Rohkeasti mennä sinne minne ei olla aikaisemmin menty

Muistattehan vanhan hyvän Star Trek -sarjan, joka alkoi aina lupaavasti: "Space the final frontier. These are the voyages of the starship Enterprise. Its continuing mission, to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where no man has gone before."

Meidän kolmen hengen retkikuntamme ei ehkä valloita uusia planeettoja tai seikkaile ulkoavaruudessa, mutta meilläkin on ollut koko Viron aikamme pyrkimys löytää täältä paikkoja, joissa emme ole aiemmin käyneet. Enterprise-aluksen tehtävää on palvellut lähinnä Kimmon vanha Jeep tai minun Punainen Ranskattareni.  Ja suippokorvaisen Spockin sijasta toimii apurinamme ensimmäinen perämies, Latte Lörppäkorva.

Tähtikarttaa emme tarvitse navigointiin, mutta Eesti Teedeatlas 2013-2014 -karttakirja on mainio apuväline.  Kahdeksassa vuodessa olemme kiertäneet lähes kaikki hiemankin tunnetummat luontonähtävyydet, joten meille tuntemattomien seutukuntien löytämiseen tarvitaan hieman paneutumista. Se käy seuraavasti: avataan karttakirja ja etsitään sieltä summamutikassa ikoni, joka markkeeraa luontopolkua – kaksi tikku-ukkoa reput selässä. Ja sitten lähdetään etsimään ko. luontokohdetta.

Ja miltei aina löydämme jotain ainutlaatuista ja ennenkokematonta. Opimme jotain uutta. Ja palaamme kotiin voittoisina ja iloisina kuin Enterprisen miehistö konsanaan. Suosittelen kaikille!

Toissa päivänä avasin jälleen Eesti Teedeatlaksen ja tälläsin sormeni kahden tikku-ukon päälle. Ne löytyivät karttakirjasta sivulta 91, ruudusta D1. Soontaga. Sinne.

Soontaga eli summittaisesti käännettynä Suontakainen tai Suontakunen on pikkuruinen paikkakunta, jonka läpi olemme ajaneet usein matkalla Tõrvaan. Mutta se on yhtä lailla 1226 hehtaaria käsittävä luonnonsuojelualue, joka koostuu suurista metsäalueista, Väike Emajoesta ja Saeveskin tekojärvestä. Soontaga sijaitsee Valgan alangolla, Otepään ja Sakalan ylänköjen välissä.

Luontopolku itsessään kulkee hieman alta 4 kilometrin matkan läpi useiden metsätyyppien. Se on helppokulkuinen ja hyvin viitoitettu. Matkan varrelta löytyy myös useita infotauluja, joissa kerrotaan metsien elämästä, puiden iästä, kasvustosta ja eläimistöstä.

Soontaga-luontoreitti on hyvin viitoitettu ja kulkee metsien läpi sekä seurailee pätkän Väike Emajokea

Ei voi kuin ihailla RMK:n eli Viron metsähallituksen tekemää hyvää työtä. Opastettuja luontoreittejä on  kaikkialla Virossa. Ne ovat yleensä erinomaisesti hoidettuja, retken alkupäästä löytyy useimmiten parkki- ja grillipaikka, kartta ja puuceet. Grillipaikalla  on yleensä valmiina odottamassa valmiiksi pilkotut puut ja puuceessä parhaimmillaan jopa wc-paperit. Aivan uskomatonta.

Opimme opastauluista että alueella kasvaa mm. yli 300 vuotta vanhoja mäntyjä. Sen eläimistöön kuuluvat ilvekset ja majavat, saattaapa alueen läpi vaeltaa myös läpikulkumatkalla olevia susia. Linnustoon kuuluvat metsot, sääkset ja mustahaikarat. Ja kasvustoon taas kylmänkukat (pulsatilla patens) ja näsiät. Kaikki edellämainitut kuuluvat EU:n luonnonsuojeluohjelma NATURA 2000:n rauhoitettujen lajien joukkoon.

Matkalla näimme suuria haukkoja, majavan piiloutumassa pesäänsä. Sinivuokkoja, leskenlehtiä, näsiöitä. Kurkimme kirkkaaseen lähteeseen, nuuhkimme metsän tuoksuja ja kuuntelemme sen ääniä. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva teki uupumatta tutkimusretkiä lähiseuduille ja kävi myös varoittamassa meitä Emajoen rannalla kykkivästä kalastajasta. Varmuuden vuoksi.

Ensimmäinen perämies Latte kartoittaa lähiseutuja

Tässä on kartoitettu hetki sitten kurapuro

Luonto ja sen ihmeelliset värit

Näkymää Väike Emajoelle

Kimmo kiinnostui nähdessään metsässä sammalten peittämiä vanhoja kuoppia. Minä ajattelin niiden olevan vain kaatuneiden puiden juurien jättämiä koloja. Mutta Kimmo arveli niiden olevan vanhoja poteroita. Opastaulu tiesi kertoa Kimmon arvanneen oikein.

Vuonna 1944 käytiin Väike Emajoen läheisyydessä kaksi viikkoa kestänyt tulitaistelu. Saksalaiset joutuivat perääntymään idästä päälle tulevien neuvostojoukkojen alta. Tulitaisteluissa sai osansa myös metsä ja puihin uponneet sirpaleet ovat hankaloittaneet myös metsänkunnostustöitä.

Vanha II. maailmansodan aikainen potero

Opastauluista selvisi myös se, että neuvostovuosina harrastettiin puiden lypsämistä. Mäntyjen kylkiin vuoltiin uria, joita pitkin valutettiin pihkaa astioihin. Pihkaa käytettiin tuolloin mm. tärpätin valmistukseen. Nyttemmin Virossa ei enää puita näin rääkätä.

Hyvin lypsetyt puut kuitenkin olivat säilyneet ja kestäneet kovan kohtelun. Männyt seisoivat ylväinä kurotellen taivaisiin, vaikka kyljissä oli tällaisia toteemikuvioita:

Toteemipuu muistona ajasta jolloin pihkaa valutettiin männyistä

Luonnonvarainen näsiä

Soontaga-kävelylenkki vei aikaa n. 2 tuntia. Antoisa ja opettava luontoelämys jälleen kerran.

Kotimatkalla luontoelämystä täydensi kolme tien poikki loikkivaa peuraa. Onneksi Captain Kirk Linkama oli puikoissa ja valppaana. Ensimmäinen perämies Latte Lörppäkorva sen sijaan veteli tukevasti snarkkaa takapenkillä. Siinä missä me olimme kulkenee neljä kilometriä, oli ensimmäinen perämies taivaltanut matkaa luultavimmin reilut 10 kilometriä.

Vanha intiaaneilta opittu temppu. Kuunnellaan korva maassa onko lähiseuduilla vierasta elämää.

Menneen maailman charmia - Tahevan kartano

Huhtikuun ensimmäinen päiväreissu Etelä-Viron ihmeellisiin maisemiin on nyt takana. Lähdimme eilen puolilta päivin liikkeelle, suuntana epämääräisesti Karulan kansallispuisto ja päämääränä nauttia upeasta auringonpaisteesta, kirkkaista hangista ja mielellään komeista maisemista. Se ei ole vaikeaa täällä Etelä-Virossa.

Otepää jäi nopeasti taakse ja Eesti Regio Atlas -karttakirja sylissäni suunnistimme kohti Karulaa etsien matkan varrelta mahdollisia vierailukohteita. Etenimme kuitenkin pitkälti tekniikalla: minne nenä näyttää. Kunnes huomasin karttakirjasta kartanosymbolin Tahevan kohdalla. Siis sinne.

Kuten niin usein, lähdimme etsimään kohdetta summamutikassa, siitä sen enempää tietämättä. Ja kuten niin usein, tulimme aivan ihmeelliseen paikkaan, joka sai meidät ihastuksiin. Tulimme vanhan Tahevan kartanon raunioille. Kartano itsessään tuhoutui toisessa maailmansodassa 1944.

Aina yhtä mainio Eesti mõisad (Viron kartanot) portaali tietää kertoa että Tahevan kartano (saks. Taiwola) perustettiin 1600-luvulla. Suuren Pohjan sodan jälkeen kuului kartano ensin Delwigin ja sitten Kosküllin aatelissuvuille. Vuodesta 1813 vuoteen 1919 oli kartano von Wulfien aatelissuvun omistuksessa. Kartanon viimeinen isäntä oli Maximilian von Wulf.

 

 

Tahevan kartanon mailla kävellessämme ja vanhoja raunioita ihmetellessämme kävi taas, kuten niin usein aiemminkin; olimme ihmeissämme ja ihastuksissamme Viron ihmeellisestä ja monimuotoisesta kartanohistoriasta. Ja vaikka kartano on nyt  raunioina, se ja koko alue siltikin huokuvat ihmeellistä menneiden aikojen charmia. Häivähdys sisäänkäynnin holveista, muutama vanha pilari vanhan aitan edessä, ne kaikki olivat ihanassa huhtikuun auringossa mielikuvitusta kiehtovia.

Yksityiskohta vanhasta rappauksesta - voi vain kuvitella millainen tämä on ollut omana aikanaan ja ehjänä

Kerran niin komean kartanon päärakennuksen raunioita

Latte riemastuu Tahevan kartanon päärakennuksen edustalla

Pylväikkö on toivottanut tervetulleeksi Tahevan kartanon aittaan

Palatkaamme vielä hetkeksi kartanoportaaliin, joka kertoo meille, että päärakennus rakennettiin uusbarokin tyyliin vuonna 1907. Sen suunnitteli arkkitehti August Reinberg. Rakennuksella oli korkea kivijalka ja siihen liittyi mansardikattoisia siipirakennuksia. 

Vaikka päärakennus onkin tuhoutunut, on kartanon mailla viellä useita sivurakennuksia, joista parhaiten lienee säilynyt 1920-luvulla rakennettu jääkellari.

Tahevan kartanon jääkellari on yksi parhaiten säilyneistä lisärakennuksista

Vanhojen kartanoiden kartanonpuistot ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin kartanot itsessään, eikä Tahevan kartanonpuisto tehnyt tässä poikkeusta. Valtavat tuijat, suuret vanhat tammet ja muut taivaankantta hipovat satavuotiset ja sitkäkin vanhemmat puut ovat uskomattoman hienoja.

Naavaa vanhojen puiden oksilla

Vanhoja puita, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan - ovat ne paljon nähneet!

Tahevan kartanonpuiston puut ylettyvät taivaisiin asti

Tahevasta matkamme jatkui kohti Valgaa, mutta sitä ennen seikkailimme pitkän tovin lähellä Latvian rajaa, Koivan valtavissa upeissa mäntymetsissä. Ja maisemat olivat aivan käsittämättömän hienoja. Vaikka olimme koko ajan Viron puolella, olimme niin lähellä jo naapurimaata, että kännykkäkin vaihtoi verkkoa Latvian puolelle ja toivotti meidät tervetulleiksi Latviaan tarjoten samalla meille matkavakuutusta. Emme kokeneet sitä tarvitsevamme. Harvoin on olo ollut niin suojaisa ja turvallinen kuin hipihiljaisessa, auringonkultaamassa ja puiden suojaamassa mäntymetsässä, jossa ei liiku ketään muita kuin sinä - joitain varovaisia metsäneläimiä mahdollisesti lukuunottamatta.

Koivan upeaa mäntymetsää

Päivän viimeinen pysähdys ennen Valga/Valkaa oli Laanemetsassa, mistä bongasimme vanhan ja rappiolla olevan Laanemetsan kirkon. Tällaisestakaan emme olleet tienneet aiemmin mitään. Aina matkoilla tapaa ja näkee uutta - vaikka miten luulisi jo kaiken nähneensä. Tämä on tätä Viron taikaa!

Laanemetsan kirkko tieltä nähtynä

Laanemetsan kirkontorni on mallia: entinen

Laanemetsan kirkon pääovi

Päivän päätteeksi saavuimme lopulta Valga/Valkaan. Kävimme tottuneesti kaupoissa molemmin puolin rajaa (Latvian Valkan puolelta tapaamme hakea suosikkimakkaroitamme - latvialaisia hieman bratwurstia muistuttavia grillimakkaroita). Ja sitten oli jälleen aika suunnistaa kotia kohti. Matkaa Valga/Valkasta Otepäälle on karvan yli 40 km eli ei matka eikä mikään.

Takana siis huhtikuun ensimmäinen päiväretki  lähelle ja kauas - ja jos ei maantieteellisesti niin kovin kauas, niin historian siipien avittamina matkasimme itse asiassa aivan eri vuosisadoille.

Ei hullumpi matka menneeseen maailmaan. Ei lainkaan. Suosittelen!

Saavumme Valgaan

Viro: myös linnoja, kartanoita ja kartanonpuistoja

Ihanat aurinkoiset päivät jatkuvat, yksi toisensa perään. Maailma on valkea ja kimalteleva aamusta alkaen. Ja päivät pitenevät - kohti kevättä kuljetaan. Mutta nautitaan vielä talvesta, kun siihen mahdollisuus on.

Toissapäivänä lähdimme jälleen ajelulle lähiseuduille. Halusin käydä Rõngun linnakkeen raunioilla, paikalla josta Aino Kallas kirjoitti ja jonne sijoitti balladinsa Barbara von Tisenhusen. Siitäkin olen täällä kirjoittanut, joten en sukella tällä erää tarinaan tämän syvempään. Ketä kiinnostaa, voi lukea siitä täältä: Barbara von Tisenhusenin maisemissa.

Rõngun linnakkeen rauniot sijaitsevat korkealla mäellä. Vanhojen muurien ohella on paikka viehättävä ikiaikaisen puustonsa ansiosta. Mäen päällä kasvaa taivaisiin ylettyviä lehtikuusia ja jykeviä tammia, joiden ikää voimme vain arvuutella. Jotenkin kohtalonomaista ja symbolistakin: ihminen rakentaa suojakseen linnoituksia tai kunniakseen palatseja, jotka usein kestävät huonosti ajan hammasta. Komeimmatkin linnoitukset sortuvat vuosisatojen kuluessa ja kartanot ja palatsit lahoavat ja hitaasti katoavat. Mutta puut, jotka on istutettu samoihin aikoihin, jatkavat elämäänsä. Seisovat vahvoilla juurillaan ja kohoavat lopuksi ainoaksi muistomerkiksi koko paikasta.

Latte ja Kimmo hiljentyvät Rõngun vanhan linnakkeen raunioilla

Kun maisemaan lisätään ihminen (ja tässä tapauksessa myös koira) mittatikuksi, selviää puiden huikea korkeus

Tällaisia ajatuksia me pohdimme Rõngun ikiaikaisten puiden siimeksessä vaellellessamme. Ja päätimme lähteä etsimään muutamia lähiseudun kartanoita ja kartanonpuistoja. Sillä kartanoidenkin kohdalla on usein sama ilmiö: komeiden puiden reunustama puistotie johdattaa kulkijan vanhojen kartanoiden maille, josta talot tai ainakin päärakennus ovat hävinneet. Jokunen sivurakennus tai luonnonkivistä rakennettu talli saattaa seistä vielä pystyssä, mutta tärkein elävä muistomerkki paikasta on kartanonpuisto ja sen vanhat puut.

Toki Virossa on myös hyvin säilyneitä ja kunnostettujakin kartanoita riittämiin, mutta pääosa vanhasta balttilaisesta kartanokulttuurista on kuitenkin kadonnut. Vain suuret, joskus aika rehevöityneet puistot ovat jääneet muistoksi menneistä suuruuden ajoista.

Katsoimme kartasta kolme kartanoa, joista emme tienneet mitään ja joita emme olleet aiemmin nähneet: Vana-Kirepi, Teedla ja Suure-Konguta. Sinne siis.

Ensimmäinen kohteemme on Vana-Kirepin kartano (saksaksi Alt Kirrumpäh), joka on peräisin1600-luvulta ja joka kuului ennen vuoden 1919 kartanoiden kansallistamista Bruno von Samson-Himmelstjernalle. Puista päärakennusta alettiin rakentaa luultavimmin 1700-luvun lopussa ja sitä muutettiin ja pidennettiin 1800-luvulla. Vanha päärakennus on jäljellä ja on nykyisin yksityisomistuksessa, kertoo Viron kartanoportaali.

