Aurinkoinen päiväretki Viljandiin

Toissapäivänä tuntui taas siltä, että on päästävä reissuun. Kimmo jäi Latten kanssa kotiin ja minä hyppäsin kameran kanssa Punaiseen Ranskattareen ja lähdin ohjustamaan kohti Viljandia. Siellä kun en ole aikoihin käynytkään.

Ilma oli mitä ihanin, sellainen paras mahdollinen kevättalven päivä. Aurinko paistaa, tiet ovat kuivia, pakkasta lähtiessä -14°C ja palatessa hieman vähemmän. Mikäpä minun oli ajellessa, melkein ääneen olisin voinut laulaa, kun auto kulki joutuisasti eikä talviajo pelottanut tippaakaan.

Meiltä Viljandiin ajaa tasan tunnissa - sen tarkistin paluumatkalla jolloin ajoin tuon huiskaleen pysähtymättä. Mennessä sitten kiemurtelin pikkuteillä ja poikkesin outoihin ja ihaniin paikkoihin. Oudoiksi voi laskea pikkuruiset tiet, jotka veivät minut vaikkapa Aakren teollisuusalueelle, missä oli aika hylätyn näköistä hallia ja rakennusta monilta eri aikakausilta.

Oli minulla päämäärää ajelussa kuitenkin sen verran, että lähdin etsimään kartanoita, joita en ole aiemmin nähnyt tai kuvannut. Ensimmäinen oli tässä ihan lähellä, Paluperassa, seuraava juuri Aakressa ja kolmas Vana-Võidussa. Kaikki kuvat kartanoista ja niiden lisärakennuksista ja puistoista ja kuisteista on nyt lisätty jatkavasti kasvavaan kuva-albumiini, jossa tällä hetkellä jo 102 kuvaa mitä erilaisimmista kartanoista. Ja se siis tässä: Viron kartanot. 

Reittini kulki linjaa: Otepää - Palupera - Puka -Aakre - Jõesuu - Vana-Võidu - Viljandi - Otepää

Pukassa kävin katsomassa mitä kuuluu talolle, jota kerran katsoimme hieman "sillä silmällä" - josko sinne olisi saanut avattua haaraosaston Villa Ottilialle. Kyse oli suuresta ja komeastakin talosta, joka oli kuitenkin kovasti remontin tarpeessa. Se oli muodoiltaan ja malliltaan viehättävä, ja olisimme ehkä saattaneet harkita sen ostoa, ellei sen sijainti olisi ollut niin mahdoton. Puka sijaitsee 20 km päässä Otepäältä ja vaikka sinne tulee juna, ei sillä sitten ole paljon muuta matkailijalle tarjota. No, golf-kentät ja Kuutsemäen laskettelukeskus ovat melko lähellä, mutta kun ainakaan tuolloin emme löytäneet Pukasta sanottavammin muita palveluita - ei ensimmäistäkään kahvilaa tai ruokapaikkaa - tuntui hotellin avaaminen sinne aika mahdottomalta.

Nyt siis kävin katsomassa tätä hetken mieltämme kiehtonutta taloa ja sen vieressä nököttänyttä hylättyä rappiotaloa - ja ilokseni huomasin että se pieni rappiotalo oli kunnostettu alusta loppuun ja meidän ihailemamme iso talokin oli saanut uudet katot ja remontti näytti sielläkin olevan käynnissä. Siitähän tuli hyvä mieli! On ihanaa, kun vanhoja komeita rakennuksia pelastetaan.

Vanha talonrämä joka on nyt pantu kuntoon. Yritin löytää kuvaa siitä vuosia sitten, vaan enpä löytänyt.

Tämä komea pytinki aikoinaan alkoi kiehtoa kovasti

Ison talon yhteydessä oleva maakivinen sivurakennus on sekin saanut uuden katon, mitä lumen alta näkyi

Pukasta matka jatkui siis Aakren kautta kohti Viljandia. Aakressa kuvailin kartanoa, joka toimii nykyisin lastentarhana ja juttelin nuoren tyttösen kanssa joka oli ulkoiluttamassa iki-ihanaa vauvakarvaista koiranpentua.

