Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Kevään merkkejä etsimässä: Osa 1 - Võru ja Rõuge

Tämä kevät antaa odottaa itseään. Tai sitten minä vain olen iän myötä käynyt vuosi vuodelta malttamattomammaksi. Toisaalta, hieman samanlaista viestiä tulee muualtakin: kaikki ovat jo lopen kyllästyneitä vesisateeseen, räntään ja lumeen, joka ei tunnu koskaan katoavan.

Täällä Syvässä Etelässä kevät tulee yleensä hieman etuajassa Etelä-Suomeen nähden. Mutta tänä vuonna paino on sanoilla vain hieman. Kevät on tanssinut outoa jenkkaa: kauniiden päivien jälkeen on otettu taas hyppy tai kaksi taaksepäin. Eilen ja toissa päivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti että ulkona pärjäsi pelkällä t-paidalla. Tänään sataa vettä ja koira luimistelee korviaan terassin ovella. Sekään ei halua kastua.

Suunnatkaamme siis katseemme menneeseen viikonloppuun. Lauantaina oli lämmin ja päätimme ottaa auringosta kaiken irti. Varustimme auton yhdellä koiralla ja hyvällä matkamielellä ja lähdimme etsimään kevään merkkejä Võrusta ja Rõugesta.

Võru on pieni kaupunki 40 km etelään Otepäältä. Se on mukava päivävierailukohde ja sitä se oli aiemmin erityisesti yhdestä erittäin hyvästä syystä. Võrussa sijaitsee tai tarkemmin sanottuna sijaitsi yksi lempiravintolamme: Sudentassu eli Hundijalg, josta sai mitä ihanimpia grilliherkkuja paistettuna nenän edessä hiiligrillillä.

Niinpä järkytyksemme oli melkoinen kun meille selvisi että koko Hundijalg oli suljettu ja talokin puoliksi purettu. Epäuskoisina kiersimme ympyrää entisen ruokamekkamme edessä ja kävimme varmuuden vuoksi vielä tien toisella puolella sijaitsevassa kukkakaupassa tiedustelemassa, josko ravintola olisi vaihtanut vain osoitettaan. Mutta ei. Hundijalg on lopettanut toimintansa. Huokaus. Ei siis alkanut kovinkaan lupaavasti reissumme.

Palataan kuitenkin otsikkoon, näihin kevään merkkeihin. Entistä Hundijalgaa vastapäätä olevasta kukkakaupasta ja sen ulkopuolelta löysin päivän ensimmäiset keväiset värit. Keltaista, keltaista ja kaunista.

Keltainen on, paitsi pääsiäisen, niin myös kevään väri.

Võrun kukkakauppa on yksi suosikkejani - eikä vähiten sen läpivuotisen väriloiston ansiosta

Hundijalan tuottaman pettymyksen nieltyämme jatkoimme matkaamme Tamulan järvelle. Kesällä rannalla käy kuhina, ja jo nyt tuntui kevät herättäneen kauden ensimmäiset joskin vielä hieman kalpeat rantaleijonat:

Kevään ensimmäiset nuoret rantaleijonat Tamula-järven hiekalla

Seuraava etappimme kevään merkkien etsinnässä löytyi Rõugesta. Tämä pieni paikkakunta on kuuluisa Satakielilaaksostaan, joka keväisin täyttyy siivekkäiden laulutaiturien liverryksestä. Wikipedia tietää kertoa, että satakielen lauluaika alkaa Suomessa yleensä toukokuusta, mutta Rõugen laaksossa laulaa lurittivat linnut jo täysin rinnoin. Itse laakso oli vielä aavistuksen ankean näköinen. Ruskeaa maisemaa kuitenkin täplittivät siniset mättäät, varmoja kevään merkkejä nämäkin:

Kevään ensimmäisiä ja rakastetuimpia kukkijoita

Kimmo ja Latte suuntaavat Satakielilaakson pohjalle

Laakson yleisväri on vielä ruskea, mutta puro pulputtaa keväisesti

Ja Erään on ihan pakko päästä veteen!

Latte tutustuu Satakielilaakson tuoksuihin ja maisemiin tunnollisesti

Rõugen nuoriso on kivunnut Satakielilaakson molempiin torneihin kevätpäivästä nauttimaan

Sinivuokkoja, puron solinaa, satakielen liverrystä, nuorisoa rannoilla ja näköalatorneissa. Kaikki varmoja kevään merkkejä. Mutta yhdestä Virolle ominaisesta kevään merkistä vielä uupui. Haikaroista. Niitä olimme toki nähneet matkan varrella useita. Joissain pesissä jo haudottiin ja äitihaikaran pää vain pilkotti risupesän yli. Toisia vasta korjailtiin ja paranneltiin pesimiskauden alkajaisten kunniaksi.

