Räpinan rauhaa syyskuussa 2012

Olen täällä kertonut että joudumme myymään Beresjen talomme. Joudumme tarkoittaa lähinnä sitä että meillä ei ole voimavaroja eikä aikaa alkaa huoltaa taloa ja saattaa se aiempaan kukoistukseensa. Rahallekin olisi tarvetta - kenelläpä ei - joten myyntiin talo nyt laitetaan.

Jos kiinnostut asiasta, ota PIKAPUOLIN yhteyttä, sillä ensi viikolla talo lähtee sitten välittäjälle ja kauppahintaan tulee välittäjänpalkkio päälle. Ei sekään paljon ole, mutta silti.

Lisää talosta voit lukeaa vaikka tästä: Beresjen talo 21.900 EUR

Toissapäivänä lähdimme taloa siivoilemaan, lähinnä lattioita ja pintoja pyyhkimään. Minä kun en ole mikään suuri hämähäkinseitin ystävä - pienikin seitti saa minut oikeasti aika huonovointiseksi - Kimmo lupasi hoitaa pinnat ja minulle jäi aikaa kiertää Räpinaa, lähintä kaupunkia taloltamme.

Päivä oli kaunis joskin ilma oli vaihteleva. Syksy on aina viehättävää aikaa ja Räpinassa syksyyn liittyy aina sellainen ihana pysähtyneisyys, verkkaisuus, jota syksyn kellertävät sävyt vain tukevat. Räpina ei missään tapauksessa ole taantuva kaupunki, päinvastoin. Sitä korjataan jatkuvasti, tiet on nyt saatu kuntoon melkein koko kaupungista, mittava remontti.Myös yksityisiä taloja korjataan - kas, tuonne on laitettu uusi katto, ja tuolla päällystetty seinät uudelleen. Silti, Räpinaan liittyy aina hiljaisuus, rauhallisuus, tyyneys. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Ei aikuisilla, ei lapsilla eikä Räpinan Kirjavalla Kissalla. Ei siis ihme, että viihdyn kaupungissa erinomaisesti.

Kuljeskelin ja kiertelin kaupungin puistoja. Vietin pitkän tovin Sillapään kartanon mailla, vaeltelin metsäteitä ja pysähdyin nuuskimaan syksyistä ilmaa.Välillä seuranani oli kolme pientä vaaleanpunaisiin vaatteisiin ja Hello Kitty -reppuihin sonnustautunutta tyttöä, välillä utelias Kirjava Kissa. Välillä tuntui että olen ainoa ihminen koko maailmassa, vain suuret puut ja kaunis Võhandu-joki ympärilläni.

Kamera kulki mukana ja pitkästä aikaa todella nautin kuvauksesta. Minä pidän syksystä, tällaisista syksypäivistä jolloin värit kirkastuvat, aurinko heijastuu tummasta vedestä ja maiseman peittää ihastuttava keltainen ja punainen värikerros.

En tiedä näkyykö kuvista sama rauha mitä Räpina henkii, mutta toivon sitä.

Tervetuloa siis vaeltamaan kuvien myötä Räpinaan, sen puistoihin ja metsiköihin ja jokirantoihin!

 Villiviini peittää koko ovensuun

 Võhandu-joki on lempeä ja verkkainen joki

 Keltaista ja vihreää 1

 Keltaista ja vihreää 2

 Sillapään kartano joen toiselta puolen nähtynä

 Räpinan Kirjava Kissa sulautuu maastoon

Syksyn värejä myös vesikasveissa

 Võhandu virtaa rauhaisasti

 Vaahteraan on sytytetty valot

 Poika ja tyttö kalastavat

 Rauhaisa polku kulkee Sillapään kartanon rantaviivaa seuraillen

 Räpinan kirkko joen toiselta reunalta nähtynä

Hiljainen huvimaja niemen kärjessä

Syksyinen metsätie ja sen värit tekevät sielulle hyvää

Näin siis kuljeskelin pitkin metsiä ja rantateitä. Lopulta saavuin Räpinan Puutarhakoululle ja sen näytöspuutarhoihin. Miten paljon vielä kukkikaan! Miten ihastuttavaa viimeistä kukkaloistoa! Koska kuvia on jo nyt näin paljon, en laita kukkakuvia tähän juttuun vaan ehkä teen Puutarhakoulusta ihan oman jutun. Sen se ja sen näytöspuutarhat ansaitsevat.

Lopuksi kuitenkin muutama kuva itse Beresjestä.

