Viro: myös linnoja, kartanoita ja kartanonpuistoja

Ihanat aurinkoiset päivät jatkuvat, yksi toisensa perään. Maailma on valkea ja kimalteleva aamusta alkaen. Ja päivät pitenevät - kohti kevättä kuljetaan. Mutta nautitaan vielä talvesta, kun siihen mahdollisuus on.

Toissapäivänä lähdimme jälleen ajelulle lähiseuduille. Halusin käydä Rõngun linnakkeen raunioilla, paikalla josta Aino Kallas kirjoitti ja jonne sijoitti balladinsa Barbara von Tisenhusen. Siitäkin olen täällä kirjoittanut, joten en sukella tällä erää tarinaan tämän syvempään. Ketä kiinnostaa, voi lukea siitä täältä: Barbara von Tisenhusenin maisemissa.

Rõngun linnakkeen rauniot sijaitsevat korkealla mäellä. Vanhojen muurien ohella on paikka viehättävä ikiaikaisen puustonsa ansiosta. Mäen päällä kasvaa taivaisiin ylettyviä lehtikuusia ja jykeviä tammia, joiden ikää voimme vain arvuutella. Jotenkin kohtalonomaista ja symbolistakin: ihminen rakentaa suojakseen linnoituksia tai kunniakseen palatseja, jotka usein kestävät huonosti ajan hammasta. Komeimmatkin linnoitukset sortuvat vuosisatojen kuluessa ja kartanot ja palatsit lahoavat ja hitaasti katoavat. Mutta puut, jotka on istutettu samoihin aikoihin, jatkavat elämäänsä. Seisovat vahvoilla juurillaan ja kohoavat lopuksi ainoaksi muistomerkiksi koko paikasta.

Latte ja Kimmo hiljentyvät Rõngun vanhan linnakkeen raunioilla

Kun maisemaan lisätään ihminen (ja tässä tapauksessa myös koira) mittatikuksi, selviää puiden huikea korkeus

Tällaisia ajatuksia me pohdimme Rõngun ikiaikaisten puiden siimeksessä vaellellessamme. Ja päätimme lähteä etsimään muutamia lähiseudun kartanoita ja kartanonpuistoja. Sillä kartanoidenkin kohdalla on usein sama ilmiö: komeiden puiden reunustama puistotie johdattaa kulkijan vanhojen kartanoiden maille, josta talot tai ainakin päärakennus ovat hävinneet. Jokunen sivurakennus tai luonnonkivistä rakennettu talli saattaa seistä vielä pystyssä, mutta tärkein elävä muistomerkki paikasta on kartanonpuisto ja sen vanhat puut.

Toki Virossa on myös hyvin säilyneitä ja kunnostettujakin kartanoita riittämiin, mutta pääosa vanhasta balttilaisesta kartanokulttuurista on kuitenkin kadonnut. Vain suuret, joskus aika rehevöityneet puistot ovat jääneet muistoksi menneistä suuruuden ajoista.

Katsoimme kartasta kolme kartanoa, joista emme tienneet mitään ja joita emme olleet aiemmin nähneet: Vana-Kirepi, Teedla ja Suure-Konguta. Sinne siis.

Ensimmäinen kohteemme on Vana-Kirepin kartano (saksaksi Alt Kirrumpäh), joka on peräisin1600-luvulta ja joka kuului ennen vuoden 1919 kartanoiden kansallistamista Bruno von Samson-Himmelstjernalle. Puista päärakennusta alettiin rakentaa luultavimmin 1700-luvun lopussa ja sitä muutettiin ja pidennettiin 1800-luvulla. Vanha päärakennus on jäljellä ja on nykyisin yksityisomistuksessa, kertoo Viron kartanoportaali.

Vana-Kirepin kartanon päärakennus

Sivurakennuksia ja haikaranpesä Vana-Kirepissä

Osittain luonnonkivistä rakennettu vanha sivurakennus Vana-Kirepissä

Hiljaista ja asumatonta täälläkin. Mutta puisto, jota tulimme katsomaan, hehkuu ihmeellisen kauniina. Huurre on kuorruttanut sen puut, jotka iltapäivän auringossa ovat häkellyttävän hienoja.

