Turku-matkapäiväkirja, viimeinen osa: Kulttuuripääkaupunki 2011

Viimeinen osa viime viikonlopun matkapäiväkirjasta tulee tässä.

Lauantai meni siis Kieli-instituutin (sittemmin Turun Yliopiston Kääntäjänkoulutuslaitos) kurssikaverien tapaamisessa. Sunnuntai oli omistettu vapaamuotoiselle haahoilulle kaupungissa. Oppaana minulla olivat kolkkasisaret Jaana ja Sarkki:

Valloittavat Turku-oppaani

Palaaminen vanhaan opiskelukaupunkiin monen monituisen vuoden jälkeen on avartava kokemus. Kaupungin näkee aivan uusin silmin.

Nuorena sitä lähinnä kulutti kaupunkia. Tahtoo sanoa, kulki paikasta toiseen sen enemmälti näkemäänsä havainnoimatta. Lomps lomps sitä marssi Tuomiokirkon ohi, päämääränä Kieli-instituutti. Ei siinä joutanut kirkkoa ihmettelemään, oli tärkeämpää mietittävää. Kipin kapin Aurasillan yli, sen enempää ihailematta jokea reunustavia vanhoja rakennuksia tai laivoja. Siinä meni Hovioikeuden talo ja äkkiä ohi Pietari Brahen patsaan että ehtii sopivasti bussille.

Nyt äkkiä jokainen katukulma tarjosi näkymän, joka oli mielenkiintoinen tai kuvauksellinen. Ja minähän tietenkin kuvasin. Tunsin olevani kunnon turisti, vanhassa tutussa kaupungissa.

Ravintolalaivoja Aurajoella

Turun katukuvaan antoi oman pikantin mausteensa Euroopan Kulttuuripääkaupunki 2011 -titteli. Tilataideteoksia oli siroteltu ympäri kaupunkia, kuten Stefan Lindforsin muotoilemat lasikuituiset hylkeet, joita turkulaiset taiteilijat olivat tuunanneet makunsa mukaan:

Herrasmieshylje Turun kaupunginteatterin edustalla.

Jaana ja yönmusta hylje kultainen kala suussaan.

Mukavasti päivä kului nähtävyyksiä ja kulttuurikaupungin antia bongaten. Välillä pysähdyimme sadetta pitämään Cindy- ja Wanha Rahtilaiva -ravintoloissa. Ja päivän lopuksi suuntasimme askeleemme Apteekki-ravintolaan, jonne olimme saaneet sovittua treffit rakkaat opiskelukaverimme Jussin kanssa.

Mutta sitä ennen käydään grillillä! Pienessä vesisateessa nautimme mielihyvästä voihkien Mantu-grillin antimia ja toteamme, että kun kunnon grilliruoka on hyvää, se on todella hyvää! Eikä Mantun annoksissa pihtailla atrian tai lisäkkeiden määrässä.

Tytöt käyvät ulkona syömässä.

Päivän kuva-annista tein gallerian, johon suosittelen tutustumista jos Turun näköalat suinkaan kiinnostavat. Ja on siellä muutama kaunis potretti minustakin, pitkästä aikaa.

Tässä tuo kuvagalleria, sinne siis klikaten: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Maanantai oli paluupäivä. Johon siihenkin sisältyi yllättävä ja mieluisa tapaaminen.

Olin lähtenyt jalkapelillä kohti Rautatieasemaa, toisessa kädessä ilmeisesti kiviä sisältävä matkakassini, jossa ei ollut pyöriä. Tuomiokirkolle päästyäni olin jo aivan katki, kassin kantokahvat syvälle kämmeneen pureutuneina. Hiki valui ja tuntui että kädet olivat venyneet nilkkojen tasolle, kuten orankeilla tapaa olla.

Nipin napin jaksan horjua Aurasillan yli ja siitä kohti Turun kaupunginkirjastoa. Sitten loppuu puhti. Puuskutan ja hikoilen ja olen epätoivoinen. Katson ohikiitäviä polkupyöriä ja niiden tarakoita. Tuonne kun saisin raskaan taakkani nostettua! Ohi kulkee monenlaista opiskelijaa, on nuorta ja vanhaa miestä, joilta on turha apua pyytää. Puhisen itsekseni että sankarillisuus on kadonnut nykypäivinä maailmasta. Ja nostan painavan kassini taas ilmaan ja lähden paarustamaan eteenpäin.