Kun Kimmo oli saanut työn tehtyä - kiltti mies! - oli päivä jo laskemassa mailleen. Ehdin kuitenkin ottaa pari kuvaa talon molemmilla puolilla olevista järvistä. Talon edessähän aivan kivenheiton päässä on Peipsi-järvi, joka Beresjen kohdalla kantaa jo nimeä Lämmijärv. Ja talolta kilometrin päässä on sitten Beresjen Umbjärv eli Beresjen sisäjärvi. Kauniita molemmat.

 Peipsi-järvi joka tässä kohtaa kantaa nimeä Lämmijärv

Beresjen sisäjärvi eli Beresje Umbjärv

Asiakkaiden kanssa seikkailemassa

Maaliskuu on upeaa aikaa, ei siitä pääse mihinkään. Taitaa olla yksi minun lempikuukausistani. Ilma on ihanasti raikas, pakkasta vain muutama aste ja aurinko paistelee täydeltä terältä. Aurinkolasit eivät ole vain muotiasuste, vaan tulevat tarpeeseen kirkkailla hangilla kulkiessa.

Meillä on Villa Ottiliassa ollut jo monta päivää asiakkaana viehättävä pariskunta Suomesta, joka saapui tänne bussilla. Reippaasti suksia kantaen. Vieraamme, Katri ja Ari, viipyvät luonamme koko viikon, ja suunnitelmissa on ollut nauttia luonnosta ja liikunnasta. Ja lomasta.

Joka päivä reippaat vieraamme ovatkin lähteneet laduille. Posket punaisina ovat illansuussa palanneet, tyytyväisinä. Saunaa ja hyvää ruokaa siihen päälle. Iloisista ilmeistä voi päätellä, että loma on ollut onnistunut.

Eilen minä tein ehdotuksen Katrille ja Arille. Olin itse lähdössä ajelulle Taevaskodalle ja siitä eteenpäinkin, kauniita maisemia kameraan metsästäen. Ja kysyin, haluaisivatko he lähteä mukaani. He ilahtuivat ehdotuksesta, olihan heillä näin mahdollisuus nähdä seutukuntia hieman laajemmaltikin, ja niin me sitten startattiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen.

Ensimmäinen varsinainen etappi oli Taevaskoda, tuo ihana luonnonkaunis alue lähellä Põlvan kaupunkia. Meiltä ajomatkaa Taevaskodalle on sellaiset 40 minuuttia.

Ei Taevaskoda tälläkään kertaa pettänyt luottamustani tai odotuksiani. Se on kaikkina vuodenaikoina niiiiin älyttömän hieno: korkeita punaisia rantatörmiä, suloinen Ahja-joki puikkelehtimassa ja kiemurtelemassa punaisten kallioiden välissä. Puita jotka ylettyvät taivaan kanteen asti. Auringonkiloa joen aalloilla. Hienoa, hienoa, huokailen.

Myös Katri ja Ari olivat kovasti otettuja Taevaskodasta. Totesivat, että jo pelkästään tämän takia olisi matka kannattanut tehdä.

Tässä kuvasaalista tästä minun yhdestä lempikohteesta:

Näkymää Ahja-joen patosillalta alas joelle. Alla kohisee putous, jota ei kuvassa näy. Mutta mitä ihmettä tuolla alhaalla on?!

Putouksen kuohu pakkauttuu pyörteiksi ja jäätyy lumiruusuiksi. Onko kauniimpaa tai kummempaa nähty?!

Vielä yksi kuva patosillalta alas joelle.

Tästä on mahdollisuus jatkaa kahta reittiä eri puolin jokea.

Emalätte eli alkulähde, jonka vedessä sanotaan olevan parantavia voimia.

Emalätten purossa näyttääkin olevan jalokivia pohjalla.

Neidonluolassa vangittu neitokainen yksin huhuilee ja odottaa sankaria, prinssiä, joka tuo hänelle kukkivan saniaisen.

Ahja-joki on kaivertanut aukkoja pehmeään hiekkakiviseinämään.

Valot ja varjot ovat satumaisen kauniita.

Taevaskodalla vallitsee ihmeellinen rauha, sen värit ja tunnelma ovat salaperäiset ja tekevät sielulle hyvää.

Taevaskodalta jatkoimme reissuamme. Päivä oli sitä paljon hieno, ettei tehnyt mieli palata vielä kotiin. Ehdotin seuraavaksi matkakohteeksi Räpinan kaupunkia ja sieltä retkeä Peipsille ja Beresjen kylään. Samaiseen, jossa meillä on talo, joka sivumennen sanottuna on yhä myynnissä. Siitä enemmän täällä: Osta talo Peipsin rannalta.

