Aurinkoinen päiväretki Viljandiin

Toissapäivänä tuntui taas siltä, että on päästävä reissuun. Kimmo jäi Latten kanssa kotiin ja minä hyppäsin kameran kanssa Punaiseen Ranskattareen ja lähdin ohjustamaan kohti Viljandia. Siellä kun en ole aikoihin käynytkään.

Ilma oli mitä ihanin, sellainen paras mahdollinen kevättalven päivä. Aurinko paistaa, tiet ovat kuivia, pakkasta lähtiessä -14°C ja palatessa hieman vähemmän. Mikäpä minun oli ajellessa, melkein ääneen olisin voinut laulaa, kun auto kulki joutuisasti eikä talviajo pelottanut tippaakaan.

Meiltä Viljandiin ajaa tasan tunnissa - sen tarkistin paluumatkalla jolloin ajoin tuon huiskaleen pysähtymättä. Mennessä sitten kiemurtelin pikkuteillä ja poikkesin outoihin ja ihaniin paikkoihin. Oudoiksi voi laskea pikkuruiset tiet, jotka veivät minut vaikkapa Aakren teollisuusalueelle, missä oli aika hylätyn näköistä hallia ja rakennusta monilta eri aikakausilta.

Oli minulla päämäärää ajelussa kuitenkin sen verran, että lähdin etsimään kartanoita, joita en ole aiemmin nähnyt tai kuvannut. Ensimmäinen oli tässä ihan lähellä, Paluperassa, seuraava juuri Aakressa ja kolmas Vana-Võidussa. Kaikki kuvat kartanoista ja niiden lisärakennuksista ja puistoista ja kuisteista on nyt lisätty jatkavasti kasvavaan kuva-albumiini, jossa tällä hetkellä jo 102 kuvaa mitä erilaisimmista kartanoista. Ja se siis tässä: Viron kartanot. 

Reittini kulki linjaa: Otepää - Palupera - Puka -Aakre - Jõesuu - Vana-Võidu - Viljandi - Otepää

Pukassa kävin katsomassa mitä kuuluu talolle, jota kerran katsoimme hieman "sillä silmällä" - josko sinne olisi saanut avattua haaraosaston Villa Ottilialle. Kyse oli suuresta ja komeastakin talosta, joka oli kuitenkin kovasti remontin tarpeessa. Se oli muodoiltaan ja malliltaan viehättävä, ja olisimme ehkä saattaneet harkita sen ostoa, ellei sen sijainti olisi ollut niin mahdoton. Puka sijaitsee 20 km päässä Otepäältä ja vaikka sinne tulee juna, ei sillä sitten ole paljon muuta matkailijalle tarjota. No, golf-kentät ja Kuutsemäen laskettelukeskus ovat melko lähellä, mutta kun ainakaan tuolloin emme löytäneet Pukasta sanottavammin muita palveluita - ei ensimmäistäkään kahvilaa tai ruokapaikkaa - tuntui hotellin avaaminen sinne aika mahdottomalta.

Nyt siis kävin katsomassa tätä hetken mieltämme kiehtonutta taloa ja sen vieressä nököttänyttä hylättyä rappiotaloa - ja ilokseni huomasin että se pieni rappiotalo oli kunnostettu alusta loppuun ja meidän ihailemamme iso talokin oli saanut uudet katot ja remontti näytti sielläkin olevan käynnissä. Siitähän tuli hyvä mieli! On ihanaa, kun vanhoja komeita rakennuksia pelastetaan.

Vanha talonrämä joka on nyt pantu kuntoon. Yritin löytää kuvaa siitä vuosia sitten, vaan enpä löytänyt.

Tämä komea pytinki aikoinaan alkoi kiehtoa kovasti

Ison talon yhteydessä oleva maakivinen sivurakennus on sekin saanut uuden katon, mitä lumen alta näkyi

Pukasta matka jatkui siis Aakren kautta kohti Viljandia. Aakressa kuvailin kartanoa, joka toimii nykyisin lastentarhana ja juttelin nuoren tyttösen kanssa joka oli ulkoiluttamassa iki-ihanaa vauvakarvaista koiranpentua.

Tyttö ja pinkkikielinen karvapallo

Jõesuu sijaitsee Emajoen suulla, ja minun on lähes mahdotonta ajaa siitä ohi pysähtymättä. Maisemat Võrtsjärvelle ovat Jõesuussa erityisen kauniit ja jos haluaa katsoa maailmaa hieman korkeammalta, voi kivuta uudehkoon lintutorniin siivekkäitä vahtaamaan.