Kun viereeni ilmestyy ilmestyksen kaltainen, pellavapäinen Apollo, joka pehmeällä nuotilla kysyy ystävällisesti voisiko hän mahdollisesti minua auttaa. Olen kohdannut Turun viimeisen ritarin, komean ja salskean Kirillin, joka keveästi nappaa laukkuni ja lähtee sitä kantamaan ylös Kauppiaskatua. Silmiini syttyvät tähdet, enkä tiedä miten Kirilliä kiittäisin.

Niin me taivallamme ylös Kauppiaskatua ja jatkamme kohti Rautatieasemaa. Kirill vie laukkuni perille asti, vaikka hänen kotinsa on jo jäänyt taakse. Juttelemme lyhyen kävelyretkemme aikana monenlaista elämästä, opiskelusta ja Suomesta ja Turusta. Kerron osallistuneeni kurssini valmistumisen 30-vuotispäiville ja Kirill nauraa, ettei hän ollut silloin vielä syntynytkään.

Ilman Kirilliä en olisi ehtinyt junaan, johon olin tähdännyt. Niinpä lähetän hänelle, näin blogini kautta vielä kerran kiitokset! Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Kirill ja Tiinan onnettoman painava matkakassi Rautatieaseman edessä.

Tällainen oli siis Turun reissuni, monin tavoin inspiroiva ja antoisa!

Ja kun kiittelemään ryhdyin, niin tässä vielä kerran kiitos kaikille asianomaisille: Ifalle joka kutsui vanhan instarin jengin kokoon, Jaanalle joka tarjosi mainion yösijan ja hienot grillibileet, Sarkille ja Jussille aina yhtä ihastuttavasta seurasta ja Mantun grillille pöperöistä, joiden energiamäärällä pitäisi jaksaa parikin päivää ilman lisätankkausta.

Ja lopuksi vielä kerran tuo linkki kuvagalleriaan, jos ehti ylhäällä se jo unohtua: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa

Võsulle violetin taivaan alla

Kirjoittelen tätä postausta Huvikummun suuresta salista, läppäriltä. Aurinko alkaa vihdoinkin sammutella viimeisiä säteitään; Võsun lahdella on vielä muutama kultainen valoviiru nähtävissä meren pinnalla, mutta hiljalleen yö saapuu ja kietoo kaiken mustaan vaippaansa.

Minulla palaa muutama kynttilä salin pöydällä. Laitoin takkaankin muutaman puun, sillä sali oli aavistuksen kylmä tullessani; Võsulla on ilmeisemmin viime päivät sadellut ja tuullut. Salin seinät ja katon suuret parrut heijastelevat kynttilänvaloa punasävyisinä. Radiosta tulee hyvää musiikkia ja minulla on todella hyvä ja rauhaisa olo.

Tulin tänne siivoilemaan ja järjestelemään paikkoja ensi kuun vieraille. Koska meillä on Ottiliassa vieraita, jäi Kimmo hoitelemaan taloa ja minä lähdin yksin liikkeelle.Ja tiedättekö, minä nautin ajomatkasta, vaikka ilma oli enemmän kuin epävakainen. Välillä satoi, välillä ukosti, välillä aurinko paistoi ja maailma oli pelkkää draamaa ja väriä! Hyvä etten ajanut välillä tieltä ulos kun silmä upposi mielettömän kauniisiin maisemiin, ja ennen kaikkea peltojen huimiin väreihin ukkospäivänä.

Koska minulla ei ollut kiire minnekään pysähdyin useamman kerran ja kuvailin näitä ihmeellisiä dramaattisia peltoja violetin taivaan alla.

Tässä on vain pienoinen otos matkan varrelta kuvaamaani, mutta ehkä saatte käsityksen millaisen ihmeellisen taivaan alla minulla oli tänään ilo ja onni matkaa taittaa.

Ei siis ihme, että olen vieläkin kaiken kauneudesta ja Võsun omaperäisestä rauhasta yhä ihmeen hyvällä ja harmonisella mielellä. Ja voin todeta, että onnellinen olen kun saan aika ajoin nauttia tällaisista näkymistä: laajoista peltomaisemista, niiden poimuista ja syvänteistä, niiden vaihtuvista väreistä ja upeista muodoista.