Vana-Kirepistä matkamme jatkuu kohti Teedlaa. Kartta kertoo sielläkin olevan kartanon. Ensimmäisen kerran pysähdymme maatilalla, jossa rakennetaan suurta varastohallia tai jotain vastaavanlaista. Sen vieressä on kuitenkin vanha rakennus, jonka epäilemme kuuluvan vanhan Teedlan kartanon maihin.

Vanha osittain luonnonkivistä rakennettu varastorakennus matkalla Teedlan kartanolle

Nuoret puut reunustavat tietä Teedlasta Suure-Kongutaan

Myös Teedlan (saksaksi Thetlia) kartanolle johtaa kaksi puistokäytävää. Kartano sijaitsee yhden puistokäytävän reunalla ja näyttäisi olevan yhä käytössä. Ovi on ainakin sinne auki ja oven pielessä on ilmoitustaulu, jossa pari kirkasväristä lappusta.

Emme jää Teedlaan sen pidemmäksi aikaa. Kartanoportaalista opin myöhemmin että kartano on mainittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1582. Ja poistettu ritaristolle kuuluvien kartanoiden listasta 1800-luvulla. Päärakennus on rakennettu oletettavasti 1800-luvun puolivälissä.

Täältä jatkamme matkaa kolmannelle kartanolle: Suure-Kongutaan. Ja jälleen meidät ohjaa paikalle komea puukäytävä ja muutamainen osittain raunioitunut sivurakennus.

Suure-Kongutan kartanon päärakennukset, joita näyttäisi olevan kaksi, ovat puiden suojaamia, emmekä rohkene ajaa aivan pihaan asti. Mutta jälleen kartanonpuiston vanhat puut tekevät meihin suuren vaikutuksen. Aurinko on jo menossa mailleen ja sen viimeiset säteet värjäävät kartanonpuiston roosan herkillä sävyillä. Kuu kumottaa taivaalta, ja tunnelma vanhan kartanon mailla on suorastaan juhlallisen harras.

Viron kartanoportaali kertoo meille Suure-Kongutan (saksaksi  Schloß Kongota, myös Groß-Kongota) kartanosta seuraavaa:

Kartano mainitaan ensimmäisen kerran niinkin varhain kuin vuonna 1417, ja se kuului tuolloin - haa, vanhalle tuttavallemme - von Tisenhausenien suvulle, jolloin se oli vasallilinnoituksen suojaama ja ympäröimä. Linnoitus tuhoutui täydellisesti Liivinmaan ja Puola-Ruotsin sodissa eikä siitä ole mitään merkittävää säilynyt nykyaikaan.

Ruotsin ajalla kartano kuului Sparreille ja Flemmingeille. 1600-luvun lopussa kartano kansallistettiin ja jäi valtion omistukseen seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Vuonna 1791 keisarinna Katariina II lahjoitti kartanon kenraali Samuel von Greighille. Tämän jälkeen kartano vaihtoi tiheästi omistajia ja lopuksi siirtyi vuonna 1908 Otto von Ungern-Sternbergin omistukseen. Nykyisen muotonsa päärakennus sai n.1910-luvulla. Vuoden 1921 jälkeen, kartanon siirryttyä takaisin valtiolle, siellä toimi koulu aina vuoteen 1965 asti. Kartano toimi tämän jälkeen hetken myös lastenkotina. Nykyisin se on yksityisomistuksessa.

Suure-Kongutan kartanonpuistoa - uutta ja vanhaa puustoa

Päärakennus on suurten puiden suojassa

Loppusanat: matkailu avartaa ja jopa lähiseutumatkailu avartaa kun lähtee liikkeelle avoimin mielin. Viro on siitäkin syystä niin uskomattoman hieno matkailukohde, että jo pienellä säteellä voi matkaohjelmaansa sisällyttää mielikuvitusta inspiroivia historiallisia kohteita - kuten nyt vaikka yllä esittelemäni linnoitus ja kolme kartanoa. Suosittelen!

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle