Rohkeasti mennä sinne minne ei olla aikaisemmin menty

Muistattehan vanhan hyvän Star Trek -sarjan, joka alkoi aina lupaavasti: "Space the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its continuing mission, to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where no man has gone before."

Meidän kolmen hengen retkikuntamme ei ehkä valloita uusia planeettoja tai seikkaile ulkoavaruudessa, mutta meilläkin on ollut koko Viron aikamme pyrkimys löytää täältä paikkoja, joissa emme ole aiemmin käyneet. Enterprise-aluksen tehtävää on palvellut lähinnä Kimmon vanha Jeep tai minun Punainen Ranskattareni.  Ja suippokorvaisen Spockin sijasta toimii apurinamme ensimmäinen perämies, Latte Lörppäkorva.

Tähtikarttaa emme tarvitse navigointiin, mutta Eesti Teedeatlas 2013-2014 -karttakirja on mainio apuväline.  Kahdeksassa vuodessa olemme kiertäneet lähes kaikki hiemankin tunnetummat luontonähtävyydet, joten meille tuntemattomien seutukuntien löytämiseen tarvitaan hieman paneutumista. Se käy seuraavasti: avataan karttakirja ja etsitään sieltä summamutikassa ikoni, joka markkeeraa luontopolkua – kaksi tikku-ukkoa reput selässä. Ja sitten lähdetään etsimään ko. luontokohdetta.

Ja miltei aina löydämme jotain ainutlaatuista ja ennenkokematonta. Opimme jotain uutta. Ja palaamme kotiin voittoisina ja iloisina kuin Enterprisen miehistö konsanaan. Suosittelen kaikille!

Toissa päivänä avasin jälleen Eesti Teedeatlaksen ja tälläsin sormeni kahden tikku-ukon päälle. Ne löytyivät karttakirjasta sivulta 91, ruudusta D1. Soontaga. Sinne.

Soontaga eli summittaisesti käännettynä Suontakainen tai Suontakunen on pikkuruinen paikkakunta, jonka läpi olemme ajaneet usein matkalla Tõrvaan. Mutta se on yhtä lailla 1226 hehtaaria käsittävä luonnonsuojelualue, joka koostuu suurista metsäalueista, Väike Emajoesta ja Saeveskin tekojärvestä. Soontaga sijaitsee Valgan alangolla, Otepään ja Sakalan ylänköjen välissä.

Luontopolku itsessään kulkee hieman alta 4 kilometrin matkan läpi useiden metsätyyppien. Se on helppokulkuinen ja hyvin viitoitettu. Matkan varrelta löytyy myös useita infotauluja, joissa kerrotaan metsien elämästä, puiden iästä, kasvustosta ja eläimistöstä.

Soontaga-luontoreitti on hyvin viitoitettu ja kulkee metsien läpi sekä seurailee pätkän Väike Emajokea

Ei voi kuin ihailla RMK:n eli Viron metsähallituksen tekemää hyvää työtä. Opastettuja luontoreittejä on  kaikkialla Virossa. Ne ovat yleensä erinomaisesti hoidettuja, retken alkupäästä löytyy useimmiten parkki- ja grillipaikka, kartta ja puuceet. Grillipaikalla  on yleensä valmiina odottamassa valmiiksi pilkotut puut ja puuceessä parhaimmillaan jopa wc-paperit. Aivan uskomatonta.

Opimme opastauluista että alueella kasvaa mm. yli 300 vuotta vanhoja mäntyjä. Sen eläimistöön kuuluvat ilvekset ja majavat, saattaapa alueen läpi vaeltaa myös läpikulkumatkalla olevia susia. Linnustoon kuuluvat metsot, sääkset ja mustahaikarat. Ja kasvustoon taas kylmänkukat (pulsatilla patens) ja näsiät. Kaikki edellämainitut kuuluvat EU:n luonnonsuojeluohjelma NATURA 2000:n rauhoitettujen lajien joukkoon.