Hyvää yötä, kauniita unia kaikille!

Võsun rannalla fiilistelemässä

Lupasin eilen kertoa miten Võsulla meni ja miten voi Huvikumpu.

Hyvin meni ja hyvin voi! Mikä helpotus.

Vaan, lunta on tänä vuonna tullut Võsulle todella paljon, ja niinpä emme päässeet autolla kuin Vabaduse-tien päähän. Siitä eteenpäin talolle oli lunta liioittelematta minua vyötäröön asti.

Vambola-kadullakin on lunta tullut ihan kiitettävästi, jos on tullut meidänkin kadulle.

Kimmo totesi, että minun on turha jäädä ihmettelemään lumenluontiurakkaa, siinä tulisi menemään tovi, ja niinpä sovimme että minä käytän ajan, joka Kimmolla menee lumenluontiin, kuvailemalla talvista Võsua. Ja näin tehtiin.

Ja kylläpä kuvattavaa olikin - tuo Võsun ranta kun on niin ihana!

Kaksi puista koppia rannalla

Tällä veneellä ei ihan heti lähdetä kalaan.

Uimakopit odottavat tulevaa kesäkautta.

Yksinäinen lumiukko katsoo ulapalle.

Olen jo kääntymässä rannalta pois, kun näen kaukaisuudesta saapuvan viehkeän hahmon; yksinäinen peura lähtee ylittämään jäätä.

Tällaiset hetket ovat aina elämää suurempia. Minä kuvaan peuraa, ja vaikka se näkee minut, ja hieman arastelee, se jatkaa kuitenkin matkaa kohti minua. Kunnes äkkiä puhelimeni alkaa piristä, ja peura säntää juoksuun.

Kimmo soittaa. Hän on jo valmis! Mitä ihmettelen suuresti. Vaan Kimmo tietää kertoa, että hanki kantoi häntä sen verran hyvin, ettei lähtenyt tietä kolaamaan auki ensinkään vaan lipui pitkin kovan kinnoksen pintaa pitkin. Ja nyt on asiat Huvikummussa hoidettu. Paikat tarkistettu ja sähköt luettu.

Huvikumpu oli siis kunnossa! Sähköt olivat pysyneet päällä, putket olivat kunnossa ja maalitkin pysyneet seinissä hyvin. Mikä helpotus!

Päivä alkaa jo painua mailleen ja päätämme viettää viimeiset valoisat hetket Käsmussa. Tästä riemastuu myös perheen karvainen poika, joka on tähän asti saanut luvan istua autossa.

Aurinko alkaa jo laskea ja värjää Käsmun lahden siniseksi. Pari miestä kalastaa jäällä pitkälläsiimalla.

Ja lopuksi vielä viimeinen kuva Käsmun rannalta, yksinäisestä kelopuusta. On aika palata autolle ja iltaa myöten kotiin Otepäälle.

Koska päivä oli hieno ja kuviakin tuli otettua jokunen, tein tästä päivästä pienen kuvagallerian, jota pääsee katselemaan tästä: Võsulla helmikuussa 2011.

Sateen räpinaa ja auringonpaistetta

Hee!

Tänään on hyvä mieli. Niinkin pienestä asiasta kuin onnistuneesta valokuvauskeikasta. Yllättävästi onnistuneesta.

Mennään siis eiliseen, jolloin, kuten toissapäivänä ja kuten tänään, satoi. Taivas oli aamusta alkaen tasaharmaa ja surkeita melankolisia pisaroita valui pilvistä vaihtelevalla tahdilla. Sadepäivinä ei huvita oikein mikään.

Olimme kuitenkin puhuneet, että eilinen olisi Beresjen pihan kunnostuspäivä. Olemme nyt laittaneet talon kiinteistövälittäjälle myyntiin ja välittäjä oli käynyt paikalla ja suositellut pihan trimmausta ja pensaiden leikkausta -  talohan on ollut pihan puolesta huonolla hoidolla jo pitkään.

Lähde siinä sitten pihatöihin kun taivas noruu niskaan, ja milloin ei noru, huokailee ja hönkii kosteaa sumua yltympäriinsä.

