettömän hyvää. Pääruokana oli Kimmolla vasikanfile metsäsienikastikkeen kera, minulla oli vasikankieltä. Ja jälkiruokana minulla taivaallinen suussa sananmukaisesti sulava cheesecake ja Kimmolla lämmin omenapiirakka ja jäätelöä. Juomana olutta ja viiniä. Ja koko ateria maksoi 216 zlotya eli n. 50 € - ja oli sen väärti.

Schindler-päivänä eksyimme entisen ghetton kaduille ja matkan varrelle jäi pizzeria, josta kantautui kadulle aivan uskomattoman hyvät tuoksut. Ei auttanut kuin lyödä jarrut pohjaan ja istua alas. Kannatti. Vaikka paikka oli hieman levoton, terassi oli koko lailla liikennöidyn kadun varrella, oli pizzat parhaat mitä olemme eläissämme syöneet. Kaksi pizzaa, viini ja olut yhteensä 62 zlotya eli 14,40 €.

Aivan erinomaiset pizzat vanhan gheton alueella eli Podgórzen kaupungiosassa.

Tässä vielä nälkä kaihertaa massua, mutta ei kauaa!

Tässä siis pientä ruokaraporttia ja hintoja. Halvemmallakin olisi varmasti selvinnyt, mutta kerrankos sitä ulkomaille päästyään syö hyvin. Sillä onhan se niin että sotaväki marssii vatsallaan ja niin tekivät pienet maalaishiiretkin suuressa ja ihmeellisessä Krakovan kaupungissa.

Rohkean suden rinta on rasvainen - lisää ruokapaikkoja

Seuraa juttua lihansyöjille. Eli jatkan ruokalinjalla.

Eilen esittelin Valgassa sijaisevan Horanin korealaisen ravintolan. Tänään on vuorossa Võrun herkkupaikka: Sudentassu eli Hundijalg.

Virossa on sanonta, että rohkean suden rinta on aina rasvainen. Ja sanoisin, että niin on Sudentassussakin kävijän. Tai ainakin suupielet. Eikä se ole lainkaan huono asia.

En muista aivan tarkkaa vuotta jolloin Hundijalgaan ensimmäistä kertaa eksyimme. Mutta on siitä jo useampi vuosi.  Ja sen jälkeen olemme tehneet tekemällä asiaa Võruun päästäksemme Sudentassuun ruokailemaan. Ihminen on heikko ja intohimojensa vietävissä, sehän tiedetään.

Ensimmäinen ruokapaikka jossa Võrussa kävimme ehkä kuutisen vuotta sitten oli Rändur-niminen pubi-baari. Käynti jäi viimeiseksi. Tilasimme jotkut piffit tai snitselit ja kysyin voiko annoksistamme jättää perunat pois. Olimme tuolloin tiukalla vähähiilihydraattisella dieetillä. Yleensä perunoiden poisjättö aiheutti ravintolassa ongelman. Rändurissa ei. Lipevä mies tiskin takana ilmoitti, että se kyllä onnistuu. "Pannaanko tilalle vähän runsaammin salaattia?" kysyi hän. "Sopii" sanoin minä ilahtuneena.

Kimmon maksaessa laskua alkoi joku kello kilkattaa, eihän se noin paljoa voi olla! Kimmo palasi kassalle kuitin kanssa. Miten tämä hinta on melkein kaksinkertainen siihen mitä sen piti olla? Snitselien olisi pitänyt maksaa 59 kruunua, nyt ne oli pitkälti yli 100 kruunua. Tarjoilija ilmoitti koppavasti: "Teillä oli erikoisannokset. Erikoislisä on 50 kruunua." Me emme olleet uskoa korviamme. "Siis me maksamme 50 kruunua lisää siitä, että te jätätte annoksesta jotain pois?"

Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Rändurissa kävimme.

Seuraavan kerran Võrussa käydessä piti sitten löytää joku toinen ruokapaikka, ja luulen, että silloin eksyimme ensimmäistä kertaa Hundijalgaan eli Sudentassuun.

Sudentassu sijaitsee osoitteessa Jüri 18b, pikkuruisen puistikon perällä. Puistikossa on kesällä jokunen pitkä penkki ja pöytä, ikäänkuin terassia markkeeraamassa. Kesällä saattaa terassilla istua jokunen kaljaveikko. Niitä tuntuu Võrussa riittävän.

Sisältä Hundijalg on suhteellisen viihtyisä. Vähän pimeä se on, ja aika lailla pubin oloinen. Ja jos terassilla on kaljoittelijoita, löytyy niitä usein muutamainen sisältäkin.  Mutta meidän kokemuksemme mukaan kuitenkin ihan kunnon miehiä nuo olutlasin kanssa tiskillä istujatkin ovat olleet. Antaneet muiden asiakkaiden olla rauhassa.