Matkalla näimme suuria haukkoja, majavan piiloutumassa pesäänsä. Sinivuokkoja, leskenlehtiä, näsiöitä. Kurkimme kirkkaaseen lähteeseen, nuuhkimme metsän tuoksuja ja kuuntelemme sen ääniä. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva teki uupumatta tutkimusretkiä lähiseuduille ja kävi myös varoittamassa meitä Emajoen rannalla kykkivästä kalastajasta. Varmuuden vuoksi.

Ensimmäinen perämies Latte kartoittaa lähiseutuja

Tässä on kartoitettu hetki sitten kurapuro

Luonto ja sen ihmeelliset värit

Näkymää Väike Emajoelle

Kimmo kiinnostui nähdessään metsässä sammalten peittämiä vanhoja kuoppia. Minä ajattelin niiden olevan vain kaatuneiden puiden juurien jättämiä koloja. Mutta Kimmo arveli niiden olevan vanhoja poteroita. Opastaulu tiesi kertoa Kimmon arvanneen oikein.

Vuonna 1944 käytiin Väike Emajoen läheisyydessä kaksi viikkoa kestänyt tulitaistelu. Saksalaiset joutuivat perääntymään idästä päälle tulevien neuvostojoukkojen alta. Tulitaisteluissa sai osansa myös metsä ja puihin uponneet sirpaleet ovat hankaloittaneet myös metsänkunnostustöitä.

Vanha II. maailmansodan aikainen potero

Opastauluista selvisi myös se, että neuvostovuosina harrastettiin puiden lypsämistä. Mäntyjen kylkiin vuoltiin uria, joita pitkin valutettiin pihkaa astioihin. Pihkaa käytettiin tuolloin mm. tärpätin valmistukseen. Nyttemmin Virossa ei enää puita näin rääkätä.

Hyvin lypsetyt puut kuitenkin olivat säilyneet ja kestäneet kovan kohtelun. Männyt seisoivat ylväinä kurotellen taivaisiin, vaikka kyljissä oli tällaisia toteemikuvioita:

Toteemipuu muistona ajasta jolloin pihkaa valutettiin männyistä

Luonnonvarainen näsiä

Soontaga-kävelylenkki vei aikaa n. 2 tuntia. Antoisa ja opettava luontoelämys jälleen kerran.

Kotimatkalla luontoelämystä täydensi kolme tien poikki loikkivaa peuraa. Onneksi Captain Kirk Linkama oli puikoissa ja valppaana. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva sen sijaan veteli tukevasti snarkkaa takapenkillä. Siinä missä me olimme kulkenee neljä kilometriä, oli ensimmäinen perämies taivaltanut matkaa luultavimmin reilut 10 kilometriä.

Vanha intiaaneilta opittu temppu. Kuunnellaan korva maassa onko lähiseuduilla vierasta elämää.

Soomaa National Park - luonnon oma seikkailupuisto

Ja taas on maa valkeana. Pakkasta pari astetta. On nämä ihmeellisiä nämä nykyiset säätilanvaihtelut. Enpä usko tämän valkeuden kauaa tälläkään erää kestävän.

Mutta palataan ajassa noin viikko taaksepäin, kun elettiin vielä kevättä riemurinnoin. Aurinko paistoi kuumasti ja ilman täytti lintujen sirkutus. Oli juuri sopiva päivä lähteä reissuun, tällä kertaa Soomaan kansallispuistoon ja siellä Riisan suolle.

Latte eilen kertoikin, että olemme tänä vuonna tehneet jo kaksi suokäyntiä koko perheen voimin, ne tähän lähistölle eli Valgesoolle. Nyt lähdin sitten hieman kauemmas, ja tällä kertaa jäivät perheen miehet kotiin.

Soomaan kansallispuisto on suuri suojelualue joka sijoittuu noin summittaisesti Viljandin ja Pärnun väliin. Se on tunnettu hienoista suoalueistaaan ja yhtä lailla viidennestä vuodenajastaan. Ne neljä perinteistä kun ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Soomaan viides vuodenaika on sitten tulva.