Vaan lähdimme me sittenkin. Kimmo jo työn sankarina ehdotti että minä jään kotiin vällyjen alle. Kun vain yksi voi kuitenkin pihaa trimmata, eikä minua oikeasti paikalla sanottavammin tarvita. Olen lähinnä tiellä, taisi olla ääneen lausumaton perustelu. "Mutta voithan sinä jäädä Räpinaan, vaikka valokuvaamaan" ehdotti Kimmo. Ja vaikka ilma ei luvannut kaksista valokuvauskeikkaa, innostuin ajatuksesta.

Ja niin me sitten ajaa päristelimme, kaksi karvakorvaa takapenkillä, Räpinaan. Ilmakin jo, jos ei nyt suoranaisesti kirkastunut, niin kuitenkin hieman parani, ja niin minä hyppäsin kyydistä Räpinan pikkukaupungin kohdalla ja suuntasin askeleeni Sillapään kartanolle. Toiveena napata hyviä kuvia.

Räpina on meille tuttu paikka. Se on lähin "iso" kaupunki Beresjen taloltamme. Kaupunki on pieni, unelias ja monin tavoin herttainen. Kirjoitin aikanaan Räpinasta jutun The Baltic Guideen nimellä: Hiljaa virtaa Võhandu.

Jutussa mainitsin että kaupunki kiiruhtaa hitaasti - ja niin se tosiaan tekee. Viidessä vuodessa olemme nähneet sen hitaasti, mutta silti varmasti ehostuvan. Kaupunkiin on saatu jopa kahvila-ravintola, Puuriida-pubi ja nyttemmin jopa ihan uusi hotelli: Räpina Hotel, jonka yhteydessä näyttäisi olevan myös ravintola.

Räpinan keskeisiä nähtävyyksiä ovat komea Sillapään kartano, jota välillä korjattiin ja joka vieläkin kaipaa korjausta. Miksi korjaustyöt loppuivat, sitä en tiedä. Voin vain arvella määrärahojen loppuneen kesken.

Sillapäästä aloitin siis kävelykierrokseni ja kuvauskierrokseni:

Jatkoin kartanon pihalta kävelykierrosta pitkin Võhandun rantaa, kiersin niemen, jolla kartano sijaitsee ja katselin marraskuun ankean harmaita maisemia. Alkoi sataa.

Mietin, että olenhan täälläkin käynyt jo varmaan kaksikymmentä kertaa kuvaamassa, ja onko enää mitään, mitä en olisi kuvannut. Onko tämä niin nähty?

Sitten ravistelin itseäni - aina on kuvattavaa, kun osaa vain katsoa, kerroin itselleni, ja äkkiä alkoi löytyä kohteita niin että sydän rinnassa pamppaili. Kuinka hienoja heijastuksia puut ja kaislat ja kortteet veteen tekevätkään! Miten upeasti vesi aaltoilee japanilaisen vesipuutarhan ympärillä!

Olisin voinut jatkaa kaislojen ja kortteiden kuvausta vaikka kuinka pitkään. Mitä salaista kieltä ne kirjoittavatkaan veden pintaan.

Vaan alkaa sataa oikein kunnolla. Piilotan kameran takkini sisuksiin ja haen turvaa vanhasta huvimajasta niemen kärjessä.

Aikansa sade rapisee huvimajan kattoon ja sitten lopulta heikkenee. Jatkan matkaani.

Sillapään lähellä on Räpinan ikiaikainen kuuluisa paperitehdas. Varsinainen moderni tehdas on historiallisen tehdasrakennuksen takana.

Lähden koskelle.

Ja silloin - yllättäen alkaa aurinko paistaa. Miten upeat ja dramaattiset ovatkaan värit iltapäivän ja illan auringossa, sateen jälkeen:

Olen kömpinyt alas kosken rannalle, joen uomaan, ja kun sieltä nousen taas ylös ihmisten ilmoille minua kohtaa ihanaakin ihanampi näky, kuin satukirjoista: sateenkaari taipuu koko taivaankannen yli:

Sydän on jättää väliin lyönnin tämän näyn edessä! Eihän sateenkaari ole mikään maailman suurin ihme, ei kesäpäivinä. Mutta ankeana sateisena marraskuun päivänä se tuo tullessaan aivan mieletöntä riemua ja iloa.

