Karksin ritarilinnakkeen raunioilla

Sunnuntaina lähdimme jälleen liikkeelle. Alkaa elämä olla täällä niin tasaista ja tasapaksua - asiakkaitakaan ei ole toviin näkynyt - että jotain on tehtävä, että ei täysin puudu. Päiväretket ovat oiva tapa torjua tylsyyttä. Vaikka kohteen valinta saattaa olla vaikeaa - me kun olemme aika hyvin kiertäneet tätä Etelä- ja Kaakkois-Viroa ristiin ja rastiin.

Apuun tuli jälleen Eesti Teede Atlas - karttakirja, jota selailimme ankarasti ennen liikkeelle lähtöä. Tällä kertaa etsimme kartanosymboleja; muistissa oli Tahevan kartanon tunnelmat ja hyvä mieli sen löytämisestä. Karksissa näytti kartan mukaan olevan kartano ja näytti siellä olevan myös jonkinlaiset linnanrauniotkin. Siis Karksiin ja siitä sitten etelää kohti ja yli Latvian rajan.

Karksi on pieni paikkakunta Karksi-Nuian kaupungin kupeessa Viljandimaalla. Jos lähtee Otepäältä kohti Pärnua, kulkee suorin tie Karksi-Nuian läpi. Kaupunki itsessään ei mitenkään aisteja hivele, sellainen pieni kaupunki, jossa jokunen ruokakauppa ja muutama kahvila, jos haluaa matkan varrella itseään ruualla ravita. Yleensä olemme vain suhauttaneet kaupungin läpi, hieman sen nimeä naureskellen. Meidän suussa se on kääntynyt Karski-Nuijaksi, ja joskus leikkisästi totean, että se on Kimmon nimikkokaupunki. Mies ei ole pannut sitä pahakseen.

Tie Karksista Karksi-Nuiaan

Karksi jää päätieltä hieman syrjään ja Karksiin  täytyy siis menemällä mennä, jos sen haluaa erityisesti nähdä. Karksi ei ole järin ihmeellinen paikka, mutta siellä on kuitenkin elämää ja teollisuutta. Sieltä löytyy olut- ja viinitehdas sekä jonkin sortin puunjalostuslaitos, jotka tarjoavat paikkakuntalaisille työtä. Asutus koostuu pitkälti neuvostoaikaisista matalista kerrostaloista. Ja tietenkin siellä on se kartano, jota lähdimme kuvaamaan.

Kartanonpuisto ja muutamia kartanon sivurakennuksia löytyi Karksin keskustasta. Itse kartano oli aikojen saatossa hävinnyt, mutta pehtoorin ja metsänvartijan komeat pytingit sekä yksi luonnonkivistä rakennettu talli muistuttivat Karksin kartanon kulta-ajasta. Kesällä voisin kuvitella että kartanonpuisto ja sitä kiertävä lampi voivat olla kauniit. Nyt lumi peitti kaiken ja maisema oli sitä myöten hieman pliisu.

Pehtoorin talo on kunnostettu ja siellä toimii mm. Karksin kirjasto

Kartanoon kuulunut vanha talli

Karksin bensapumput ovat mallia entinen

Kartanolta jatkoimme matkaamme kohti Karksin ritarilinnoituksen raunioita. Odotukset eivät olleet mitenkään suuret. Pahimmassa tapauksessa sieltä saattaa löytyä pari lumen peittämää kiveä ja joku infotaulu. Mutta tuleepahan nekin nähtyä.

Sitä suurempi olikin riemumme, kun saavuimme linnoitukselle. Sehän oli ollut aikanaan valtava! Ja nytkin siitä oli vielä riittävästi pystyssä jotta pystyi hahmottamaan linnoituksen mittasuhteet. Ja mikä riemukkainta, sen keskellä oli kirkko, jollaista harvoin näkee. Kirkon torni oli vino kuin Pisan torni. Sitä kuvatessani totesin, että täytyy muistaa kotona, ettei mene suoristamaan kuvaa vahingossa.

Linnoituksen muureja ja vino kirkko

Linnanmuureja kahden puolen vallihautoja

Tykkitornit olivat puolipyöreät koska ne kestivät tykistötulta paremmin kuin täysin nelikulmaiset tornit.