Eikä tulvilta tänä vuonnakaan ole vältytty vaikka veden pinta onkin matalammalla kuin yleensä tulva-aikaan.

Soomaa toivottaa kuitenkin tulvat tervetulleiksi - kanoteeraus tulvien peittämillä pelloilla kun on yksi virolaisten lempiharrastuksista. Tarkistin juuri Soomaan omilta englanninkielisiltä sivuilta että Soomaa julisti viidennen vuodenajan eli tulvan alkaneen virallisesti 27.3. eli noin neljä päivää oman reissuni jälkeen. Märkää oli nytkin mutta vesi ei ollut vielä noussut teille ja Riisan suolla pääsin kulkemaan myös kuivin jaloin.

Veden pinta lienee viime päivinä noussut tästä lisää

Yksinäinen hiisi ei ole vielä tyystin veden saartama

Raudna-joki on piripintaan täynnä vettä

Soomaan upeutta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Periaatteessa suuren puiston läpi kulkee muutamia viivasuoria teitä, ja jos vain niitä pitkin ajelee, ei oikeastaan näe paljoakaan. On pysähdyttävä ja lähdettävä pääteiltä syrjään, lähdettävä varsinaisille suoreiteille, joita on useita. Ingatsi, Öördi, Riisa ja Karukose tulevat nopeasti mieleen.

Suoretkeily kuulostaa vaivalloiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Sillä ohjatuilla kävelyreiteillä on pitkospuut tai paremminkin lautatie, jota pitkin pääsee kulkemaan vaivattomasti. Esimerkiksi Riisan suolla on lautatien alkuosa uusittu ja levennetty niin, että suolle pääsee tarvittaessa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa.

Soomaalla voi törmätä tällaiseenkin näkyyn. Kuvan vasemmassa reunassa kylttejä,  jotka ohjaavat eri suotaipaleille

Riisan suo on Otepäältä tultaessa se kaikkein laitimmainen suo eli sinne päästäkseen on ajettava koko kansallispuiston läpi. Se kuitenkin kannattaa, sillä Riisan reitti on hieno useammastakin syystä. Ensinnäkin varsinainen lautatie alkaa heti parkkipaikalta. Toisille soille kun täytyy usein kulkea jonkinmoinen matka korvessa ennen varsinaisen suon alkua. Toiseksi lautatie tekee ympyrän, eikä kulkijan tarvitse tulla takaisin omia jalanjälkiään pitkin. Ja kolmanneksi, Riisan reitillä pääsee hyvin tutustumaan eri suotyyppeihin. Kesällä aapasuolla, reitin kauimmaisessa pisteessä, kasvaa lumpeita. Suojärvet tai pienet lammet ovat muutenkin ihmeen kirkkaita ja kauniita heijastellen pieniä mäntyjä ja taivaan sineä.

Kokonaisuudessaan Riisan reitti on n. 5 km pitkä.

Tästä se lähtee liikkeelle

Tie kulkee monen eri suotyypi läpi

Kasvuvyöhykkeet on helposti havaittavissa

Suon kasvillisuus on kiehtovaa niin väriensä kuin muotojensa puolesta

Suojärvet ovat ihmeen sinisiä

Punaista sammalta

Soiden värikylläisyys on häkellyttävää

Kuka uskoisi että tämäkin näkymä on kuvattu maaliskuussa!

Riisan reitti tekee ympyrän ja se ääripään aapasoilla kasvaa kesällä lumpeita

Selfie

Pieni näköalatorni reitin keskivälissä

Koko päivähän tähän reissuun kaikkine ajeluineen sitten meni. Mutta oli se sen arvoista. Suot ovat niin äärettömän hienoja paikkoja. Ja Soomaa on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen! Oli kevät, kesä, syksy, talvi tai tulva.

Latviaan tie vei

Matkakertomus sunnuntailta jatkuu.