Hundijalan erikoisuus on avogrilli, jossa asiakkaiden silmien edessä paistetaan isot lihanköntsäleet kauniin ruskeiksi. Jo pelkkä grillin tuoksu saa nälän heräämään suden kaltaiseksi. Ja se näky kun liha käristyy hiilloksen yllä!

Ohessa vanha kuva, joka on todella pieni, originaalia en löytänyt: Mutta ehkä tästäkin näkee asiakkaiden tyytyväisyyden piffien saavuttua:

Eli kerronpa vielä miten Hundijalassa toimitaan, jos sinne eksytte.

Seinällä on liitutaululla lista erilaisista grilli-lihoista, joista valitaan yksi. Minun suosikkini on ihan peruskarbonaat (kassleria), jonka rasvaisuus sopii hyvin grilliin, pihvi jää mukavasti pehmeäksi käristyksen jälkeen. Sisäfileestä saattaa tulla aavistuksen kuiva, on kokemus kertonut. Lohtakin saa grillissä foliossa valmistettuna. Ja lisäksi tarjolla on erilaisissa kastikkeissa marinoituja lihoja, on mehhiko- eli meksiko-liha ja paljon muutakin. Valitse yksi.

Seuraavasta sarakkeesta liitutaululla valitse perunat (tai ole valitsematta, lisälaskua ei tule): on lohkoperunaa, paistettua, keitettyä, ranskalaisia, muusia, riisiä ja Kimmon suosikki: cowboy-perunat, uunissa paistetut lohkoperunat, joissa on kuoret jäljellä.

Kolmannesta sarakkeesta valitaan kastike, joita on useita: piparjuuri-, valkosipuli-, majoneesi-, salsa- ja sitten minun suosikkini: kuradikaste (paholaisen kastike), joka on nimensä mukaisesti vahvaa ja maukasta.

Näiden ohelle voit ottaa vielä tuoretta salaattia ja/tai haudutettuja vihanneksia.

Annos koostuu siis valinnoistasi. Ja hinta niiden mukaan, esimerkiksi: liha +  kastike + salaatti + vihannekset. Kokonaishinta on ollut meidän valinnoilla siinä 6-7 euroa.

Ja sitten vaan istutaan ja odotetaan, kunnes eteen tulee jotain tällaista:

Edessä karbonaat kera salaatin, raasteen, keitettyjen vihannesten ja kuradikastikkeen.

Takana mehhiko-grill kera cowboy-perunoiden, raasteen ja valkosipulikastikkeen.

tai tällaista:

Joko herahti sylki nälkäisen suden suupieliin? Täällä ainakin!  Täytyy alkaa suunnitella jotain tähdellistä tekemistä Võruun!

Istanbulissa ei sada

Tänään satoi Otepäällä. Aamusta alkaen. Jatkuvaa sadetta joka peitti taivaan harmaanvalkealla hupulla ja teki maiseman ääriviivoista sumuisia.

Ei se meitä haitannut. Lähdimme Tarttoon. Oli meillä sinne ihan asiaakin, veimme viime kuun kirjanpidon kirjanpitäjällemme.

Minä otin mukaan kamerani, ajattelin, että ehkäpä sadesäällä saa hieman erilaisia maisemakuvia. Jotka eivät ehkä ole varsinaista postikorttimateriaalia, mutta silti omalla tavallaan rujon hienoja. Ja näinhän kävikin, eli sain muutaman kelvon räpsyn matkan varrelta.

Puita Otepäältä Tarttoon vievällä tiellä

Autonrenkaita Haaslavassa

Junarata tekee kaarteen Haaslavassa

Peltomaisemaa Aardlassa

Saavumme Tarttoon, jota myös piiskaa sade. Viemme paperit kirjanpitäjälle ja sitten onkin vuoro vapaa-ajan. Mitä tehdään? Sitä ei tarvitse kysyä. Syömään! Mutta minne?

Tartto on, kuten olen monta kertaa jo kertonut, varsinainen kulinaristin mekka. Pienessä kaupungissa on muutamia aivan huippuravintoloita, siis todella poikkeuksellisen erinomaisia paikkoja. Ja niiden ohella monia hyviä ruokapaikkoja. Meille on muodostunut omat suosikkipaikkamme. Kuin vanhat (nälkäiset) pollet, jotka ovat tottuneet yhteen ja samaan polkuun, valitsemme useimmiten varman päälle ja menemme Tsink Plekk Pangiin, joka ei ole koskaan pettänyt.

Tänään, sateisen päivän piristykseksi päätämme olla aivan hurjia, eli menemme jonnekin muualle. "Miten olisi se turkkilainen Rüütlillä?" ehdottaa Kimmo. Kerran olemme siellä syöneet, siitä jo pari vuotta aikaa, ja silloin ruokakokemus ei saanut meitä potkaisemaan silkasta riemusta kantoja kattoon. Ihan hyvää, mutta ei mitenkään erityisen ihmeellistä.