Kamera naksuu kun koko maisema on oudossa valossa niin dramaattinen - luonto ei anna sittenkään periksi vielä talvelle, ei harmaudelle. Viimeiset lehtikuuset palavat kuin soihdut Võhandun rannalla:

Ja Sillapään kartano, sekin on saanut hehkua pintaansa, kuin meripihkaan kääritty koru se peilailee itseään Võhandun pintaan.

Klikkaa kuvaa jos haluat nähdä sävyjä hieman suuremmassa koossa!

Outo valoilmiö on kuitenkin lyhytikäinen. Taivas peittyy pian taas harmaaseen vaippaan ja iltakin on jo tulossa. Tai iltahämärä, joka laskeutuu näillä raukoilla rajoilla pian kolmen jälkeen. Lähden siis kävelemään kaupunkiin. Kiertelen hiljaisilla pikkukaduilla ja juttelen koirille, joita tuntuu olevan vähän joka pihassa kettingin päässä.

Kello neljä on jo niin pimeää, että kuvauksesta ei tule mitään. Lähden etsimään Puurida-pubia ja suojaa jatkuvasti yltyvältä sateelta. Mietin, miten Kimmolla on iltapäivä sujunut Beresjen talolla.

Konsumin, paikallisen ostoskeskuksen parkkipaikalla otan illan viimeisen kuvan, miehestä nousemassa Ladaansa. Ja mietin, mikä tarkoitus tällä vallan hienolla antennilla on.

Puolen tunnin kuluttua tulee Kimmokin jo takaisin Beresjestä - kelpo mies on trimmannut koko pihan ja kehuu sinne voivan nyt vaikka pienlentokoneen laskeutua. Mies on hyväntuulinen - hän on tehnyt ison työn joka on tuottanut näkyvää tulosta.

Ja hyvällä tuulella olen minäkin. Olen saanut - olin kirjoittaa filmirullallisen - tukun kuvia, jotka itseäni miellyttävät. Yllättäen kesken marraskuun kurjimpia sadesäitä.

Olen ylle laittanut jo muutamaisen kuvan, mutta ketä kiinnostaa nähdä mitä muuta kuvasin, hän voi klikata vaikkapa tästä: Räpina sateessa ja auringossa.

Kovin kovin mielelläni kuulisin mielipiteitänne tai ajatuksianne kuvista. Kuten aina! Kiitos jo etukäteen!

Luonto-Uunot Luhasoolla

Syksyhän ei ole syksy eikä mikään jos ei siihen kuulu suoreissua! Sanon rehvakkaasti, kuin parempikin luontoretkeilijä.

Totuushan on, että me kaksi kaupunkilaista olemme löytäneet Viron suot vasta runsas vuosi sitten - eihän meillä sitä ennen ollut mitään käsitystä siitä miten upea luontoelämys suo voi olla. Mutta hullaantuneita olemme, täysin höyrähtäneitä suoalueiden kauneuteen, rauhaan, tuoksuun ja väreihin.

Yhä meillä on hieman hakusessa leton ja rämeen ja muiden suotyyppien erot. Puhumattakaan kaikista suolla esiintyvistä kasveista. Meille ne ovat  tyyppiä: "punainen sammal", "nätti punainen varpu" ja "keltainen heinä järven rannalla."

Mutta oppia ikä kaikki. Olemme jo oppineet tunnistamaan karpalon, suopursun, rahkasammaleen ja kihokin. Mutta paljon on vielä arvailuiden varassa.

Se ei vähennä intoamme käydä suolla. Päinvastoin.

Kuluneella viikolla kävi meillä kylässä kanta-asiakkaamme Oulusta, biologi, lintu- ja luontomies. Terveisiä vaan Jussille! Ja Jussilta saimme vinkin lähteä Luhasoolle, joka on kokonaisuudessaan 800 ha suuri luonnonvarainen suojeltu suoalue lähellä Latvian rajaa.

Ilmakin oli juuri sopiva suoreissuun, aurinkoinen, vaikka epävakainen. Ja kyllä kannatti lähteä!