Viitinan pienestä kylästä löysin etsimäni - komean haikaran komeassa asunnossaan. Ja näihin kevättä täynnä oleviin haikarakuviin päätän ensimmäisen osan kevään merkeistä. Se jälkimmäinen osa kattaa sitten kevään merkkejä omalta Otepäältä.

* Alkaa hyräillä Ultra Bran kappaletta: Haikara *

"Harvoin haikara laskeutuu katolle..." laulaa Ultra Bra

"... sen huuto rikkoo hiljaisuuden" jatkuu laulu

Kevään merkeistä komein: suuri valkea lintu sinisellä taivaalla - se aina sykähdyttää uudelleen ja uudelleen

Asiakkaiden kanssa seikkailemassa

Maaliskuu on upeaa aikaa, ei siitä pääse mihinkään. Taitaa olla yksi minun lempikuukausistani. Ilma on ihanasti raikas, pakkasta vain muutama aste ja aurinko paistelee täydeltä terältä. Aurinkolasit eivät ole vain muotiasuste, vaan tulevat tarpeeseen kirkkailla hangilla kulkiessa.

Meillä on Villa Ottiliassa ollut jo monta päivää asiakkaana viehättävä pariskunta Suomesta, joka saapui tänne bussilla. Reippaasti suksia kantaen. Vieraamme, Katri ja Ari, viipyvät luonamme koko viikon, ja suunnitelmissa on ollut nauttia luonnosta ja liikunnasta. Ja lomasta.

Joka päivä reippaat vieraamme ovatkin lähteneet laduille. Posket punaisina ovat illansuussa palanneet, tyytyväisinä. Saunaa ja hyvää ruokaa siihen päälle. Iloisista ilmeistä voi päätellä, että loma on ollut onnistunut.

Eilen minä tein ehdotuksen Katrille ja Arille. Olin itse lähdössä ajelulle Taevaskodalle ja siitä eteenpäinkin, kauniita maisemia kameraan metsästäen. Ja kysyin, haluaisivatko he lähteä mukaani. He ilahtuivat ehdotuksesta, olihan heillä näin mahdollisuus nähdä seutukuntia hieman laajemmaltikin, ja niin me sitten startattiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen.

Ensimmäinen varsinainen etappi oli Taevaskoda, tuo ihana luonnonkaunis alue lähellä Põlvan kaupunkia. Meiltä ajomatkaa Taevaskodalle on sellaiset 40 minuuttia.

Ei Taevaskoda tälläkään kertaa pettänyt luottamustani tai odotuksiani. Se on kaikkina vuodenaikoina niiiiin älyttömän hieno: korkeita punaisia rantatörmiä, suloinen Ahja-joki puikkelehtimassa ja kiemurtelemassa punaisten kallioiden välissä. Puita jotka ylettyvät taivaan kanteen asti. Auringonkiloa joen aalloilla. Hienoa, hienoa, huokailen.

Myös Katri ja Ari olivat kovasti otettuja Taevaskodasta. Totesivat, että jo pelkästään tämän takia olisi matka kannattanut tehdä.

Tässä kuvasaalista tästä minun yhdestä lempikohteesta:

Näkymää Ahja-joen patosillalta alas joelle. Alla kohisee putous, jota ei kuvassa näy. Mutta mitä ihmettä tuolla alhaalla on?!

Putouksen kuohu pakkauttuu pyörteiksi ja jäätyy lumiruusuiksi. Onko kauniimpaa tai kummempaa nähty?!

Vielä yksi kuva patosillalta alas joelle.

Tästä on mahdollisuus jatkaa kahta reittiä eri puolin jokea.

Emalätte eli alkulähde, jonka vedessä sanotaan olevan parantavia voimia.

Emalätten purossa näyttääkin olevan jalokivia pohjalla.

Neidonluolassa vangittu neitokainen yksin huhuilee ja odottaa sankaria, prinssiä, joka tuo hänelle kukkivan saniaisen.

Ahja-joki on kaivertanut aukkoja pehmeään hiekkakiviseinämään.

Valot ja varjot ovat satumaisen kauniita.

Taevaskodalla vallitsee ihmeellinen rauha, sen värit ja tunnelma ovat salaperäiset ja tekevät sielulle hyvää.

Taevaskodalta jatkoimme reissuamme. Päivä oli sitä paljon hieno, ettei tehnyt mieli palata vielä kotiin. Ehdotin seuraavaksi matkakohteeksi Räpinan kaupunkia ja sieltä retkeä Peipsille ja Beresjen kylään. Samaiseen, jossa meillä on talo, joka sivumennen sanottuna on yhä myynnissä. Siitä enemmän täällä: Osta talo Peipsin rannalta.

