Aurinkoinen päiväretki Viljandiin

Toissapäivänä tuntui taas siltä, että on päästävä reissuun. Kimmo jäi Latten kanssa kotiin ja minä hyppäsin kameran kanssa Punaiseen Ranskattareen ja lähdin ohjustamaan kohti Viljandia. Siellä kun en ole aikoihin käynytkään.

Ilma oli mitä ihanin, sellainen paras mahdollinen kevättalven päivä. Aurinko paistaa, tiet ovat kuivia, pakkasta lähtiessä -14°C ja palatessa hieman vähemmän. Mikäpä minun oli ajellessa, melkein ääneen olisin voinut laulaa, kun auto kulki joutuisasti eikä talviajo pelottanut tippaakaan.

Meiltä Viljandiin ajaa tasan tunnissa - sen tarkistin paluumatkalla jolloin ajoin tuon huiskaleen pysähtymättä. Mennessä sitten kiemurtelin pikkuteillä ja poikkesin outoihin ja ihaniin paikkoihin. Oudoiksi voi laskea pikkuruiset tiet, jotka veivät minut vaikkapa Aakren teollisuusalueelle, missä oli aika hylätyn näköistä hallia ja rakennusta monilta eri aikakausilta.

Oli minulla päämäärää ajelussa kuitenkin sen verran, että lähdin etsimään kartanoita, joita en ole aiemmin nähnyt tai kuvannut. Ensimmäinen oli tässä ihan lähellä, Paluperassa, seuraava juuri Aakressa ja kolmas Vana-Võidussa. Kaikki kuvat kartanoista ja niiden lisärakennuksista ja puistoista ja kuisteista on nyt lisätty jatkavasti kasvavaan kuva-albumiini, jossa tällä hetkellä jo 102 kuvaa mitä erilaisimmista kartanoista. Ja se siis tässä: Viron kartanot. 

Reittini kulki linjaa: Otepää - Palupera - Puka -Aakre - Jõesuu - Vana-Võidu - Viljandi - Otepää

Pukassa kävin katsomassa mitä kuuluu talolle, jota kerran katsoimme hieman "sillä silmällä" - josko sinne olisi saanut avattua haaraosaston Villa Ottilialle. Kyse oli suuresta ja komeastakin talosta, joka oli kuitenkin kovasti remontin tarpeessa. Se oli muodoiltaan ja malliltaan viehättävä, ja olisimme ehkä saattaneet harkita sen ostoa, ellei sen sijainti olisi ollut niin mahdoton. Puka sijaitsee 20 km päässä Otepäältä ja vaikka sinne tulee juna, ei sillä sitten ole paljon muuta matkailijalle tarjota. No, golf-kentät ja Kuutsemäen laskettelukeskus ovat melko lähellä, mutta kun ainakaan tuolloin emme löytäneet Pukasta sanottavammin muita palveluita - ei ensimmäistäkään kahvilaa tai ruokapaikkaa - tuntui hotellin avaaminen sinne aika mahdottomalta.

Nyt siis kävin katsomassa tätä hetken mieltämme kiehtonutta taloa ja sen vieressä nököttänyttä hylättyä rappiotaloa - ja ilokseni huomasin että se pieni rappiotalo oli kunnostettu alusta loppuun ja meidän ihailemamme iso talokin oli saanut uudet katot ja remontti näytti sielläkin olevan käynnissä. Siitähän tuli hyvä mieli! On ihanaa, kun vanhoja komeita rakennuksia pelastetaan.

Vanha talonrämä joka on nyt pantu kuntoon. Yritin löytää kuvaa siitä vuosia sitten, vaan enpä löytänyt.

Tämä komea pytinki aikoinaan alkoi kiehtoa kovasti

Ison talon yhteydessä oleva maakivinen sivurakennus on sekin saanut uuden katon, mitä lumen alta näkyi

Pukasta matka jatkui siis Aakren kautta kohti Viljandia. Aakressa kuvailin kartanoa, joka toimii nykyisin lastentarhana ja juttelin nuoren tyttösen kanssa joka oli ulkoiluttamassa iki-ihanaa vauvakarvaista koiranpentua.

Tyttö ja pinkkikielinen karvapallo

Jõesuu sijaitsee Emajoen suulla, ja minun on lähes mahdotonta ajaa siitä ohi pysähtymättä. Maisemat Võrtsjärvelle ovat Jõesuussa erityisen kauniit ja jos haluaa katsoa maailmaa hieman korkeammalta, voi kivuta uudehkoon lintutorniin siivekkäitä vahtaamaan.