Lähdimme siis liikkeelle Otepäältä, suuntasimme Karksiin ja löysimme todella hienot ritarilinnoituksen rauniot ja hassun vinon kirkon. Ja siitä suuntasimme sitten Mõisakülaan eli rajakaupunkiin, josta siirryimme Latvian puolelle. (Mõisaküla on 2,2 km2 ja asukkaita 899 kpl - ja se on siis kaupunki)

Mõisakülan kohdalla minä luin karttakirjan nähtävyysosiosta, että paikkakunnalta löytyy tyypillisiä etelävirolaisia pientaloja. Katsoimme taloja emmekä oikein ymmärtäneet mikä niistä teki erityisen etelävirolaisia. Pieniä puutaloja tien kahden puolen, osa huonossa hapessa, osa paremmassa kunnossa. Kirkkokin paikkakunnalta löytyi, se oli uusi ja rakennettu samaan henkeen kun edellinen, 1983 tulipalossa tuhoutunut.

Siinä se sitten oli, Mõisaküla, ilman mõisaa (kartanoa). Yksi kaunis autiotalo vangitsi huomion. Miten kaunis talo! Miten surullista, että se on autio. Huoh.

Ja niin olimme sitten saapuneet Latvian puolelle. Tieolosuhteet olivat vähintäänkin haastavat, mutta niistä saa kertoa lisää reissun kuljettaja. Me Latten kanssa olimme enemmänkin vain sightseeing-tunnelmissa.

Alun alkaen suunnitelmissa oli mennä Mazsalacaan ja sieltä eteenpäin - karttakirja kertoi siellä olevan jonkin "tärkeän rakennuksen". Vaan suunnitelmat muuttuivat, eivätkä vähiten teiden kunnon vuoksi. Ja kun ensimmäinen karttakirjan "tärkeä rakennus" oli tätä luokkaa, epäilimme, että kannattaakohan ajaa sittenkään pitkä siivu, jos tien päässä on jotain vastaavaa:

Ipikun (selkeästi entinen) koulu. Joskus täällä - ei missään - on ollut riittävästi oppilaita täyttämään tämä rakennus

Ratkaisevassa tienhaarassa päätimme suunnata kohti Rujienaa. Tuota Pohjois-Latvian suhteellisen isoa kaupunkia - no isoa ja isoa. Mutta Pohjois-Latvian mittakaavassa kuitenkin suoranaista keskusta.

Rujienassa olemme käyneet aiemminkin. Kuuluisin - tarkalleen sanottuna surullisenkuuluisin - kerta oli vappuna 2010, jolloin yritimme saada vappulounasta Rujienan paikallisessa Tris Draugi -ravintolassa. Emme saaneet. Matkan aikana meiltä hajosivat seuraavat asiat: kamera, kännykkä, kaksi rengasta, auton etulamppu, mielenrauha ja sopu. Pääsimme lopuksi kolmella pyörällä kituuttaen Viron Valgaan. Minne jouduimme auton jättämään. Taksilla ajettiin sitten Valgasta Otepäälle. Rahaa paloi iso nippu. Eikä ruokaa saatu. Nyt se kaikki naurattaa.

Suosittelen tarinan lukemista. Kun kaikki voi mennä pieleen, se menee. Ja juttu tässä: Turhan hintava vappulounas

Jutun luettuanne ymmärrätte että Tris Draugi ei ollut kovin korkealla odotuksissamme. Mutta sinne me sunnuntaina kuitenkin menimme. Ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin käytän hyväkseni heidän toilettiaan.

Vaan kuinkas kävi. Tiskin takana oli herttainen vaikka aavistuksen ujo rujienalaisneito, joka palvelualttiisti esitti meille englanninkielistä ruokalistaa. Sieltä sitten osoitimme mielihalumme, ja tyttö sitten tutki latviankielisestä ruokalistasta mitä tilasimme. Yhden katkarapusalaatin ja juusto-omeletin. Ja yhden oluen (minulle) ja kivennäisvettä (Kimmolle).

Tunnelma alkoi nousta merkittävästi. Ja kun ruuat saapuivat, ilmeemme muuttuivat entistä tyytyväisemmiksi. Katkarapusalaattini päällä, majoneesipedillä, lepäili kolme katkaa. Ja ajattelin siinä olevan sitten merenelävien osuus ateriasta. Vaan väärinpä ajattelin. Rapean salaatin alla oli - paitsi muhennettua kananmunaa - pienen troolarin vetämisen verta katkarapuja. Ja ne olivat vielä hyviä! Ja tämä erittäin kuluttajaystävälliseen hintaan: 1,40 latia eli hieman alta kaksi euroa.

Kimmon omeletti saapui sihisevässä valurautapannussa. Ja se oli, kuten laulussa lauletaan, litteä asia. Hinta 1,80 latia.

Juusto-omeletti, mallia lätty

Mehän tästä kaikesta ihan riehaannuttiin ja Kimmo tilasi vielä lopuksi tiramisun,(1,50 latia) kera kahvin (0,60 latia)

Hyvä mieli jäi aterioinnista Tris Draugissa (Kolme ystävää). Varsinkin kun vertaa sitä edelliseen käyntiimme, sen oletetun vappulounaan tiimoilta.

Haluatteko opetella viikonpäivät latviaksi? Tästä ne löytyvät.

Tris Draugi sisältä

Vallan söpöt pääsiäiskoristeet Tris Draugissa

Latvialainen olut on hyvää

Ainoa häiriötekijä Tiinan oluthetkessä oli yksi rujienalainen kylähullu joka hillui ikkunan takana

Voimme suositella! Vihdoinkin!

Edesmennyt isäni sanoi, että jos hiihtäessä kaatuu mäessä syntyy akka. Ja akka pitää tappaa laskemalla mäki uudelleen, niin kauan että mäen lopulta laskee kaatumatta. Me taisimme nyt tappaa Rujienan ravintola-akan, näin vertauskuvilla puhuakseni.

Rujienasta matka kääntyi takaisin Viroa kohti. Ennen sitä ulkoilutimme kuitenkin takapenkin taaperoa, eli karvapöksyä. Ja pakkohan se oli taas kuvata, se yksi patsas Rujienan keskuspuistossa. Kun se on niin fotogeneettinen. Edestä se on ihan tavallinen kivipaasi, mutta sivulta jotain ihan muuta:

Rajanylitys tehtiin paluumatkalla Ungurinissa (Latvian puoli) / Lillissä (Viron puoli). Minun oli ihan pakko vähän hassutella ja hyppiä vuoroin Virossa ja vuoroin Latviassa. "Nyt Virossa! Nyt Latviassa! Nyt Virossa! Nyt Latviassa!" - Tulipahan sitten käytyä ulkomailla useamman kertaa. Onneksi Ungurinin raja-asemalla ei ole kameroita! :)

Mutta jotain muuta siellä kyllä on - ja tässä ehkä päivän toiseksi hienoin nähtävyys (jos se ensimmäinen oli Viron puolella ollut Karksin linnoitus): Balti kett -muistomerkki.

Muistomerkki levittäytyy rajan yli, kuten levittäytyi vuonna 1989 yli 600 kilometrin pituinen ihmisketju, joka vaati Baltian maille itsenäisyyttä. Mukana oli lähes kaksi miljoonaa ihmistä Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Hiljainen vallankumous - tästä se lähti.Voi vain kuvitella mitä tuolloin ihmiset tunsivat ja kokivat! Varmasti elämän hienoimpia hetkiä!

Ja näin me sitten lopulta ylitämme rajan (kun olen lopettanut kahden maan välillä pomppimisen) ja suuntaamme kotia kohti.

Eikä sitten oikeastaan paljon muuta. Tässä tämä oli, meidän Latvian päiväretkemme! Kera myöhästyneen vappulounaan!

The end. (Tällä erää)

Menneen maailman charmia - Tahevan kartano

Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.

Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.

Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.

Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.

 

 

Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt  raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.

Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä

Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita

Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla

Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan

Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia. 

Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.

Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista

Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.

Naavaa vanhojen puiden oksilla

Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet!

Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti

Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.

Koivan upeaa mäntymetsää

Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!

Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä

Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen

Laanemetsan kirkon pääovi

Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.

Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki  lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.

Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!

Saavumme Valgaan