Võhandu-joki on jäässä - kirkko katsoo vastarannalta valkealle joelle.

Räpinan vanha paperitehdas on sekin valkean maiseman ympäröimä.

Sillapään kartanon ranskalaisesta puistosta ei näy lumen keskeltä kuin komeat leikatut tuijat.

Räpinasta jatkamme eteenpäin, ensin Beresjen vanhauskoisten kylään ja sieltä naapurikylään Lüübnitsaan. Mutta sitä ennen syömme isot eineet Räpinan Puurida-pubissa.

Beresje on hiljainen, yhtäkään sielua ei kylänraitilla näy. Me käymme tutustumassa Beresjen hautausmaahan, joka on karuudessaan eksoottinen. Minä kuvailen hautapaasia ja uutta hautakumpua, joka kertoo, että jälleen on Beresjen väkiluku vähentynyt yhdellä hengellä.

Vanhoja ristejä Beresjen vanhauskoisten hautausmaalla.

Muovikukkia lumessa Beresjen hautausmaalla.

Yksi kyläläinen on poistunut joukosta.

Beresjen hiljaista kylää maaliskuussa hautausmaalta nähtynä

Matka jatkuu. Seuraava kohde on Lüübnitsa, hieman Beresjeä isompi kylä, jossa syksyisin vietetään sipulikarnevaalit, joista olen täälläkin kertonut. Nyt ei kylässä ole sen enempää elämää kuin mitä Beresjessä. Me suuntaamme Peipsin rannalle ja jäälle.

Kaukana jäällä - ehkä Venäjän puolella - on kalastajia pilkillä. Vastarannalla näkyy Venäjä.

Lippu merkitsemässä jotain? Ei kai sentään verkon paikkaa näin talvella?

Eihän Peipsillä voi käydä kuvaamatta (vaikka vain vähän) kaisloja ja ruokoja!

Vartiotorni naapurin puolella.

Peipsillä tuuli napakasti, ja hetken jäällä seikkailtuamme olimme iloisia auton tarjoamasta lämmöstä. Oli aika suunnata pikku hiljaa kotia kohden. Päätimme kuitenkin tehdä vielä pienen poikkeaman ja käydä, vaikka vain nopeasti, Võrussa.

Siellä kuljimme vain pienen hetken lumisella rantabulevardilla ja tarkastimme, että Võrun suuren miehen Friedrich Reinhold Kreutzwaldin patsas oli tallella. Olihan se - tämä Kalevipojan luojan muistomerkki. Laskevassa ilta-auringossa yritin antaa matkatovereilleni jonkinmoista lyhyttä yhteenvetoa Kalevipojan seikkailusta. Siitä tuli aika tynkä. Pätkiä muistin - kuten Kalevipojan surullisenkuuluisat seikkailut Suomessa - mutta loppu jäi hämärän peittoon. Itsekseni päätin, että nyt on korkea aika että luen itse tuon eepoksen. Nyt vaan siteerasin mitä olin Wikipediasta lukenut.

Kreutzwald heristää Tiinalle sormeaan! - Eikö olisi jo korkea aika lukea Kalevipoeg?!

---

PS. Käy tutustumassa myös uusiin ja ehtoisiin Villa Ottilian facebook-sivuihin, joita olemme päivittäneet tiuhaan. Tästä löydät ne: http://www.facebook.com/VillaOttilia/

Ajelulla asiakkaiden kanssa - Taevaskoda ja Võru

Upeat lämpimät kesäpäivät jatkuvat. Aurinko killittelee taivaalla ja kesä röyhähtää täyteen kasvuvoimaansa ja esittelee vahvoja värejään. Keltainen on niin keltaista että silmiin sattuu. Ja veden sinessä on upea kesän ainutlaatuinen vivahde.

Kaiken kokoista pörisijää ja pärisijää on nyt liikkeellä.

Meillä on ollut viime torstaista lähtien luonamme mukava pariskunta, myös blogissa kommentoinut Aare ja hänen viehättävä vaimonsa Seija. Aare on tuttu meille jo Võsun talkoista. Seijan tapasimme nyt ensimmäistä kertaa.

Niin Aare kuin Seija ovat innokkaita Viron-kävijöitä, jotka iltaisin tutkivat karttoja ja suunnittelevat ajoreittejä ja päivisin seikkailevat pitkin Etelä-Viron maanteitä, pölyisiä pikkuteitä ja lähes läpiajamattomia kinttupolkuja etsien uusia näkymiä ja mielenkiintoisia matkakohteita. Ja kyllähän he ovat ehtineetkin vaikka minne.

Toissapäivänä liittyi meidän perhekuntamme Aaren ja Seijan päiväreissuun ja lähdimme kahdella autolla ajelemaan ensin luonnonkauniille ja punaisista kallioistaan tunnetulle Taevaskodalle ja sitten Võruun. Mukana myös matkakoira Latte.

Taevaskoda oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, Ahja-joki pulputteli ja virtaili välillä hitaammin, välillä nopeammin puikkelehtien vehreiden puiden reunustamassa joenuomassa. Aurinko paistoi. Ja elämä olisi ollut kuin silkkiä vaan, ellei seuranamme olisi ollut sen seitsemänsataa hyttystä, joiden mielestä Suomi-tytön ja -pojan veri on parasta A-luokkaa. Huitomiseksihan se kävely vähän meni, ja paras terä maisemien nauttimisesta oli ikäänkuin katkennut.

Tässä kuitenkin muutamainen kuva tältä iki-ihanalta luontokohteelta:

Lapset kanoteeraavat Ahja-joella.

Neidon luolassa ihana impi kutoo kultaseittiä ja odottaa pelastajaansa, jonka täytyy tuoda hänelle kukkiva saniainen.

Saniaisia joen varrelta kyllä löytyy, mutta kukkia ei.

Joen rantamat ovat vehreät ja kauniit.

Matkakoira Latte taisi nauttia retkestä kaikkein eniten. Kyllähän sitäkin hieman hyttysen kiusasivat, mutta Latte ei antanut niiden häiritä. Se päätti pulahtaa jokeen ja näin laajentaa viime kesän järvibongailujaan ottamalla nyt mukaan myös joet ja meret.

Joen vesi on ihanan viileää kuumana päivänä, tietää Latte kertoa.

Taevaskodalta jatkoimme Võruun, missä ensin pysähdyimme Karma-antiikkimyymälään, joka on varsinainen historiasta kiinnostuneiden aarreaitta. Myymälä on jaettu kahteen osaan, joissa toisessa on esineitä ja huonekaluja kaupunkilaisesta elämänpiiristä, toisessa taas tarvekaluja ja tykötarpeita maalaiselämästä. Voin suositella Karmaa vilpittömästi, vaikkeivat hinnat olekaan mitään super-edullisia. Karma ei ole kirpputori, mutta se ei tarkoita etteikö sieltä onnistuisi tehdä todellisia löytöjä. Ja vaikkapa ei olisi kiinnostunut hankkimaan itselleen antiikkiesineitä, voi myymälää kierrellessä sukeltaa Viron historiaan tutustumalla esineisiin, jotka ovat osa tämän maan menneisyyttä. Kierros Karmassa vastaa siis museokierrosta, ja paljon Karmassa käykin esimerkiksi koululuokkia puhtaasti opetusmielessä.

Syödä täytyy myös ihmisen. Valitsimme ruokapaikaksi suosikkimme Hundijalan, joka ei tälläkään kerralla pettänyt odotuksiamme.

Lopuksi teimme vielä pienen kävelyretken Tamula-järven rannalle, missä rantabulevardia on korjattu ja rantaa siistitty niin, että siitä on tullut suoranainen matkailuvaltti. Vaikka lämpimiä päiviä ei vielä olekaan ollut niin paljon, että järvi olisi suuremmalti lämmennyt, oli rantaelämä jo Tamulan rantamilla selkeästi alkanut:

Kivetty rantabulevardi seurailee rantaviivaa ainakin kilometrin verran.

Rantalentopallolle on rajattu oma alue Tamulan rannalta.

Lisääntynyt hyvinvointi Etelä-Virossa ja Võrussa näkyy hyvin Võrun kaupunkikuvassa ja rannalla. Toisaalta vauraus on saanut myös muotoja, jotka eivät ole aina niin toivottavia. Koskaan aiemmin en ole nähnyt idyllisessä Tamula-järvessä korkeita vesikaaria syökseviä vesiskoottereita. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta mielestäni ne eivät kuulu Tamulaan.

Olen iloinen siitä, että Otepään Pyhäjärvessä on kaikkinainen moottoriliikennöinti kielletty pelastuslaitosta, hengenpelastajia ja hiljaista ja verkkaasti etenevää sightseeing-vene Helenaa lukuun ottamatta. 

Vesiskootteri heittelee korkeita vesikaaria päristäessään ympyrää Tamula-järvellä.

Ei kaikkein ympäristöystävällisin ajokki: yhden hurjastelu rikkoo kymmeniltä muilta  rauhan ja hiljaisuuden.