Jõesuun lintutorni

Kultaisia kaisloja Võrtsjärven rannalla

Emajoki virtaa jo vapaana Jõesuussa

Tanssivat puut Võrtsjärven rannalla

Näin matka siis eteni ja lopulta saavuin Viljandiin, joka on herttainen kaupunki Viljandimaan ytimessä. Hieman alta 20.000 asukkaan kaupungin historia on vanha. Se sai alkunsa ensimmäisen kerran jo vuonna 1154 mainitusta linnoituksesta, jonka ympärille alkoi kerääntyä asutusta ja siitä muodostui näin vanhan Sakalan alueen keskus.

Viljandi kohoaa tänä päivänä Viljandi-järven yhdelle reunamalle. Järven toiselta puolen saa hyvän yleiskuvan kaupungin rakenteesta ja rakennuskulttuurista. Aivan rannalle näyttää syntyneen uutta ja modernia pientaloasutusta, mutta muuten kaupunkikuva koostuu pitkälti vanhoista ja sievistä puisista pikkutaloista.

Viljandi on hyvin selkeästi kesäkaupunki, joka on ennen muuta kuuluisa monista musiikkijuhlistaan. Viljandi Folk, Hansapäivät ja Vanhan musiikin päivät tuovat kaupunkiin tuhansia matkaajia kesäisinä viikonloppuina ja täyttävät pienen kaupungin kadut, kahvilat ja puistot.

Mutta kyllä Viljandiin kannattaa poiketa talvellakin! Varsinkin lumen peittämät linnanrauniot ovat komeita kirkasta sinistä taivasta vasten ja maisemat linnoitukselta alas Viljandijärvelle ovat lumoavat.

Rattoisastihan tämäkin päivä meni kuvauksen merkeissä. Eilinen menikin sitten kuvia katsellessa ja niistä parhaita valitessa. Kuten aiemminkin, tein niistä oman kuva-albumin, jonka uskon antavan jonkinmoista käsitystä kulkijalle kaupungista nimeltä Viljandi. Albumin löydät täältä: Päiväretki Viljandiin

Ja kuten jo alussa kerroin, Otepäältä hurauttaa kaupunkiin tunnissa. Eli tässä jälleen oivallinen päiväkohde niille, jotka haluavat tutustua Viroon pitäen Villa Ottiliaa tukikohtanaan. Täältä on niin helppo lähteä kaikkiin ilmansuuntiin - ja jokaisesta ilmansuunnasta löytyy mielenkiintoisia kohteita. Kuten nyt vaikkapa tämä Viljandi.

Tervetuloa siis itse tutustumaan ja elämyksiä kokemaan!

Jälkikirjoitus: Olen esitellyt Viljandia blogissa aiemminkin, joten tässä lisää juttua kaupungista: Viljandin kaupunki esittelyssä . Ja tälläinenkin: Viljandissa hullun kenraalin kanssa.

Paljon muitakin Viljandia sivuavia juttuja löytyy blogista. Suosittelen että jos Viljandi kiinnostaa kokeilette joko tunnisteella tai sitten kirjoitatte blogiin omaan hakukenttään (ylhäällä vasemmalla puolen varsinaista tekstiä) hakusanaksi Viljandi. Näyttäisi tarjoavan 12 eri tarinaa.

Lähellä kaukana kotoa - eli ajelulla Etelä-Virossa

Lupasin eilen että tänään sitä sitten blogissa ajellaan autolla. Ottakaa matkavarusteina mukaanne aurinkolasit ja kumisaappaat. Molempia tarvitaan tällä reissulla. Karttaa ette tarvitse, sen saatte minulta.

Ja lähtee.

Toissapäivänä siis hyppäsimme pitkästä aikaan autoon päämääränä mennä... jonnekin.

Suunnitelmana oli tehdä Daltsut eli Dalai-Lamat. Eli mennä paikkaan, jossa emme ole aiemmin käyneet. (Termi tulee siitä, että Dalai Lama on onnellisen elämän ohjenuoraksi antanut neuvon käydä ainakin kerran vuodessa jossain ennenkokemattomassa paikassa.)

On sellaisiakin paikkoja täällä vielä, onneksi. Vaikka paljonhan me ollaan jo nähty neljässä vuodessa kun ollaan aktiivisesti kierretty maata.

Liikkeelle lähtiessämme aurinko paistoi kirkkaasti. Suunnistimme kohti Pukaa.

Otepää - Otepää Golf - Puka



Pysähdyimme kurkistamaan ensi töiksemme Otepään golf-kenttää, joka sijaitsee Otepään ja Pukan välissä.

Me itse emme golfaa, mutta asiakkaissa löytyy myös tästä harrastuksesta kiinnostuneita, joten tahdoin kurkata miltä kentillä näyttää näin kesäkuussa.

Ja komeassa kunnossa kenttä oli, viheriöt viheriöivät ja järvi kimalteli auringonpaisteessa. Sanovat, että kenttä on yksi Euroopan kauneimpia, vaativakin se kuulemma on, johtuen maastonmuodostuksista. Sanovat myös, että tähän kenttään syntyy himo.