Vana-Kirepin kartanon päärakennus

Sivurakennuksia ja haikaranpesä Vana-Kirepissä

Osittain luonnonkivistä rakennettu vanha sivurakennus Vana-Kirepissä

Hiljaista ja asumatonta täälläkin. Mutta puisto, jota tulimme katsomaan, hehkuu ihmeellisen kauniina. Huurre on kuorruttanut sen puut, jotka iltapäivän auringossa ovat häkellyttävän hienoja.

Vana-Kirepistä matkamme jatkuu kohti Teedlaa. Kartta kertoo sielläkin olevan kartanon. Ensimmäisen kerran pysähdymme maatilalla, jossa rakennetaan suurta varastohallia tai jotain vastaavanlaista. Sen vieressä on kuitenkin vanha rakennus, jonka epäilemme kuuluvan vanhan Teedlan kartanon maihin.

Vanha osittain luonnonkivistä rakennettu varastorakennus matkalla Teedlan kartanolle

Nuoret puut reunustavat tietä Teedlasta Suure-Kongutaan

Myös Teedlan (saksaksi Thetlia) kartanolle johtaa kaksi puistokäytävää. Kartano sijaitsee yhden puistokäytävän reunalla ja näyttäisi olevan yhä käytössä. Ovi on ainakin sinne auki ja oven pielessä on ilmoitustaulu, jossa pari kirkasväristä lappusta.

Emme jää Teedlaan sen pidemmäksi aikaa. Kartanoportaalista opin myöhemmin että kartano on mainittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1582. Ja poistettu ritaristolle kuuluvien kartanoiden listasta 1800-luvulla. Päärakennus on rakennettu oletettavasti 1800-luvun puolivälissä.

Täältä jatkamme matkaa kolmannelle kartanolle: Suure-Kongutaan. Ja jälleen meidät ohjaa paikalle komea puukäytävä ja muutamainen osittain raunioitunut sivurakennus.

Suure-Kongutan kartanon päärakennukset, joita näyttäisi olevan kaksi, ovat puiden suojaamia, emmekä rohkene ajaa aivan pihaan asti. Mutta jälleen kartanonpuiston vanhat puut tekevät meihin suuren vaikutuksen. Aurinko on jo menossa mailleen ja sen viimeiset säteet värjäävät kartanonpuiston roosan herkillä sävyillä. Kuu kumottaa taivaalta, ja tunnelma vanhan kartanon mailla on suorastaan juhlallisen harras.

Viron kartanoportaali kertoo meille Suure-Kongutan (saksaksi  Schloß Kongota, myös Groß-Kongota) kartanosta seuraavaa:

Kartano mainitaan ensimmäisen kerran niinkin varhain kuin vuonna 1417, ja se kuului tuolloin - haa, vanhalle tuttavallemme - von Tisenhausenien suvulle, jolloin se oli vasallilinnoituksen suojaama ja ympäröimä. Linnoitus tuhoutui täydellisesti Liivinmaan ja Puola-Ruotsin sodissa eikä siitä ole mitään merkittävää säilynyt nykyaikaan.

Ruotsin ajalla kartano kuului Sparreille ja Flemmingeille. 1600-luvun lopussa kartano kansallistettiin ja jäi valtion omistukseen seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Vuonna 1791 keisarinna Katariina II lahjoitti kartanon kenraali Samuel von Greighille. Tämän jälkeen kartano vaihtoi tiheästi omistajia ja lopuksi siirtyi vuonna 1908 Otto von Ungern-Sternbergin omistukseen. Nykyisen muotonsa päärakennus sai n.1910-luvulla. Vuoden 1921 jälkeen, kartanon siirryttyä takaisin valtiolle, siellä toimi koulu aina vuoteen 1965 asti. Kartano toimi tämän jälkeen hetken myös lastenkotina. Nykyisin se on yksityisomistuksessa.

Suure-Kongutan kartanonpuistoa - uutta ja vanhaa puustoa

Päärakennus on suurten puiden suojassa

Loppusanat: matkailu avartaa ja jopa lähiseutumatkailu avartaa kun lähtee liikkeelle avoimin mielin. Viro on siitäkin syystä niin uskomattoman hieno matkailukohde, että jo pienellä säteellä voi matkaohjelmaansa sisällyttää mielikuvitusta inspiroivia historiallisia kohteita - kuten nyt vaikka yllä esittelemäni linnoitus ja kolme kartanoa. Suosittelen!