Linnoituksen sisäpihaa

Valtavat vallihaudat ympäröivät linnoitusta joka puolelta

Linnoituksen historiasta muutama sana. Se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1248. Alunperin linnoitus oli puusta, mutta kun liettualaiset olivat polttaneet sen kahteen otteeseen vuosina 1297 ja 1366, rakennettiin uusi linnoitus kivestä. Uusi linnoitus koostui lännessä olevasta päälinnoituksesta sekä suuresta esilinnasta vallihautojen toisella puolella. Niiden välillä toimi nostosilta.

Linnoitus koki vuosisatojen aikana kovia. Ensimmäisen kerran se joutui hyökkäyksen kohteeksi 1481 kun Venäjä ja Liivinmaan ritarikunta ottivat siellä yhteen. Venäläiset valloittivat sen vuonna 1560 Liivinmaan sodan pyörteissä. Seuraavana vuonna se siirtyi puolalaisten haltuun ja pian sen jälkeen, vuonna 1563, sen valloittivat ruotsalaiset joukot. Ruotsalaiset puolestaan joutuivat antautumaan Iivana Julman joukoille vuonna 1573 ja Iivana Julma lahjoitti linnoituksen Magnus-herttualle, "Liivinmaan Kuninkaalle." Vuoden 1582 rauhassa linnake annettiin puolalaisille, mutta ruotsalaiset valtasivat sen uudelleen vuonna 1600. Linnoitus jäi ruotsalaisten haltuun koko 1600-luvun ajaksi.

Kuluneiden sotien aikana linnoitus vahingoittui useaan otteeseen. Lopullisesti se tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1708.

Siis kyseessä oli huikean hieno linnoitus, jonka olemassaolosta emme olleet tienneet mitään. Takuuvarmasti palaamme tänne kesällä. Voin vain kuvitella kuin upea se on kun isot vallihaudat ovat vihreällä veralla peitetyt.

On Viro ihme maa! Sillä on niin paljon tarjottavaa matkailijalle ja historiasta kiinnostuneelle. Kuten nyt tämä Karksin ritarilinnoitus! Josta emme vielä viime viikolla tienneet yhtään mitään. Tällaiset ihastuttavat löydöt kannustavat kiertämään maata yhä enemmän ja kampaamaan sen nähtävyyksiä vieläkin tiheämmällä kammalla!

Karksista matkamme jatkui Latviaan, mutta sehän onkin sitten jo ihan toisen tarinan arvoinen! Kuulemisiin ja näkemisiin. Sotakirjeenvaihtajanne Tiina vaikenee hetkeksi, mutta vain hetkeksi.

Menneen maailman charmia - Tahevan kartano

Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.

Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.

Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.

Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.

 

 

Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt  raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.

Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä

Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita

Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla

Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan

Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia. 

Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.

Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista

Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.

Naavaa vanhojen puiden oksilla

Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet!

Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti

Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.

Koivan upeaa mäntymetsää

Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!

Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä

Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen

Laanemetsan kirkon pääovi

Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.

Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki  lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.

Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!

Saavumme Valgaan

Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Viron kartanot - polleita pytinkejä ja repsuja raunioita

Virolla on paljon tarjottavaa matkailijalle – se on selvä. On luontoa, on historiaa, on hienoja harrastusmahdollisuuksia. Ja on kulttuuria.

En sano etteikö Suomellakin olisi yhtä lailla tarjota komeita nähtävyyksiä, me emme vaan koskaan Suomessa asuessamme ehtineet matkailla kotimaassa laajasti. Työt pitivät meidät aika hyvin kiinni kotikonnuissa. Suomi on myös pitkä maa, toisin kuin Viro, ja päivässä oli mahdotonta tehdä kotoa käsin kattavia päiväreissuja kotimaan kauneimpiin kohteisiin. Virossa asiat ovat toisin.

Muutama päivä sitten meillä oli asiakkaita, jotka kysyivät mistä eniten pidän Virossa, ja hetken mietittyäni vastasin: se on tuo mahdollisuus päiväretkiin. Maa on Otepäältä käsin katsottuna hyvin hallittavissa ja reissukohteita on aina riittävästi päivän pyrähdyksiin sinne tai tänne.