Tässä muutamainen kuva kentältä, kuten huomaatte, väenpaljous ei täällä ahdista. Tässä vaiheessa voi ottaa aurinkolasit esiin:







Otepää Golfin jälkeen matka jatkui kohti Soomaata, tai se oli alkuperäinen suunnitelma. Soomaa on suuri suoalue ja luonnonsuojelualue, joka läpi olen usein ajaa hurauttanut kun olen tullut kesämökiltä kotiin. Kerran näin siellä valtavan maakotkan, joka läväytti siipensä täyteen mittaan pääni päällä, ja sen jälkeen en ole ollut entiseni. Soomaalle tekee mieli usein. Jos vielä kerran sen kotkankin näkisi!

Vaan matkasuunnitelma muuttuu kun Aakren jälkeen näemme ruskean, nähtävyyttä ilmoittavan kyltin: Vooremägi. "Sinne - haa - Daltsut", toteamme yhteen ääneen. Meillä ei ole mitään käsitystä mikä meitä siellä odottaa.

Matkan varrella on taivas mennyt pilveen, ja kun saavumme Vooremäelle, alkaa tihuttaa. Kun nousemme autosta, vettä tulee sitten ronskimminkin. Tässä vaiheessa voitte vetää kumisaappaat jalkaan.

Vooremägi on siis luonnonkaunis mäki Võrtsjärven rannalla.



Mäen huipulla kerrotaan olleen aikanaan puolustuslinnoitus, ja mäki on saanut nimensä sen rakennuttajan Andres Vooren mukaan. Ja minä kun luulin sen tulleen Vuorenpeikoista!



Meitä ei sade oikeasti haittaa, sillä se tekee Vooremäen maastosta ja näkymistä ihania ja utuisia. Ainoa vain, että valokuvaus jää sateen yltyessä vähemmälle, pelkään kameroitteni kastuvan.

Mutta upeaa on, tällaisista maisemista minä tykkään! Vettä, usvaa, utua, pastellin sävyjä:





Sade yltyy, ja tuuli alkaa puhaltaa:



Myös punakylkiset männyt ovat utuun kääriytyneitä Vooremäen tiellä:



Matka jatkuu - tässä vaiheessa vielä suunnitelmana on ajaa Soomaalle.

Vooremägi - Riidaja - Kärstna



Ja taas näemme ruskean kyltin: Riidaja, mõis, tamm ja kabel (= Riidaja, kartano, tammi ja kappeli). Kurvaamme sinne: "Toiset Daltsut!"

Sade on laantunut hieman, kosteaa silti on kun lähdemme ihmettelemään Riidajan kartanon kappelia.

Riidajan kartanosta (saksaksi Morsel Podrigeli) on ensimmäiset merkinnät vuodelta 1593. 1500-luvulta vuoteen 1919 kuului kartano von Strykien suvulle.



Kappeli on kiinni, muuta emme odottaneetkaan. Sen hautausmaalle on viimeiset leposijansa saaneet von Strykien suvun jäsenet. Neuvostoaikana, kuten maan tapa tuolloin oli, haudat häpäistiin, kaadettiin ja ristit katkottiin:



Riidajasta suuntaamme Kärstnaan, joka on sateessa aika ankean näköinen pieni paikka. Kylän bussipysäkillä pitävät sadetta paikalliset tenukepit. Jokaisen tuvan ikkunasta kurkitaan vierasta autoa.

Kärstnassa ja sen ympäristössä käytiin 1918-1920 vapaussodassa taisteluita ja Kärstnan nähtävyys onkin tuon sodan uhreille pystytetty muistomerkki. (Kolmas Daltsu - tätäkään emme ennen ole nähneet):



Kärstna - Tuhalaane - Muti - Karksi



Kärstnasta matka jatkuu Tuhalaaneen ja sieltä kohti Karksia. Kun näemme taas ruskean kyltin: Muti maastikukaitseala (Mutin suojelualue). Sinne! Neljäs Daltsu!

Ja kaunis onkin tuo pieni luonnonsuojelualue. Aurinko paistaa jälleen ja lähdemme tutustumaan Mutin niittyihin ja kosteikkoihin. Koirat pääsevät myös nauttimaan luonnosta ja Latte sukeltelee eestaas niittyjen kukkamereen.



Nyt tarvitaan sekä aurinkolaseja että saappaita - taas sataa:



Minulla saappaita ei matkassa ollut. Ja Mutissa, loikkiessani märillä niityillä vettyivät niin kankaiset lenkkarini kuin farkkujeni lahkeet aina polviin asti.

Matka jatkuu Mutista Karksiin, jossa käyn ostamassa pienestä kyläkaupasta kuivat sukat.