Tässä hieman tietoa Luhasoon luontoreitistä, napattu Eesti Maaturismin sivuilta:

Luhasoo
Latvian rajalla sijaitsevalla Luhasoolla on pitkospuilta helposti todettavissa suon eri kehitysvaiheet. Kaikkein vetisin on lettovyöhyke, joka on kämmeköiden suosima kasvupaikka. Vaihettumisuolle (=mesotrofinen) tyypillistä ovat mäntyjen ja järviruo´on sekä karpalon esiintyminen. Kohosuolle ominaisia ovat variksenmarja, tupasvilla ja suomuurain. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa useita metrejä ympäristöään korkeammalle. Suon keskustassa on kolme kuljujärveä, niistä suurin on 7 hehtaarin suuruinen Mustjärv. Suojärvien vesi on tummaa, pehmeää ja hapanta. Se kelpaa juomavedeksi, mutta janoa se ei sammuta. Luhasoolla on myös useita kivennäismaasaarekkeita. Ne ovat jäänteitä entisistä korkeista kumpareista, jotka ovat pikku hiljaa hautautumassa turpeeseen. Suosaaret ovat perinteisesti olleet sotien aikaisia pakopaikkoja.


Ei Jussi turhaan Luhasoota meille kehunut. Sehän oli todella maisemiltaan monipuolinen suoalue. Mustjärvelle vievä ja järveä kiertävä reitti on kokonaisuudessaan 4,5 km pitkä.

Jo matkaan lähtiessämme huomasimme parkkipaikalla kyltin, joka kertoi, että perinteinen kierros katkeaa Keskmise Järven kohdalla. Majavat ovat keväällä padonneet vettä niin tehokkaasti, että pitkospuut ovat Keskmise Järven jälkeen parhaimmillaan metrin alla veden pinnasta. Kyltissä ehdotettiin kulkua Mustjärven ympäri, Saarelle ja siitä Keskimiselle järvelle. Mistä piti kääntyä takaisin samaa tietä.

Näin teimme.

Tästä reitti lähti liikkeelle

Ja jatkui ensin metsämaisemassa, sitten suon ja metsän välissä, suovahtavissa maisemissa (ja termi aivan täysin oma!) Eli maisemissa joissa hiljalleen korpi ja metsä antavat periksi kosteammalle maisemalle.

Matkan varrella oli runsaasti info-tauluja ja perheen miespuolinen Luonto-Uuno luki niitä tarkasti.

Perheen karvainen Luonto-Uuno ei paljoa perustanut kylteistä. Hän nautti elämästä ihan sellaisenaan.

Kaltaisillemme Luonto-Uunoille maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. Tämäkin kasvi on vielä tunnistamatta.

Reitin edetessä koivut katosivat, männyt pienenivät, vesi ja kosteikot lisääntyivät, keltaiset punkkaripää-heinätuppaat lisääntyivät, ja sitten olimmekin jo suolla ja suojärvellä!

Metsätaipaleiden jälkeen saavumme Mustjärvelle, joka hiljentää jopa Latten - hetkeksi ainakin.

Uudet virolaiset ohjatut metsäreitit, joita hallinnoi RMK (vastaa Suomen metsähallitusta) ovat häkellyttävän hienoja!

Saaressa, eli suoalueiden keskellä olevassa korkeammassa lämpäreessä on maja, jossa voi yöpyä ja jossa voi valmistaa ruokaa.

Reitti alkaa muuttua vetiseksi. Pian on palattava takaisin samaa tietä. Majavat ovat päättäneet luoda tähän ihan oman kivan kosteikon.

Vielä yksi kuva Mustjärvestä, paluumatkalta.

Tällainen oli muutamalla kuvalla hahmoteltu Luhasoon reitti.

Arvata saattaa että ohessa on vain murto-osa hienoista matkakuvista. Ketä kiinnostaa sukeltaa syvemmälle suon maisemiin, voi tehdä sen klikkaamalla tästä: Luhasoon komeat syysmaisemat.

Kiva olisi jälleen kuulla ajatuksianne kuvista.

Kolme kultaista päivää

Vuosi näyttää toistavan edellistä. Kolme kultaista loppysyksyn päivää ja sitten sumua ja harmautta. Eilen paistoi vielä aurinko, nyt on maisema sumea ja harmaa.

Lähes päivälleen vuosi sitten oli samoin. Aurinko hehkui sinistäkin sinisemmältä taivaalta, puut värisivät upeassa väriloistossaan, kiihkeinä ja kuvauksellisina. Minä nautin ja, tietenkin, kuvasin.

Ja sitten taivas himmeni, aurinko lopetti paistamasta ja maisema sammui.