Päätämme ottaa riskin ja vaikka jalat yrittävätkin viedä meitä kohti Tsinkkiä, kurvaamme Rüütlin kävelykadulla vasempaan ja saavumme Istanbul-ravintolaan.

Rüütli-kadullakin sataa

Niin pian kuin saamme Istanbulin oven auki tiedämme, että olemme tehneet oikean valinnan. En muistanutkaan ravintolan sisustusta ja ennen kaikkea sen vallan pirteää ja jopa aavistuksen äkläkkää värimaailmaa: pinkkiä, punaista ja kultaa. Mutta juuri nyt, se oli omiaan! Varsinainen värikylpy.

Kaiuttimista raikaa iloiset Bosporinsalmen sävelet kun istahdamme ikkunapöytään ja alamme tutkia ruokalistaa. Olo on kuin ulkomailla. Ja täällä ei sada!

Ikkunapöydästä on mukava katsella kuinka maailma kiiruhtaa ohi märkää katua pitkin

Tunnelma nostaa selvästi päätään. On hyvä mieli vaikka ruoka ei ole tullut vielä pöytään.

Tilaamme sadepäivän karkoitukseksi pitkän kaavan mukaan. Alkuun minulle juustolla täytettyjä sieniä ja Kimmolle azerbaidzhanilainen gutab, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Listalla kerrotaan siinä olevan lampaanlihaa, sipulia, granaattiomenaa, taikinaa, sumakkia ja suolaa.

Gutab on saapunut pöytään ja on herkullista! Annoksen hinta: 2,24 €

Herkkusieniä juustotäytteen kera. Annoksen hinta: 2,88 €

Pääruuaksi Kimmo tilaa lachmacun-nimisen lätyn, jonka kerrotaan olevan turkkilainen pizza. Minä puolestani pyrin rajaamaan hiilihydraatit mahdollisimman vähiin ja tilaan dolma-annoksen eli lampaan jauhelihalla täytetyt viininlehtikääryleet.

Kimmon pizza on hieman kärähtänyt, mutta on kuulemma ihan hyvää. Maku oli miedompi kuin italialaisessa pizzassa ja juusto puuttuu. Juuston sijaan on pizzan päällä kylmää salaattia, joka vähän turhan nopeasti jäähdyttää annoksen.

Turkkilainen pizza eli lachmacun. Annoksen hinta: 4,15 €

Jos Kimmon pizza on hieman valju, ovat minun dolmani sitten sitäkin parempia. Aivan älyttömän herkullisia. Lampaanlihan ohella rulliin on kääritty myös jotain tahnaa, joka on samalla hieman kitkerää ja makeaa, en osaa oikein selittää, liekö jotain Turkin herkkua. Mutta kokonaisuus on taivaallinen. Nyt on lähellä jo että potkaisen korot kattoon!

Dolmat ovat taivaallisen hyviä. Näitä täytyy saada lisää! Voisiko niitä tilata myös jälkiruuaksi, mietin salaa itsekseni. Annoksen hinta: 5,43 €

Olemme nyt ravittuja, mutta pitäähän sitä saada jälkiruokaakin. Kun ollaan sentään Istanbuliin asti tultu. Kimmo tilaa itselleen baklavan eli pähkinä-hunajatahnalla täytetyn leivonnaisen. Kuvaa siitä ei ole, sillä se katosi parempiin suihin ennen kuin ehdin kameraan tarttua. Lämmin leivonnainen oli kuulemma erinomainen;  hinta 1,60 €.

Minä olen koko aterioinnin noudattanut hiilihydraattitietoisia valintoja, mutta jälkiruuan kohdalla menee elämä aivan ranttaliksi. Hyvän aterian päätteeksi tilaan itselleni uunijäätelön, joka on kuorrutettu karamellihunajalla ja liekitetty. Hinta: 4,15 €.

Tähän loppuu hiihydraattien jahtaus. Nyt nautitaan!

Voitte kuvitella että aterioinnin päätteeksi ilmeet olivat muikeat ja massut pyöreät.

Sade ulkona jatkui ja kotimatkaa tehtiin aikamoisessa usvassa. Mutta se ei haittaa. Meillä soi korvissa vielä orientaali humppa ja silmissä vilistää kuvat Bosporinsalmesta ja Hagia Sofiasta. Massut huokailevat silkasta tyytyväisyydestä.

On se kiva käydä joskus (melkein) ulkomailla!

Antaa sataa vaan! Ja me laulaa lallatamme Olavi Virran kera näin: Istanbul, Konstantinopoli (linkistä pääsette tunnelmaan)