Jõesuun lintutorni

Kultaisia kaisloja Võrtsjärven rannalla

Emajoki virtaa jo vapaana Jõesuussa

Tanssivat puut Võrtsjärven rannalla

Näin matka siis eteni ja lopulta saavuin Viljandiin, joka on herttainen kaupunki Viljandimaan ytimessä. Hieman alta 20.000 asukkaan kaupungin historia on vanha. Se sai alkunsa ensimmäisen kerran jo vuonna 1154 mainitusta linnoituksesta, jonka ympärille alkoi kerääntyä asutusta ja siitä muodostui näin vanhan Sakalan alueen keskus.

Viljandi kohoaa tänä päivänä Viljandi-järven yhdelle reunamalle. Järven toiselta puolen saa hyvän yleiskuvan kaupungin rakenteesta ja rakennuskulttuurista. Aivan rannalle näyttää syntyneen uutta ja modernia pientaloasutusta, mutta muuten kaupunkikuva koostuu pitkälti vanhoista ja sievistä puisista pikkutaloista.

Viljandi on hyvin selkeästi kesäkaupunki, joka on ennen muuta kuuluisa monista musiikkijuhlistaan. Viljandi Folk, Hansapäivät ja Vanhan musiikin päivät tuovat kaupunkiin tuhansia matkaajia kesäisinä viikonloppuina ja täyttävät pienen kaupungin kadut, kahvilat ja puistot.

Mutta kyllä Viljandiin kannattaa poiketa talvellakin! Varsinkin lumen peittämät linnanrauniot ovat komeita kirkasta sinistä taivasta vasten ja maisemat linnoitukselta alas Viljandijärvelle ovat lumoavat.

Rattoisastihan tämäkin päivä meni kuvauksen merkeissä. Eilinen menikin sitten kuvia katsellessa ja niistä parhaita valitessa. Kuten aiemminkin, tein niistä oman kuva-albumin, jonka uskon antavan jonkinmoista käsitystä kulkijalle kaupungista nimeltä Viljandi. Albumin löydät täältä: Päiväretki Viljandiin

Ja kuten jo alussa kerroin, Otepäältä hurauttaa kaupunkiin tunnissa. Eli tässä jälleen oivallinen päiväkohde niille, jotka haluavat tutustua Viroon pitäen Villa Ottiliaa tukikohtanaan. Täältä on niin helppo lähteä kaikkiin ilmansuuntiin - ja jokaisesta ilmansuunnasta löytyy mielenkiintoisia kohteita. Kuten nyt vaikkapa tämä Viljandi.

Tervetuloa siis itse tutustumaan ja elämyksiä kokemaan!

Jälkikirjoitus: Olen esitellyt Viljandia blogissa aiemminkin, joten tässä lisää juttua kaupungista: Viljandin kaupunki esittelyssä . Ja tälläinenkin: Viljandissa hullun kenraalin kanssa.

Paljon muitakin Viljandia sivuavia juttuja löytyy blogista. Suosittelen että jos Viljandi kiinnostaa kokeilette joko tunnisteella tai sitten kirjoitatte blogiin omaan hakukenttään (ylhäällä vasemmalla puolen varsinaista tekstiä) hakusanaksi Viljandi. Näyttäisi tarjoavan 12 eri tarinaa.

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle

Kevään merkkejä matkalla Viljandiin

Ajoimme eilen Otepäältä Viljandiin ja takaisin, hieman kierrellen pääteiden ulkopuolella. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen.

Otepää on sen verran korkealla - vaikka niin on Viljandikin - että meiltä ei lumet aivan ensimmäisten joukossa lähde. Toki meilläkin jo maa on isoilta alueilta paljas.

Matkan varrella yllätyin siitä miten vehreää paikoittelen oli. Pelloilla  vihersi oras - lienikö kuuluisaa Sangasten ruista, joka on siitä erikoinen, että se lähtee heti kasvuun lumien sulettua.

Nuorta orasta pelloilla

Paluumuuttajat ovat nyt liikkeellä. Koko reissun ajan näimme suuria ja pieniä lintuauroja, useimmiten hanhia, matkalla Pohjolaan. Ensimmäiset haikaratkin ovat jo saapuneet ja risupesistä pilkoittaa valkeita päitä kun mammahaikarat aloittelevat hautomista.

Paluumuuttajat ovat liikkeellä

Viljandissa aurinko paistoi ja sulatteli lunta, jota toki oli paikoitellen vielä runsaasti. Silti bongasin kevään ensimmäiset kukat juuri Viljandissa, vaikka silmä kovana yritin tien varrelta nähdä leskenlehtiä, jotka tietenkin ovat ne viralliset kevään luonnonkukat.

Tässä kukkia Viljandista, erään talon seinämältä:

Viroksi näiden kukkijoiden nimi on märtsikellukesed. (Leucojum vernum) Suomeksi käytetään kahtakin nimeä: kevälumipisara tai kevätkello.

Jos ovat linnut ja kasvit ja varhaiset kukkijat varmoja kevään merkkejä, ovat ihmiset myös hyviä  tulevan vuodenajan indikaattoreita. Keväällä hymy on herkässä ja mieli iloinen. Ja keväällä kevennetään asustusta ja aletaan  pelata vaikkapa jalkapalloa!

Järvi on jäässä ja lunta on maassa, mutta pojat ovat siitä huolimatta aloittaneet jalkapallokauden.

Paluussa kiersimme Võrtsjärveä itäpuolelta ja näimme jo paikoitellen tulva-alueita. Pahin tulva-aika ei ole vielä alkanut, mutta epäilen, että tänäkin vuonna joitain taloja jää veden varaan ja vettä saattaa nousta tiellekin.

Uutisissa on jo kerrottu että Emajoen pinta on nousussa, samoin Purtsijoen ja monen muunkin joen.

Joet alkavat tulla yli äyräittensä

Viimeinen pysähdyksemme oli Jõesuussa, Võrtsjärven koilliskulmassa, jossa tunnetusti on ollut tulvia useina keväinä. Nytkin vesi on jo vallannut lintutornin, mutta suurta tulvaa ei vielä ollut.

Maisemat Jõesuussa olivat silti upeat- järvi oli osittain jo auki ja aurinko kimmelsi vapaana virtaavasta vedestä satumaisen kauniina.

Lintutorni on jo veden vallassa

Vesi kimmeltää sulassa kohdassa

Pienet puut odottavat vielä lehtiä, mutta järvi kimmeltää takana jo lupaavasti, kevään merkkinä.

Võrtsjärven hyinen kuvausreissu

Kuten eilen kerroin teimme hyisen retken Võrtsjärven maisemiin, hieman dramaattisin seurauksin. Tai ainakin kääntein.

Nyt jälkikäteen sitä miettii, että oliko ylipäätänsä järkevää lähteä liikkeelle noin kylmään ilmaan. Me kun emme kuitenkaan ole mitään eskimoita synnyltämme saati kokemuksiltamme. Mitä jos auto olisi hajonnut sinne vihoviimeiseen Kivilõppeen, missä ei ollut ketään eikä mitään? - Paitsi se hankeen hyytynyt maajussi, jota Kimmo lähti pelastamaan, unohtaen minut järven jäälle palelemaan.

No, jo riittää pakkasseikkailun puiminen. Ja on kuvien vuoro. Sillä kuvaamaanhan minä lähdin, ja kyllähän minä hienoja kuvia sainkin.

Lähdimme siis varhain aamulla liikkeelle ja jätimme nopeasti Otepään hihtomaisemat taaksemme:

Pukan tiellä ajellessamme aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, valon määrä oli suorastaan huikea:

Lumi muovaili taideteoksia puiden oksille. Tämäkin on kuin pieni pallukoita syöksevä suihkulähde:

Ensimmäinen varsinainen matkakohteemme oli Vooremägi, joka sijaitsee Võrtsjärven eteläpohjukassa. Vooremäellä on aikanaan ollut linnake, nyt jäljellä on vain suuri mäki josta aukeaa hienot näkymät järvelle:

Minä lähdin talsimaan järven jäälle, Kimmo tyytyi pieneen kävelylenkkiin Latten kanssa ja jäi sitten odottelemaan minua autoon. Kylmää oli, mutta kaunista:

Vooremäeltä jatkamme matkaa ja löydämme kartalta pienen paikan nimeltä Kivilõppe. Päätämme lähteä sinne. Jo pelkästään sen vuoksi että nimi kuullostaa jännältä. Kivien loppu.