Ronja, tuo rakas koiraystäväni eli viimeiset aurinkopäivät kanssani. Ja viimeisen aurinkopäivän jälkeen sammui auringon myötä Ronjan elämänliekki, päivä oli 12.10.2009. Sen jälkeen alkoi sade ja harmaus, jota jatkui ennätyksellisen pitkään, lähes jouluun asti. Enkä nyt puhu tunteistani, vaan ilmasta. Vaikka voisin yhtä lailla puhua tunteistanikin.

Viime viikonloppuna vietimme Otepäällä, kuten ymmärtääkseni kaikkialla Virossa, käsittämättömän hienot kolme päivää ilmojen puolesta. Aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta ja luonto hehkui sen lämmössä hullun lailla.

Ja minä, tietenkin, kuvasin sitä.

Syksy ON niin upeaa aikaa, jo pelkästään sen tuoksut, puhumattakaan sen väreistä!. Syksy on mielentila, kiehtova ja haikea samanaikaisesti. Täynnä tunteita luopumisesta ja riemua luonnon viimeisestä vimmaisesta elämänpalosta.

Meillä oli siis viikonloppuna kolme komeaa kultaista päivää. Ja kolme päivää kiertelin Otepäällä ja kuvasin syksyn kultaa ja keltaista ikäänkuin tietäen, että nämä ovat viimeiset syksyn upeat päivät. Kameran kennolle tarttui runsaasti maatuvia maisemia, hehkuvaa taivasta ja epätoivoisen raivokasta keltaista sen kaikissa syyssävyissä.

Kuljeskellessani tutuissa syysmaisemissa muistelin Ronjaa, ja haikeana mietin miten mukavaa sen kanssa olisi vielä kerran, yhden syksyn tai vaikka vain yhden syyspäivän verran vaeltaa rapisevien lehtien peittämillä poluilla. Melkein jo näin miten se rauhallisen tasaisena vaeltaisi Murrumetsän metsäpolkua, hieman hitaasti, mutta arvokkaasti. Pysähdellen nuuskimaan mielenkiintoisia kortteita, oksia, lehtiä toivoen, että minä en huomaa, ettei se jaksa paljon lujempaa enää kulkeakaan ja tarvitsee tämän paussin.

Kyllä minä tiesin jo silloin, ja tiesi Ronjakin, että viime syksy oli viimeinen yhteinen syksymme.

Näissä hieman haikeissa ajatuksissa siis nautin Otepään kolmesta kultaisesta päivästä. Vaikka, totta puhuen, ei minulla metsässä ollut aikaa haikailuun. Siitä piti huolen Eräs, joka mennä viiletti keltaisissa pusikoissa niin etä metsä rahisi, heittäytyi elämän riemulla mutalampiin ja jaksoi iloita jokaisesta tielle eksyneestä puukarahkasta, jota piti ainakin tovi retuuttaa ja järsiä.

Latte on aurinko, joka ei sammu lokakuun sateidenkaan tultua.

Mutta nyt riittäköön tunteilu ja tunnelmointi. Haluan esitellä teille kolmen kultaisen päivän kuvat, jotka mielestäni eivät ole laisinkaan huonoja. Jos itse osaan omia kuviani arvostella mitenkään. Ainakin niissä on värejä, joita pian ei näe. Jo sen vuoksi suosittelen kuvien katsomista.

Aiheet ovat Harimäen tornista nähtyjä maisemia korkeuksista, kuvia Otepään kartanonpuistosta, kuvia vaahteroista talvikirkon luota, muutamainen kuva vanhalta Otepään hautausmaalta, tuolta suosikiltani. Ja lopuksi pari näpsyä kotipihalta.

Kuten sanottu, itse pidin kuvista, ja ne tuottivat minulle hyvää mieltä. Mikä oli pitkästä aikaan jotain uutta. Oli nimittäin pitkä tovi kun minusta tuntui, että olen kadottanut otteeni kuvaukseen, en enää pysty luomaan mitään uutta. Toistan itseäni. Teen suttua tai jo tuhat kertaa nähtyä.  Ja olin itse pettynyt jokaiseen otokseeni.

Näistä kuvista pidän itse, toisista enemmän kuin toisista. Kuvaus tuntui hyvältä eikä  jälkeen päin tarvinnut hävetä. Ehkä en olekaan menttänyt otettani. En tiedä. Toki mukana on monta mitäänsanomatontakin kuvaa, postikorttikamaa, mutta mielestäni mukana on myös jokunen kelpo otos!