Tyttö ja pinkkikielinen karvapallo

Jõesuu sijaitsee Emajoen suulla, ja minun on lähes mahdotonta ajaa siitä ohi pysähtymättä. Maisemat Võrtsjärvelle ovat Jõesuussa erityisen kauniit ja jos haluaa katsoa maailmaa hieman korkeammalta, voi kivuta uudehkoon lintutorniin siivekkäitä vahtaamaan.

Jõesuun lintutorni

Kultaisia kaisloja Võrtsjärven rannalla

Emajoki virtaa jo vapaana Jõesuussa

Tanssivat puut Võrtsjärven rannalla

Näin matka siis eteni ja lopulta saavuin Viljandiin, joka on herttainen kaupunki Viljandimaan ytimessä. Hieman alta 20.000 asukkaan kaupungin historia on vanha. Se sai alkunsa ensimmäisen kerran jo vuonna 1154 mainitusta linnoituksesta, jonka ympärille alkoi kerääntyä asutusta ja siitä muodostui näin vanhan Sakalan alueen keskus.

Viljandi kohoaa tänä päivänä Viljandi-järven yhdelle reunamalle. Järven toiselta puolen saa hyvän yleiskuvan kaupungin rakenteesta ja rakennuskulttuurista. Aivan rannalle näyttää syntyneen uutta ja modernia pientaloasutusta, mutta muuten kaupunkikuva koostuu pitkälti vanhoista ja sievistä puisista pikkutaloista.

Viljandi on hyvin selkeästi kesäkaupunki, joka on ennen muuta kuuluisa monista musiikkijuhlistaan. Viljandi Folk, Hansapäivät ja Vanhan musiikin päivät tuovat kaupunkiin tuhansia matkaajia kesäisinä viikonloppuina ja täyttävät pienen kaupungin kadut, kahvilat ja puistot.

Mutta kyllä Viljandiin kannattaa poiketa talvellakin! Varsinkin lumen peittämät linnanrauniot ovat komeita kirkasta sinistä taivasta vasten ja maisemat linnoitukselta alas Viljandijärvelle ovat lumoavat.

Rattoisastihan tämäkin päivä meni kuvauksen merkeissä. Eilinen menikin sitten kuvia katsellessa ja niistä parhaita valitessa. Kuten aiemminkin, tein niistä oman kuva-albumin, jonka uskon antavan jonkinmoista käsitystä kulkijalle kaupungista nimeltä Viljandi. Albumin löydät täältä: Päiväretki Viljandiin

Ja kuten jo alussa kerroin, Otepäältä hurauttaa kaupunkiin tunnissa. Eli tässä jälleen oivallinen päiväkohde niille, jotka haluavat tutustua Viroon pitäen Villa Ottiliaa tukikohtanaan. Täältä on niin helppo lähteä kaikkiin ilmansuuntiin - ja jokaisesta ilmansuunnasta löytyy mielenkiintoisia kohteita. Kuten nyt vaikkapa tämä Viljandi.

Tervetuloa siis itse tutustumaan ja elämyksiä kokemaan!

Jälkikirjoitus: Olen esitellyt Viljandia blogissa aiemminkin, joten tässä lisää juttua kaupungista: Viljandin kaupunki esittelyssä . Ja tälläinenkin: Viljandissa hullun kenraalin kanssa.

Paljon muitakin Viljandia sivuavia juttuja löytyy blogista. Suosittelen että jos Viljandi kiinnostaa kokeilette joko tunnisteella tai sitten kirjoitatte blogiin omaan hakukenttään (ylhäällä vasemmalla puolen varsinaista tekstiä) hakusanaksi Viljandi. Näyttäisi tarjoavan 12 eri tarinaa.

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle