Latviaan tie vei

Matkakertomus sunnuntailta jatkuu.

Lähdimme siis liikkeelle Otepäältä, suuntasimme Karksiin ja löysimme todella hienot ritarilinnoituksen rauniot ja hassun vinon kirkon. Ja siitä suuntasimme sitten Mõisakülaan eli rajakaupunkiin, josta siirryimme Latvian puolelle. (Mõisaküla on 2,2 km2 ja asukkaita 899 kpl - ja se on siis kaupunki)

Mõisakülan kohdalla minä luin karttakirjan nähtävyysosiosta, että paikkakunnalta löytyy tyypillisiä etelävirolaisia pientaloja. Katsoimme taloja emmekä oikein ymmärtäneet mikä niistä teki erityisen etelävirolaisia. Pieniä puutaloja tien kahden puolen, osa huonossa hapessa, osa paremmassa kunnossa. Kirkkokin paikkakunnalta löytyi, se oli uusi ja rakennettu samaan henkeen kun edellinen, 1983 tulipalossa tuhoutunut.

Siinä se sitten oli, Mõisaküla, ilman mõisaa (kartanoa). Yksi kaunis autiotalo vangitsi huomion. Miten kaunis talo! Miten surullista, että se on autio. Huoh.

Ja niin olimme sitten saapuneet Latvian puolelle. Tieolosuhteet olivat vähintäänkin haastavat, mutta niistä saa kertoa lisää reissun kuljettaja. Me Latten kanssa olimme enemmänkin vain sightseeing-tunnelmissa.

Alun alkaen suunnitelmissa oli mennä Mazsalacaan ja sieltä eteenpäin - karttakirja kertoi siellä olevan jonkin "tärkeän rakennuksen". Vaan suunnitelmat muuttuivat, eivätkä vähiten teiden kunnon vuoksi. Ja kun ensimmäinen karttakirjan "tärkeä rakennus" oli tätä luokkaa, epäilimme, että kannattaakohan ajaa sittenkään pitkä siivu, jos tien päässä on jotain vastaavaa:

Ipikun (selkeästi entinen) koulu. Joskus täällä - ei missään - on ollut riittävästi oppilaita täyttämään tämä rakennus

Ratkaisevassa tienhaarassa päätimme suunnata kohti Rujienaa. Tuota Pohjois-Latvian suhteellisen isoa kaupunkia - no isoa ja isoa. Mutta Pohjois-Latvian mittakaavassa kuitenkin suoranaista keskusta.

Rujienassa olemme käyneet aiemminkin. Kuuluisin - tarkalleen sanottuna surullisenkuuluisin - kerta oli vappuna 2010, jolloin yritimme saada vappulounasta Rujienan paikallisessa Tris Draugi -ravintolassa. Emme saaneet. Matkan aikana meiltä hajosivat seuraavat asiat: kamera, kännykkä, kaksi rengasta, auton etulamppu, mielenrauha ja sopu. Pääsimme lopuksi kolmella pyörällä kituuttaen Viron Valgaan. Minne jouduimme auton jättämään. Taksilla ajettiin sitten Valgasta Otepäälle. Rahaa paloi iso nippu. Eikä ruokaa saatu. Nyt se kaikki naurattaa.

Suosittelen tarinan lukemista. Kun kaikki voi mennä pieleen, se menee. Ja juttu tässä: Turhan hintava vappulounas

Jutun luettuanne ymmärrätte että Tris Draugi ei ollut kovin korkealla odotuksissamme. Mutta sinne me sunnuntaina kuitenkin menimme. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin käytän hyväkseni heidän toilettiaan.

Vaan kuinkas kävi. Tiskin takana oli herttainen vaikka aavistuksen ujo rujienalaisneito, joka palvelualttiisti esitti meille englanninkielistä ruokalistaa. Sieltä sitten osoitimme mielihalumme, ja tyttö sitten tutki latviankielisestä ruokalistasta mitä tilasimme. Yhden katkarapusalaatin ja juusto-omeletin. Ja yhden oluen (minulle) ja kivennäisvettä (Kimmolle).

Tunnelma alkoi nousta merkittävästi. Ja kun ruuat saapuivat, ilmeemme muuttuivat entistä tyytyväisemmiksi. Katkarapusalaattini päällä, majoneesipedillä, lepäili kolme katkaa. Ja ajattelin siinä olevan sitten merenelävien osuus ateriasta. Vaan väärinpä ajattelin. Rapean salaatin alla oli - paitsi muhennettua kananmunaa - pienen troolarin vetämisen verta katkarapuja. Ja ne olivat vielä hyviä! Ja tämä erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan: 1,40 latia eli hieman alta kaksi euroa.

Kimmon omeletti saapui sihisevässä valurautapannussa. Ja se oli, kuten laulussa lauletaan, litteä asia. Hinta 1,80 latia.

Juusto-omeletti, mallia lätty

Mehän tästä kaikesta ihan riehaannuttiin ja Kimmo tilasi vielä lopuksi tiramisun,(1,50 latia) kera kahvin (0,60 latia)

Hyvä mieli jäi aterioinnista Tris Draugissa (Kolme ystävää). Varsinkin kun vertaa sitä edelliseen käyntiimme, sen oletetun vappulounaan tiimoilta.

Haluatteko opetella viikonpäivät latviaksi? Tästä ne löytyvät.

Tris Draugi sisältä

Vallan söpöt pääsiäiskoristeet Tris Draugissa

Latvialainen olut on hyvää

Ainoa häiriötekijä Tiinan oluthetkessä oli yksi rujienalainen kylähullu joka hillui ikkunan takana

Voimme suositella! Vihdoinkin!

Edesmennyt isäni sanoi, että jos hiihtäessä kaatuu mäessä syntyy akka. Ja akka pitää tappaa laskemalla mäki uudelleen, niin kauan että mäen lopulta laskee kaatumatta. Me taisimme nyt tappaa Rujienan ravintola-akan, näin vertauskuvilla puhuakseni.

Rujienasta matka kääntyi takaisin Viroa kohti. Ennen sitä ulkoilutimme kuitenkin takapenkin taaperoa, eli karvapöksyä. Ja pakkohan se oli taas kuvata, se yksi patsas Rujienan keskuspuistossa. Kun se on niin fotogeneettinen. Edestä se on ihan tavallinen kivipaasi, mutta sivulta jotain ihan muuta:

Rajanylitys tehtiin paluumatkalla Ungurinissa (Latvian puoli) / Lillissä (Viron puoli). Minun oli ihan pakko vähän hassutella ja hyppiä vuoroin Virossa ja vuoroin Latviassa. "Nyt Virossa! Nyt Latviassa! Nyt Virossa! Nyt Latviassa!" - Tulipahan sitten käytyä ulkomailla useamman kertaa. Onneksi Ungurinin raja-asemalla ei ole kameroita! :)

Mutta jotain muuta siellä kyllä on - ja tässä ehkä päivän toiseksi hienoin nähtävyys (jos se ensimmäinen oli Viron puolella ollut Karksin linnoitus): Balti kett -muistomerkki.

Muistomerkki levittäytyy rajan yli, kuten levittäytyi vuonna 1989 yli 600 kilometrin pituinen ihmisketju, joka vaati Baltian maille itsenäisyyttä. Mukana oli lähes kaksi miljoonaa ihmistä Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Hiljainen vallankumous - tästä se lähti.Voi vain kuvitella mitä tuolloin ihmiset tunsivat ja kokivat! Varmasti elämän hienoimpia hetkiä!

Ja näin me sitten lopulta ylitämme rajan (kun olen lopettanut kahden maan välillä pomppimisen) ja suuntaamme kotia kohti.

Eikä sitten oikeastaan paljon muuta. Tässä tämä oli, meidän Latvian päiväretkemme! Kera myöhästyneen vappulounaan!

The end. (Tällä erää)

Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Latviaan! Osa 2: Seda

Pieni neliosainen Latvian matkakertomus eiliseltä jatkuu.

Olemme tarinan tässä vaiheessa jo ylittäneet Viron ja Latvian välisen rajan ja jatkaneet matkaamme kohti Valmieraa, missä minulla on päämääränä kuvata eräs tietty seinä. Ennen sitä kuitenkin on suunnitelmissamme pysähtyä ensin Sedassa ja sitten Strencissä. Molemmat pieniä paikkakuntia, ja lähelläkin toisiaan, noin 30 kilometriä Viron rajalta. Strenci on tyypillinen pohjoislatvialainen pikkukaupunki. Seda sen sijaan on jotain ainutlaatuista.

Seda on pieni entinen turveteollisuuskaupunki, josta harva tietää. Se on kuin aavekaupunki, vaikka toki sielläkin eletään. Aavekaupungin vaikutuksen tekee sen mahtipontinen arkkitehtuuri. Kaupunki on rakennettu vanhan Neuvostoliiton aikana, kun Latvia oli osa suurta neuvostotasavaltojen perhettä. Ja se on rakennettu ymmärtääkseni yhdessä rysäyksessä. Sen suuret ja leveät pääkadut, nyt pääsääntöisesti autiot, on suunniteltu parhaan 1950-luvun neuvostoklassismin periaatteiden mukaisesti. Kun viivottimesta unohdettiin senttimetrit ja siirryttiin heti suurempiin määreisiin. Isoa sen piti olla ja leveää. Ja näyttävää. Ainakin paraatipuolelta.

Olen käynyt Sedassa pari kertaa aiemminkin, ja olen minä siitä kirjoittanut tännekin aiemmin. Ketä kiinnostaa: tässä kuvia ja juttua Sedasta hyiseltä tammikuulta 2012 kun kävimme siellä ensimmäisen kerran Kimmon kanssa: Vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka. Myös Villa Ottilian facebook-sivuilta löytyy juttua Sedasta menneeltä kesältä, kun kävin siellä hyvän ystäväni OnuKoon kanssa. Kesäisiin Seda-kuviin pääset tutustumaan tästä linkistä: Päiväretkiä Villa Ottiliasta osa 2

Seda on tajuntaa ja näköaistia ravisteleva. Se on niin kovin ristiriitainen kaikessa rapistuvassa komeudessaan ja samaan aikaan hiljalleen hiipuvassa kituuttavassa elämässään. Sen ohella Seda - joka omana suuruutensa aikana olikin ainakin jossain määrin suljettu kaupunki, jonne siirrettiin muualta Neuvostoliitosta sankarityöntekijöitä - vaikuttaa tänä päivänä oudosti suljetulta yhdyskunnalta. Se on paikka, jonka Jumala unohti,  tai jos ei Jumala,  niin ainakin aika moni muu Latvian elämästä ja ihmisistä päättävä instanssi. Sedalaiset jatkavat eloaan, miten itse kukin vain parhaiten pystyy, ikään kuin muusta maailmasta suljettuina.

Kun Sedaan tulee, tuntuu kuin tulisi aivan toiseen aikakauteen ja toiseen maailmaan. Onko tällaista neuvostonostalgiaa ja -surkeutta enää Venäjälläkään?

Seda on näkemisen ja kokemisen väärti. Vaikka samalla matkaaja pakosta tuntee hienoista noloutta. Kun huomaa kurkkivansa ihmisten rujoon elämään, ikään kuin elämysturistina.

Toisaalta, uskon että kertomalla Sedan tarinan ja näyttämällä hetkiä sen elämästä pidän omalla pienellä tavallani huolen siitä, ettei sitä ihan tyystin unohdeta.