Päättäkää te. Tässä niitä olisi, linkitettynä tällaisen nimen alle: Kolme kultaista päivää Otepäällä

Aamulla Taevaskodalla

Eilen oli asiakkaista välipäivä ja käytin sen lähtemällä aamutuimaan Ahja-joelle, Taevaskodaan. Oli kerääntynyt suuri valokuvausvajaus, mitä piti purkaa. Ja mikä voi olla tämän parempi paikka!

Olen aiemminkin paikasta kertonut, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin hieno kohde kuin mitä Taevaskoda on, ansaitsee tulla esitellyksi useammankin kerran.

Kyse on luonnonsuojelualueesta ja luontoretkikohteesta noin 50 km Otepäältä ensin Põlvaan ja sieltä hieman eteenpäin Mammasten suuntaan ja vähän ohi. Ajoaika Villa Ottiliasta Taevaskodan parkkipaikalle on melko tarkkaan 45 minuuttia - se tuli eilen testattua mennen tullen.

Ja mikä siis on Taevaskoda? Nimi tarkoittaa Taivaan asumusta tai Taivaan majaa. Ja asumukset ovat suuria valtavia hiekkakivitörmiä, väreiltään punaisia, keltaisia ja punakeltaraidallisia, jotka kohoavat Ahja-joen molemmille reunamille. Ja Taevaskodia on kaksi: Suur ja Väike eli suuri ja pieni, jotka molemmat sijaitsevat Ahja-joen padon alajuoksulla.

Neidon luola Väike Taevaskodalla

Suuren Taevaskodan punaisia kallioita

Ahja-joki ja Taevaskoda ovat korkealla Villa Ottilian asiakkaille suositeltavien nähtävyyksien listalla. Emmekä itse väsy näkymiin vaan vierailemme näissä maisemissa kaikkina vuodenaikoina. Sillä maastot ovat täällä ihmeellisen kauniit - eivät vain nämä upeat kallioleikkaukset, vaan koko ympäristö. Ahja-joki, joka virtaa Pienen ja Suuren Taevaskodan ohitse, tarjoaa kasveille ja linnuille ja vaikkapa muurahaisille hienot elinolosuhteet.

Keväällä ja kesällä metsät sirkkuvat ja tirskuvat lintujen äänistä, tikka hakkaa kelopuuta, korento surahtaa korvan ohi.

Taevaskodaan ja Ahja-joen maisemiin on mahdollista tutustua monella eri tavalla:  kävellen, polkupyöräillen, kanoteeraten tai iki-ihanalla jokilaiva Lonnylla ajellen. Eilen patikoin ja ajelin Lonnylla.

Lonny lähtee liikkeelle Ahja-jokea halkovan padon kohdalta. Padon toiselle puolelle jää leveä Ahja-joki, joka on itse asiassa suuri tekojärvi ja padon toiselle puolelle jää joen alajuoksu, jota kiertävät ohjatut kävelyreitit.

Molemmat reissut ovat tekemisen arvoisia.

Itse laajensin vielä omaa reissuani tehden puikkauksen Muurahaisten Mini-valtakuntaan eli mäntymetsään lähellä Lonnyn satamaa,  jossa on satoja ellei tuhansia muurahaispesiä. Tätä ei pidä kuitenkaan sekoittaa Aksjassa sijaitsevaan todelliseen ja kuuluisaan Muurahaisten Valtakuntaan, joka on nyttemmin rauhoitettu, eikä sinne pääse ilman opasta vierailemaan. Muurahaisten valtakunnan kekojen sanotaan olevan jopa 3 metriä korkeita. Tässä minun löytämässä Mini-Valtakunnassa keot olivat parhaimmillaan ehkä 1,5 metrin korkuisia. Komeita nekin.

Koko päivän retkestä olen rakentanut pitkästä aikaa kunnon valokuvagallerian, johon pääsee tutustumaan klikkaamalla tästä: Tiinan aamuretki Taevaskodaan ja Ahja-joelle.

Mielelläni kuulisin ajatuksianne kuvista!

Ja tervetuloa vaan meille - me kyllä ohjaamme teidät sitten Taevaskodalle!