Tässä vaiheessa olemme hylänneet suunnitelmat Soomaasta. Minulle on tullut uusi idea: ajetaan Valgaan ja käydään syömässä hyvin korealaisessa Horan-ravintolassa. Linkamaa ei tarvitse houkutella, Karksista matka jatkuukin siis kohti kaakkoa, silmissä kiiltelee Sanjok-seesamivasikka ja valkosipuliporkkanaraaste.

Karksi - Helme - Valga/Valka



Matkan varrelle jäävät vielä Helmen ritarilinnan rauniot. Vaikka lenkkarit ovat märät ja nihkeännahkeat farkunlahkeet läpsivät pitkin kinttuja, täytyy toki tämäkin nähtävyys kuvata - tästä ei kuitenkaan tule Daltsu-pisteitä. Helmen raunioilla olemme olleet useasti, on se sen verta komea paikka.



Silti, aina näistä kiviröykkiöistä löytää jotain uutta. Nyt vasta huomasin, että tuossa pinon päällähän on pitkänenäisen miehen profiili:



Ja tässähän on selvästikin karhu!




Valga/Valka

Ja sitten Valgaan ja syömään!

Olemme, kuten kunnon reissulaiset, nälkäiset kuin sudet ja kauniisti katetut ja rakennetut ateriat häviävät lautasilta nopeasti. Niin nopeasti, että kamerakin - tai siis kuvaus - unohtuu.

Ja matka jatkuu. Nyt ulkomaille. Eli Latviaan. Valga/Valkahan on kaksoiskaupunki, puolet siitä on Viron puolella, puolet Latvian puolella.

Ensimmäiseksi suuntaamme neuvostoaikaiselle ulkoilmateatterille, joka toimii nykyisin nuorison kokoontumispaikkana. Kimmo lähtee koirien kanssa metsään hyttysten syötäväksi, minä kuvailen tätä viehättävää köyhän miehen amfiteatteria.





Teatterin edessä olevassa kanaalissa uiskentelee sorsaäiti poikasineen:





Outo neuvostoajan Väinämöinen - vai kansanvalistaja katselee mäeltä sorsia, sanosinko aika kivettynein kasvoin. Neuvostotaidetta ei voi ainakaan moittia liiasta plastillisuudesta:



Väinämöisen tuikeiden silmien alta matka jatkuu Valkan vanhalle hautausmaalle, jossa emme ole aiemmin käyneet. Viides ja viimeinen Daltsu!



Ja kylläpä onkin jännä paikka, hautausmaat usein ovat. Jokainen jollain lailla omanlaisensa. Ja tämä latvialainen jälleen täysin erilainen kuin yksikään toinen, jossa olen käynyt.

Yleisilme on siisti ja jollain lailla puutarhamainen. Kukkien ohella, haudoille on istutettu paljon puita ja pensaita, on katajia, on kirjavalehtisiä vaahteroita, pallotuijia...







Tällaistakaan hautaa ei ihan heti Suomessa vastaan tule - kuka sanoo että kaiken pitää olla synkeää ja jylhää ja ankaraa. Tässä on ainakin väriä!



Näistä pehmeistä pedeistä pidin myös - samanlaisia uusia hautoja en ole missään muualla nähnyt. Hautoja katsoessa tuntui keveältä, tuntui että vainajat oli peitelty lämmöllä ja pehmeydellä, keveillä mullilla:





Hautausmaalla on rauhallista kierrellä. Väriloistoa tarjosivat myös kalmistoa reunustavat lupiininiityt:



Hautausmailla voisi kierrellä vaikka kuinka pitkään - en koe sitä millään lailla makaaberiksi. Ajatus vaeltelee monenlaisia polkuja, keitä he ovat olleet, millaista on elämä on ollut heidän aikanaan.

Näiden ihmisten elämänkohtaloita pohdimme vielä kotiin ajaessamme - keitä he olivat? Miksi heidät, suomalaiset, on haudattu Valkan latvialaiselle hautausmaalle? Emme ehkä koskaan saa vastausta.





Näitä ajatuksia ja kokemuksia mielessä pyöritellen palaamme Valkasta kotia kohti.

Olemme jälleen nähneet ja kokeneet monenlaista. Käyneet jopa ulkomailla. Yhdessä päivässä. Muutamassa tunnissa. Viro on pieni maa ja Etelä-Virossa on paljon nähtävää, kun osaa vain katsoa.

Olen tarjoillut teille karttaa vain pieninä paloina. Tässä lopuksi ajoreittimme -- ja huomaatte, emme olleet koko aikana 50 kilometriä kauempana Otepäältä! Nämä kaikki nähtävyydet ovat siis vain kivenheiton päässä Villa Ottiliasta.



Tervetuloa tekemään reissu ihan todellisestikin! Tässähän teillä onkin jo kartta valmiina.