Minua tunnetusti kiinnostaa kaikki Virossa – ehkä nykyisin eniten sen upea luonto ja mahdollisuudet huikeisiin luontovalokuviin. Mutta toki minua kiinnostaa myös historia ja kulttuuri ja arkkitehtuurikin. Ja kun nämä yhdistetään, päädytäänkin Viron erikoislaatuisuuteen: mahtavaan vanhaan kartanokulttuuriin. Ja se on jotain, mitä Suomesta ei löydy, ei tässä mittakaavassa.

Viron kartanoiden historia on pitkä, ja tarkemmin asiaan voi perehtyä vaikkapa tällaisen sivuston kautta: Viron kartanoportaali. Siellä käsitellään kartanoiden ja aatelistilojen syntyä keskiajalta tähän päivään asti. Samalla sieltä saa tietoa ritarikuntien ja hiippakuntien synnystä, samoin kuin aatelisitsehallinnosta.

En rasita teitä tämän enempää luvuilla, mutta ehkä kuitenkin on hyvä tietää että suurin osa Viron kartanoista rakennettiin 1760-luvulta eteenpäin puolentoista vuosisadan aikana aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Kaikki meidän päiviimme säilyneet kartanot on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rakennettu juuri tuolloin. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kartanoita rakennettiin varsinkin Pohjois-Viroon, minne kohosi useita barokkityylisiä ja klassisistisia kartanoita. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa vilkastui rakentaminen myös Etelä-Virossa, minne syntyi joukko historiallis- ja jugendtyylisiä kartanoita. 

Vuoden 1910 paikkeilla Viron alueella oli kaikkiaan 1245 kartanoa (luvussa eivät ole karjakartanot eivätkä pappilat).  

Kartanot kokivat ensimmäisen takaiskun vuonna 1905, kun Venäjällä puhjenneen vallankumouksen tiimellyksessä poltettiin yli sata kartanoa. Neuvostovuodet eivät nekään kohdelleet lempeästi vanhaa porvarillista ja yläluokkaista elämäntyyliä symboloivaa kartanokulttuuria. Kartanoiden annettiin rapistua tai ne tuhottiin tietoisesti.  

Vuoden 2005 alussa oli  Viron kartanot -portaalin tietojen mukaan Virossa säilynyt (pappiloita ja karjakartanoita lukuun ottamatta) enemmän tai vähemmän alkuperäisessä muodossaan kartanorakennuksia 414 kappaletta eli kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Määrään voi lisätä runsaat kaksisataa vahvasti remontoitua ja raunioitunutta rakennusta. Muut ovat hävinneet. 

Niinpä suosittelen, että kun tulette Viroon, sisällytätte tutustumisen muutamaiseen kartanoon matkan varrella. Se ei ole vaikeaa – kartanoita on ripoteltuna ympäri maata. Toiset ovat polleita ja komeita pytinkejä, kuten vaikka Palmsen ja Sagadin kartanot Lääne-Virumaalla. Osa on repsuja raunioita, ja osasta ei löydy kuin vanha kartanonpuisto ikiaikaisine puineen.

Me olemme kiertäneet kartanoita runsaasti näinä menneinä seitsemänä vuonna, joina olemme asuneet Virossa, ja viimeaikainen kuvallinen suururakkani on ollut kerätä kaikki näkemämme kartanot yhteen isoon valokuva-albumiin. Se on nyt osittain valmis, mutta vielä muistuu mieleen kartanoita joissa olemme käyneet ja vielä etsin kuvia, jotka ovat kadonneet jonnekin tietokoneen syövereihin.

Osaan kuvien kartanoista pääsee tutustumaan sisään. Osa on nykyisin liiketoiminnassa. Osa yksityisomistuksessa. 

Mutta silti: ylpeänä esittelen teille nyt kartanokuvakansioni, johon pääsette klikkaamalla tästä linkistä: 

Viron kartanoita valokuvissa

Tervetuloa siis visuaaliselle ja virtuaaliselle kartanokierrokselle! Ja tervetuloa Villa Ottiliaan – täältähän saat ne parhaimmat ajo-ohjeet siitä minne mennä ja mistä kartanot löytyvät! Vink vink!   

Alla vain muutama kartanokuva albumista, aihetta ikään kuin elävöittääkseni.

Kõpun kartano

Alatskiven linna

Sillapään kartano