Puhukoot kuvat puolestaan:

Sedan sisäänajotielle mahtuisi isompiakin kulkuneuvoja kuin polkupyörä

Oudosti leikatut kummituspuut reunustavat pääbulevardia

Kauneutta arkeen  - vaikka vain tekokukkien muodossa

Takapihojen varastot eivät ole yhtä mahtipontisia kuin pääkadun rakennukset

Keskusaukio humisee tyhjyyttään

Mies, pyörä ja kuorma

Isoäiti kuljettaa lapsenlapsia keskusaukion läpi - liikennettä ei tarvitse sanottavammin pelätä

Toisen valtavan avenuen lopussa seisoo vastakorjattu kulttuurikeskus. Lähempi tarkastelu paljastaa, että vain talon fasadi on korjattu. Mutta eikö näin ollut ennenkin?

Lauantai on Sedassa suorastaan elävä päivä - ihmisiä mahtuu kameraan useampi kerralla

Rouvat ovat pysähtyneet keskustelemaan

Monenlaisia asuntoja - tarkka huomaa myös linnunpöntön!

Kulkukoiriin tai ainakin vapaasti viilettäviin karvakorviin törmää vähän joka kulmalla kaupunkia

Sedan Power Girls matkalla jostain jonnekin

Sedan spaissarit. Posh Spice on helppo erottaa, mutta kuka on Baby Spice?

 Ja näihn tyttöihin ja näihin tunnelmiin päätän tämän osan matkakertomusta. Seuraavaksi lähdetään Gauja-joelle! Pysy kuulolla!

Vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka

Sen ohella että minulla on mainio sisäinen kompassi, jonka avulla pystyn eksymään pienessäkin metsässä, on minulla myös luonnonihmisen ilmiömäinen kyky lukea luonnonmerkkejä ja ennustaa tulevaa ilmaa. Näin tapahtui eilen.

Yllättäen kerrankin oli tämän kolmehenkisen talouden kaikki jäsenet jalkeilla jo aamuvarhaisesta. Aamu oli vielä pimeä, mutta minä povasin hienoa keliä - olihan myös vuoden ensimmäinen päivä ollut aurinkoinen - ja ehdotin päiväretkeä Latviaan, vaikkapa Cesiksen historiallisiin maisemiin. Ehdotukseni vastaanotettiin myötämielisesti ja niinpä porhalsimme Punaisella Ranskattarella kohti Latvian rajaa auringon vielä kivutessa aamuharmaalle taivaalle. "Hieno matkakeli tästä tulee!" totesin luottavaisesti, kun katselin taivaanrannalle heijastuvaa punaista aamuruskoa. "Eikö se sanonta mennyt: Red sky in the morning - sailor's warning" muistutti Kimmo, johon minä huolettomasti: "No sittenhän onkin hyvä ettei olla menossa merelle vaan sisämaahan!"

Puolen tunnin kuluttua ylitämme Valga/Valkan valtakunnanrajan ja suuntaamme kohti Valmieraa. Pieni pysähdys Valkan ulkopuolella, kun naispoliisi ohjaa meidät tien sivuun ja haluaa tarkistaa passimme. Ensimmäisen kerran kohdallamme sitten Schengenin sopimuksen, mikä sivulauseessa kerrottakoon. Rajallahan ei matkustusdokumentteja tarkisteta. Passit ovat kunnossa - myös Latten, joka takapenkiltä ilmoittaa voimallisesti mielipiteensä passikontrollista; auto heiluu ja ystävällinen poliisitäti ottaa vaistonvaraisesti pienen keveän hyppyaskeleen taaksepäin ojentaen samalla passimme pikaisesti takaisin.

Latviasta on saatavissa yllättävän vähän matkainfoa - tätä olemme valittaneet aiemminkin. Erityisesti Pohjois-Latvia tuntuu olevan valkea tuntematon laikku kartalla sikäläiselle turismi-infolle. Me olemme kuitenkin onnistuneet saamaan käsiimme erinomaisen polkupyöräilijöille suunnatun karttaoppaan, joka käsittää niin Etelä-Viron kuin Pohjois-Latvian ja sen pienimmätkin nähtävyydet. Ja opas kertoo meille, että lähellä Strencin kaupunkia on pieni paikka nimeltä Seda, joka on näkemisen arvoinen.