Matkalla pysähdymme Suislepassa ja ihmettelemme sen kartanoa ja vanhaa myllyä.

Jatkamme matkaa Suislepasta kohti Kivilõppeä ja eksymme. Se ei haittaa, sillä maisemat ovat silmää hivelevän upeita:

Ihmisiä ei näy missään. Talojakin on hyvin harvakseltaan, eikä savupiipuista nouse savua. Tuntuu että olemme tulleet maailman loppuun, jossa ei ole ketään muuta kuin me:

Lopulta saavumme perille ja minä lähden yksin rannalle kuvaamaan tunnetuin seurauksin:

Kun lopulta olin päässyt takaisin autoon ja kun väärinkäsitys oli selvitetty, olin kuitenkin sitä paljon tuohtunut, että halusin lähteä vain kotiin. Kimmo yritti kuitenkin viritellä matkatunnelmia, ja ehdotti että ajamme Valmaan, Võrtsjärven pohjoiskärkeen ja kierrämme järven myötäpäivää.

Näin tapahtuu. Nyt olen aika haluton poistumaan autosta, mutta sitten aukeaa taas tällaisia peltomaisemia, ja enhän minä malta olla niitä kuvaamatta:

Viimeinen pysähdys on Jõesuun lintutornissa, jonne kapuan. Olen yhä kylmissäni, mutta jos näkymät ovat tällaiset, kylmyys on sittenkin sivuseikka:

Että tällainen kuvauskeikka. Nyt on nuha ja yskä. Mutta onpahan myös tukku valokuvia muistoksi.

Yllä niitä onkin jo aikamoinen otos. Jos joku haluaa kuitenkin katsoa kuvia enemmän, niin olen tehnyt niistä tällaisen kansion: Võrtsjärven maisemia.

Tervetuloa tutustumaan huuruisiin maisemiin kodin lämmöstä.

Lähellä kaukana kotoa - eli ajelulla Etelä-Virossa

Lupasin eilen että tänään sitä sitten blogissa ajellaan autolla. Ottakaa matkavarusteina mukaanne aurinkolasit ja kumisaappaat. Molempia tarvitaan tällä reissulla. Karttaa ette tarvitse, sen saatte minulta.

Ja lähtee.

Toissapäivänä siis hyppäsimme pitkästä aikaan autoon päämääränä mennä... jonnekin.

Suunnitelmana oli tehdä Daltsut eli Dalai-Lamat. Eli mennä paikkaan, jossa emme ole aiemmin käyneet. (Termi tulee siitä, että Dalai Lama on onnellisen elämän ohjenuoraksi antanut neuvon käydä ainakin kerran vuodessa jossain ennenkokemattomassa paikassa.)

On sellaisiakin paikkoja täällä vielä, onneksi. Vaikka paljonhan me ollaan jo nähty neljässä vuodessa kun ollaan aktiivisesti kierretty maata.

Liikkeelle lähtiessämme aurinko paistoi kirkkaasti. Suunnistimme kohti Pukaa.

Otepää - Otepää Golf - Puka



Pysähdyimme kurkistamaan ensi töiksemme Otepään golf-kenttää, joka sijaitsee Otepään ja Pukan välissä.

Me itse emme golfaa, mutta asiakkaissa löytyy myös tästä harrastuksesta kiinnostuneita, joten tahdoin kurkata miltä kentillä näyttää näin kesäkuussa.

Ja komeassa kunnossa kenttä oli, viheriöt viheriöivät ja järvi kimalteli auringonpaisteessa. Sanovat, että kenttä on yksi Euroopan kauneimpia, vaativakin se kuulemma on, johtuen maastonmuodostuksista. Sanovat myös, että tähän kenttään syntyy himo.

Tässä muutamainen kuva kentältä, kuten huomaatte, väenpaljous ei täällä ahdista. Tässä vaiheessa voi ottaa aurinkolasit esiin:







Otepää Golfin jälkeen matka jatkui kohti Soomaata, tai se oli alkuperäinen suunnitelma. Soomaa on suuri suoalue ja luonnonsuojelualue, joka läpi olen usein ajaa hurauttanut kun olen tullut kesämökiltä kotiin. Kerran näin siellä valtavan maakotkan, joka läväytti siipensä täyteen mittaan pääni päällä, ja sen jälkeen en ole ollut entiseni. Soomaalle tekee mieli usein. Jos vielä kerran sen kotkankin näkisi!

Vaan matkasuunnitelma muuttuu kun Aakren jälkeen näemme ruskean, nähtävyyttä ilmoittavan kyltin: Vooremägi. "Sinne - haa - Daltsut", toteamme yhteen ääneen. Meillä ei ole mitään käsitystä mikä meitä siellä odottaa.

Matkan varrella on taivas mennyt pilveen, ja kun saavumme Vooremäelle, alkaa tihuttaa. Kun nousemme autosta, vettä tulee sitten ronskimminkin. Tässä vaiheessa voitte vetää kumisaappaat jalkaan.

Vooremägi on siis luonnonkaunis mäki Võrtsjärven rannalla.



Mäen huipulla kerrotaan olleen aikanaan puolustuslinnoitus, ja mäki on saanut nimensä sen rakennuttajan Andres Vooren mukaan. Ja minä kun luulin sen tulleen Vuorenpeikoista!



Meitä ei sade oikeasti haittaa, sillä se tekee Vooremäen maastosta ja näkymistä ihania ja utuisia. Ainoa vain, että valokuvaus jää sateen yltyessä vähemmälle, pelkään kameroitteni kastuvan.

Mutta upeaa on, tällaisista maisemista minä tykkään! Vettä, usvaa, utua, pastellin sävyjä:





Sade yltyy, ja tuuli alkaa puhaltaa:



Myös punakylkiset männyt ovat utuun kääriytyneitä Vooremäen tiellä:



Matka jatkuu - tässä vaiheessa vielä suunnitelmana on ajaa Soomaalle.

Vooremägi - Riidaja - Kärstna



Ja taas näemme ruskean kyltin: Riidaja, mõis, tamm ja kabel (= Riidaja, kartano, tammi ja kappeli). Kurvaamme sinne: "Toiset Daltsut!"

Sade on laantunut hieman, kosteaa silti on kun lähdemme ihmettelemään Riidajan kartanon kappelia.

Riidajan kartanosta (saksaksi Morsel Podrigeli) on ensimmäiset merkinnät vuodelta 1593. 1500-luvulta vuoteen 1919 kuului kartano von Strykien suvulle.



Kappeli on kiinni, muuta emme odottaneetkaan. Sen hautausmaalle on viimeiset leposijansa saaneet von Strykien suvun jäsenet. Neuvostoaikana, kuten maan tapa tuolloin oli, haudat häpäistiin, kaadettiin ja ristit katkottiin:



Riidajasta suuntaamme Kärstnaan, joka on sateessa aika ankean näköinen pieni paikka. Kylän bussipysäkillä pitävät sadetta paikalliset tenukepit. Jokaisen tuvan ikkunasta kurkitaan vierasta autoa.

Kärstnassa ja sen ympäristössä käytiin 1918-1920 vapaussodassa taisteluita ja Kärstnan nähtävyys onkin tuon sodan uhreille pystytetty muistomerkki. (Kolmas Daltsu - tätäkään emme ennen ole nähneet):



Kärstna - Tuhalaane - Muti - Karksi



Kärstnasta matka jatkuu Tuhalaaneen ja sieltä kohti Karksia. Kun näemme taas ruskean kyltin: Muti maastikukaitseala (Mutin suojelualue). Sinne! Neljäs Daltsu!

Ja kaunis onkin tuo pieni luonnonsuojelualue. Aurinko paistaa jälleen ja lähdemme tutustumaan Mutin niittyihin ja kosteikkoihin. Koirat pääsevät myös nauttimaan luonnosta ja Latte sukeltelee eestaas niittyjen kukkamereen.



Nyt tarvitaan sekä aurinkolaseja että saappaita - taas sataa:



Minulla saappaita ei matkassa ollut. Ja Mutissa, loikkiessani märillä niityillä vettyivät niin kankaiset lenkkarini kuin farkkujeni lahkeet aina polviin asti.

Matka jatkuu Mutista Karksiin, jossa käyn ostamassa pienestä kyläkaupasta kuivat sukat.

Tässä vaiheessa olemme hylänneet suunnitelmat Soomaasta. Minulle on tullut uusi idea: ajetaan Valgaan ja käydään syömässä hyvin korealaisessa Horan-ravintolassa. Linkamaa ei tarvitse houkutella, Karksista matka jatkuukin siis kohti kaakkoa, silmissä kiiltelee Sanjok-seesamivasikka ja valkosipuliporkkanaraaste.

Karksi - Helme - Valga/Valka



Matkan varrelle jäävät vielä Helmen ritarilinnan rauniot. Vaikka lenkkarit ovat märät ja nihkeännahkeat farkunlahkeet läpsivät pitkin kinttuja, täytyy toki tämäkin nähtävyys kuvata - tästä ei kuitenkaan tule Daltsu-pisteitä. Helmen raunioilla olemme olleet useasti, on se sen verta komea paikka.



Silti, aina näistä kiviröykkiöistä löytää jotain uutta. Nyt vasta huomasin, että tuossa pinon päällähän on pitkänenäisen miehen profiili:



Ja tässähän on selvästikin karhu!




Valga/Valka

Ja sitten Valgaan ja syömään!

Olemme, kuten kunnon reissulaiset, nälkäiset kuin sudet ja kauniisti katetut ja rakennetut ateriat häviävät lautasilta nopeasti. Niin nopeasti, että kamerakin - tai siis kuvaus - unohtuu.

Ja matka jatkuu. Nyt ulkomaille. Eli Latviaan. Valga/Valkahan on kaksoiskaupunki, puolet siitä on Viron puolella, puolet Latvian puolella.

Ensimmäiseksi suuntaamme neuvostoaikaiselle ulkoilmateatterille, joka toimii nykyisin nuorison kokoontumispaikkana. Kimmo lähtee koirien kanssa metsään hyttysten syötäväksi, minä kuvailen tätä viehättävää köyhän miehen amfiteatteria.





Teatterin edessä olevassa kanaalissa uiskentelee sorsaäiti poikasineen:





Outo neuvostoajan Väinämöinen - vai kansanvalistaja katselee mäeltä sorsia, sanosinko aika kivettynein kasvoin. Neuvostotaidetta ei voi ainakaan moittia liiasta plastillisuudesta:



Väinämöisen tuikeiden silmien alta matka jatkuu Valkan vanhalle hautausmaalle, jossa emme ole aiemmin käyneet. Viides ja viimeinen Daltsu!



Ja kylläpä onkin jännä paikka, hautausmaat usein ovat. Jokainen jollain lailla omanlaisensa. Ja tämä latvialainen jälleen täysin erilainen kuin yksikään toinen, jossa olen käynyt.

Yleisilme on siisti ja jollain lailla puutarhamainen. Kukkien ohella, haudoille on istutettu paljon puita ja pensaita, on katajia, on kirjavalehtisiä vaahteroita, pallotuijia...







Tällaistakaan hautaa ei ihan heti Suomessa vastaan tule - kuka sanoo että kaiken pitää olla synkeää ja jylhää ja ankaraa. Tässä on ainakin väriä!



Näistä pehmeistä pedeistä pidin myös - samanlaisia uusia hautoja en ole missään muualla nähnyt. Hautoja katsoessa tuntui keveältä, tuntui että vainajat oli peitelty lämmöllä ja pehmeydellä, keveillä mullilla:





Hautausmaalla on rauhallista kierrellä. Väriloistoa tarjosivat myös kalmistoa reunustavat lupiininiityt:



Hautausmailla voisi kierrellä vaikka kuinka pitkään - en koe sitä millään lailla makaaberiksi. Ajatus vaeltelee monenlaisia polkuja, keitä he ovat olleet, millaista on elämä on ollut heidän aikanaan.

Näiden ihmisten elämänkohtaloita pohdimme vielä kotiin ajaessamme - keitä he olivat? Miksi heidät, suomalaiset, on haudattu Valkan latvialaiselle hautausmaalle? Emme ehkä koskaan saa vastausta.





Näitä ajatuksia ja kokemuksia mielessä pyöritellen palaamme Valkasta kotia kohti.

Olemme jälleen nähneet ja kokeneet monenlaista. Käyneet jopa ulkomailla. Yhdessä päivässä. Muutamassa tunnissa. Viro on pieni maa ja Etelä-Virossa on paljon nähtävää, kun osaa vain katsoa.

Olen tarjoillut teille karttaa vain pieninä paloina. Tässä lopuksi ajoreittimme -- ja huomaatte, emme olleet koko aikana 50 kilometriä kauempana Otepäältä! Nämä kaikki nähtävyydet ovat siis vain kivenheiton päässä Villa Ottiliasta.



Tervetuloa tekemään reissu ihan todellisestikin! Tässähän teillä onkin jo kartta valmiina.