Kyse on 1950-luvun alussa perustetusta teollisuuskaupungista - tarkemmin sanottuna turveteollisuuskaupungista - jonka erikoisuus on sen arkkitehtuuri. Joka edustaa tyylipuhdasta stalinistista uusklassismia. Kuullostaa mielenkiintoiselta - siis Sedaan!

Myöhemmin opin Wikipediasta että n. 20 km päässä Valkasta sijaitseva kaupunki on perustettu 1952 ja se on ollut aikanaan neuvostoajan ylpeys, jonne on lähetetty työläisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Nykyisin Sedassa asuu n. 1500 henkeä, suurimmaksi osaksi eläkeläisiä ja vanhuksia.

Sisääntulo kaupunkiin on sanalla sanoen mykistävän hieno. Tuntuu kuin olisi siirtynyt aivan toiseen aikaan ja aikakauteen:

Sisääntulo Sedaan mykistää

Kulmatalo puistotien alussa

Toisen puistokadun päässä olevaa vapaa-ajankeskusta on alettu restauroida.

Päätykolmion punatähti on saanut uuden ehtoisan ilmeen.

Uusklassismin talot eivät ole enää parhaassa hapessaan, mutta yllättävän hyvässä kunnossa sittenkin.

Jos rakennuskanta on kiinnostavaa, ovat sitä myös sedalaiset. Vanhat tädit, jotka puskevat läpi kylmän aamupäivän kuka matkalla minnekin. Huivimummut ja karvalakkitädit, jotka voisivat olla joltain toiselta aikakaudelta. Haluaisin niin kuvata näitä omalla nuhjuisella tavallaan ylpeitä ja tyylikkäitä hahmoja, mutta häveliäisyys estää minua. Pokka ei yksinkertaisesti riitä.

Mammoja pitämässä neuvonpitoa keskellä risteystä. Kiire ei ole minnekään.

Kuten arvata saattaa, 1.500 ihmistä ei saada ahdettua näihin mataliin paraatikatujen taloihin. Kaupungin reunamilla on sitten toisenlaista stalinistista arkkitehtuuria, kerrostalokolosseja, joiden nurkilla juoksevat kurjan näköiset irtokoirat ja joiden portaikoissa värjöttelevät huonoturkkiset kissat. Ei niin idyllistä.

Yksi Sedan suurista kerrostaloista.

Sedasta jatkamme matkaa Strenciin, jossa olemme pysähtyneet aiemminkin. Strencin nähtävyys on yksi Latvian pisimmistä joista, Gauja (452 km), ja sen rantamat. Takapenkin taaperokin pääsee jaloittelemaan.

Gauja-joki saa alkunsa Cesiksen kaakkoisnurkasta, mistä se virtaa pohjoiseen muodostaen 20 km:n rajapyykin Latvian ja Viron välille. Rajalta se kääntyy takaisin etelään kohti Valmieraa ja lopulta laskee Itämereen Riian pohjoispuolelta.

J.Ölli pääsee jaloittelemaan Gaujan rantamille.

Strencissä alkaa taivaalta pudota valkeita lumiriekaleita, ensin hitaasti ja sitten kiihtyen. Nopeasti maa alkaa peittyä valkeaan ja Eräs saa hepulin:

Tukinuittajapatsaan lähellä Latte riemuitsee: "Hiiohoi, mulla on Strenci-hepuli! Nyt tuli talvi!"

Jatkamme matkaamme, mutta lumisade yltyy ja näkyvyys on heikko. Ehdotan kääntymistä kotia kohti, mutta Kimmo on sitä mieltä, että ajetaan nyt kuitenkin ainakin Valmieraan asti, sinne kun ei ole enää paljoakaan matkaa.

Keli muuttuu kurjaksi ja näkyväisyys tiellä on heikko.

Valmierassa räntäsade sen kun yltyy. Ei tee mieli nousta autosta. Ihmiset puskevat loskaisilla kaduilla tuulta ja loskaa päin. Hyrrrrr.

Valmieran sinikattoinen ortodoksikirkko pääkadun reunamalla.

Valmiera on runsaan 27.500 ihmisen kaupunki Pohjois-Latviassa. 

  

Valmiermuizassa valmistetaan paikkakunnan omaa olutta.

Laitamme auton hetkeksi parkkiin ja mietimme reissumme jatkoa. Cesikseen ei kannata näillä keleillä lähteä. Heikossa valossa sinne vielä ajaa, mutta paluu pimeässä räntäsateessa ei innosta kumpaakaan. Pitää päättää ajammeko takaisin samaa tietä kuin mitä tulimme, vai teemmekö kierroksen Smiltenen kaupungin kautta, nähdäksemme hieman erilaisia maisemia. Päädymme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Matkalla Smilteneen tutkin jälleen mainiota polkupyöräkarttaa. "Löytyykö Smiltenestä mitään katsottavaa?" kysyy Kimmo. "Aika vähän - mutta läheinen Rauna vaikuttaa mielenkiintoiselta!" vastaan.

Ja näin kirjoitetaan Raunasta polkupyöräkartastossamme (kielivirheet oppaasta suoraan):

"Tuntuu uskomattomalta, mutta keskiajalla Rauna oli yksi suurimmista Latvian kaupungeista. Raunan linna on rakennettu 1200-luvulla, vaikuttavat Raunan linnanrauniot ovat säilyneet tähän päivään asti, ja nousevat yhtä vaikuttavassa linnanvuoressa. Lähellä sijaitsee Tanisan linnanvuori, joka on ison ja hyvin vahvistetun latgalilaisten asutuksen paikka. (sic)"

Lumisade sen kun yltyy kun ajamme valkeassa maisemassa peltojen poikki etsien tätä vanhaa ihmekaupunkia. Kun ympärillä ei näy kuin valkeaa, totean: "Taidetaan vielä olla esikaupunkimaisemissa."

Rauna lopulta kuitenkin ilmestyy lumisateen keskeltä ja sen vanha kirkko ja linnoitus ovat näkemisen arvoiset. Puskemme lumisateessa portaat ylös ja kierrämme komean linnoituksen, minä kameraani kosteudelta suojaten, muutamaisen kuvan sieltä täältä napaten. Toteamme yksissä tuumin, että tänne palataan vielä toistekin, hieman paremmassa säässä! Sillä hienoahan täällä on!

Raunan vihreätorninen luterilainen kirkko linnavuoren juurella.

Linnake yhdeltä kyljeltä nähtynä.

Muureja läheltä nähtynä.

Muureja sisäpihalla.

Hyväkuntoiset portaat vievät linnamäelle.

Raunasta matka jatkuu kohti Smilteneä. Ilma sen kun huononee. Smiltenessä pysähdymme vain sen verran mitä alijäähtyneen veden raaputtaminen tuulilasista kestää.  Auton ikkunasta katselen miten ankealta voi pieni kaupunki näyttääkään kurjassa kelissä:

Ilma käy tunti tunnilta puuroisemmaksi.

Uusi Valkasta menomatkalla ostettu skraba otetaan käyttöön.

Maisemat Smiltenessä ovat aika pöperöä.

Smiltenestä jatkamme jo päivän pimetessä kohti Valka/Valgaa ja sieltä Otepäälle.

Mennäkseni kirjoitukseni alkuun. Voi olla että sisäinen kompassini on hieman epätarkka - Cesikseen piti mennä mutta päädyttiin Sedaan ja Raunaan. Ja voi olla että en ole haka ennustamaan säätä. Mutta se ei tarkoita, etteikö reissumme olisi ollut antoisa. Voi pojat, meillähän oli hauskaa. Oli seikkailua, uusia maisemia, uusia outoja kaupunkeja. Sanalla sanoen: huikean hauskaa! Ei se matkailu tosissaan ole ilmoista kiinni!

Hiiohoi, meillä on, jos ei matkustushepuli, niin ainakin hyvä mieli! Eikä autoon sada sisään.