Võhandu-joki on jäässä - kirkko katsoo vastarannalta valkealle joelle.

Räpinan vanha paperitehdas on sekin valkean maiseman ympäröimä.

Sillapään kartanon ranskalaisesta puistosta ei näy lumen keskeltä kuin komeat leikatut tuijat.

Räpinasta jatkamme eteenpäin, ensin Beresjen vanhauskoisten kylään ja sieltä naapurikylään Lüübnitsaan. Mutta sitä ennen syömme isot eineet Räpinan Puurida-pubissa.

Beresje on hiljainen, yhtäkään sielua ei kylänraitilla näy. Me käymme tutustumassa Beresjen hautausmaahan, joka on karuudessaan eksoottinen. Minä kuvailen hautapaasia ja uutta hautakumpua, joka kertoo, että jälleen on Beresjen väkiluku vähentynyt yhdellä hengellä.

Vanhoja ristejä Beresjen vanhauskoisten hautausmaalla.

Muovikukkia lumessa Beresjen hautausmaalla.

Yksi kyläläinen on poistunut joukosta.

Beresjen hiljaista kylää maaliskuussa hautausmaalta nähtynä

Matka jatkuu. Seuraava kohde on Lüübnitsa, hieman Beresjeä isompi kylä, jossa syksyisin vietetään sipulikarnevaalit, joista olen täälläkin kertonut. Nyt ei kylässä ole sen enempää elämää kuin mitä Beresjessä. Me suuntaamme Peipsin rannalle ja jäälle.

Kaukana jäällä - ehkä Venäjän puolella - on kalastajia pilkillä. Vastarannalla näkyy Venäjä.

Lippu merkitsemässä jotain? Ei kai sentään verkon paikkaa näin talvella?

Eihän Peipsillä voi käydä kuvaamatta (vaikka vain vähän) kaisloja ja ruokoja!

Vartiotorni naapurin puolella.

Peipsillä tuuli napakasti, ja hetken jäällä seikkailtuamme olimme iloisia auton tarjoamasta lämmöstä. Oli aika suunnata pikku hiljaa kotia kohden. Päätimme kuitenkin tehdä vielä pienen poikkeaman ja käydä, vaikka vain nopeasti, Võrussa.

Siellä kuljimme vain pienen hetken lumisella rantabulevardilla ja tarkastimme, että Võrun suuren miehen Friedrich Reinhold Kreutzwaldin patsas oli tallella. Olihan se - tämä Kalevipojan luojan muistomerkki. Laskevassa ilta-auringossa yritin antaa matkatovereilleni jonkinmoista lyhyttä yhteenvetoa Kalevipojan seikkailusta. Siitä tuli aika tynkä. Pätkiä muistin - kuten Kalevipojan surullisenkuuluisat seikkailut Suomessa - mutta loppu jäi hämärän peittoon. Itsekseni päätin, että nyt on korkea aika että luen itse tuon eepoksen. Nyt vaan siteerasin mitä olin Wikipediasta lukenut.

Kreutzwald heristää Tiinalle sormeaan! - Eikö olisi jo korkea aika lukea Kalevipoeg?!

---

PS. Käy tutustumassa myös uusiin ja ehtoisiin Villa Ottilian facebook-sivuihin, joita olemme päivittäneet tiuhaan. Tästä löydät ne: http://www.facebook.com/VillaOttilia/

Räpinassa syksyn väreistä nauttimassa

Teimme tänään jokasyksyisen keikan Beresjeen luomaan kolmen valtavan vaahteran lehdet pois kadulta.

Mennessä pysähdyimme hetkeksi Räpinassa, josta olen usein tänne kirjoittanut. Lisäjuttuja löytyy vaikkapa tunnisteiden alta.

Kaunis ja hiljainen oli Räpina tänä lokakuun iltapäivänä, aurinkokin oli jo mennyt pilvien taakse ja pianhan se sitten jo laskikin. Niin lyhyitä ovat lokakuun päivät!

Tässä kuitenkin pidemmittä puheitta kuvia Räpinasta ja Sillapään kartanosta:

Ja viimeinen kuva tällä erää Eräästä, joka todellakin nautti pienestä kävelyhetkestä Sillapään kartanon mailla:

Ethän se ollut sinä?!

Jatkan yhä eilistä matkaani. Nyt olen saapunut Peipsin rannalle. Lähellä Räpinaa.

Parkkeeraan autoni pienelle parkkialueelle lähelle Peipsi polderiä - luonnonsuojelualuetta, johon on kaivettu pitkät kanaalit saukkojen, majavien elää. Missä linnut pesivät ja minne muuttolinnut saattavat pysähtyä.

Olen käynyt tällä rannalla useasti. Kauneimmat muistot siitä ovat äitini vierailusta vuodelta 2008. Silloin äitini oli vielä reipas ja yhdessä kiersimme Etelä-Viron kauneimpia nähtävyyksiä. Ja päädyimme Peipsi polderille missä vietimme rannalla herttaisan lounashetken. Siitäkin on olemassa kuvagalleria, se tässä: Äidin kanssa matkailemassa.

Nyt parkkeerasin autoni hieman haikeana kanaalien laitamille, tai miksi niitä Peipsin rantojen reunamille rakennettuja pitkiä vesiväyliä pitäisi sitten kutsua. Padottuja vesiväyliä tai jotain sinne päin.

Ja astun autosta ulos. Mitä tapahtuu?

Minua tulee tervehtämään vaalea koira, vanha ja raihnainen. Ja se katsoo minua silmiin.

Koskaan ei saisi katsoa koiraa silmiin! Ei siksi, että se on koirasta uhkaavaa ja voi aiheuttaa konflikteja. Sillä  näin koirat tekevät keskenään: katsovat toisiaan hetken silmiin. Ja suoraan silmiin katsominen voi laukaista koirassa puolustusreaktion, tai ainakin näin kirjoissa kerrotaan. Tämä vinkiksi koiria pelkääville.

Vaan minäpä kerron toisen syyn, sen miksi vieraita koiria ei koskaan pitäisi katsoa silmiin! Siksi, että kun katsot koiraa silmiin, ja jos osaat lukea koiraa, katsot samalla sen sydämeen. Ja samalla saatat joutua lukemaan surullisen tarinan, joka järkyttää sydäntäsi. Etkä sen jälkeen koskaan ole ihan entisesi.

Näin minulle kävi.

Palaamme siis Peipsi polderin parkkipaikalle. Minä nousen autosta ulos. Ja kuin jostain ihmeestä, paikalle on saapunut vaalea vanha koiraneiti, joka katsoo minua silmiin. Sen hymy on tärisevä, kuten vanhoilla koirilla on.

Lähdetkö seuraamaan minua?

Minä nousen autosta ja seuraan vaaleaa opastani. Koira on vanha ja raihnainen. Panen merkille, että sillä on sentään remmi kaulassa - se kuuluu jollekin. Koira  pissii vähän väliä, neitikoira, huomaan, ja epäilen, että sillä on diabetes, mikä on melko yleistä koirille, eritoten huonosti ruokituille koirille, jotka ovat eläneet koko ikänsä perunankuoridieetillä.

Minun vaalea oppaani vie minua eteenpäin, ja vaikka yritän olla ajattelematta, en voi sille mitään, että vaalea, rupsahtanut ystäväni muistuttaa edesmennyttä Ronjaani monin tavoin: se on saman kokoinen, pystyine korvineen. Ja sen vanhuudenpäivien anteeksipyytävä hymy on samanlainen. -- Anteeksi, en ole enää paras myyränmetsästäjä, karhunpelottaja, pihanvahti. Olen aika heikko, hampaani ovat keltaiset, eikä hajuaistini enää ole tarkka. Annatko anteeksi. Rakastatko silti minua?

Rakas tyttöni, Neiti-Kesäheinä, elämänsä syksyssä, pieni anteeksipyytävä hymy huulillaan.

Minä seuraan kaunista vanhaa opastani ja ihmettelen miten luonnikkaasti se Peipsin rantavesiin sukeltaa. Yhä ajattelen omaa edesmennyttä Ronjaani, sehän oli varsinaine himouimari.

Vanha uusi ystäväni nuuskuttelee rannan kasveja.

Vesi on rakas, sinne pitää sukeltaa!

Etkö tule kanssani uimaan?!

Täällä olisi tosiaan paljon nuuskittavaa. Tule!

Me vietämme pienen hetken yhdessä, mutta minä en rapsuttele uutta ystävääni, en paijaa, vaikka se haluaisi sitä. Minä olen täällä vain käymässä, en voi sinua mukaani ottaa, ja kaulapannasta päätellen sinulla on omistaja jossain. En tiedä onko sinulla kirppuja, ja  olen tarkka siitä, että en vie kotiin kirppuja - minulla on Latte siellä, josta huolehtia. En halua tuoda tuliaisina kirppuja, niin se vain on.

Sanaakaan ei sanottu. Kaunis vanha vaalea koira katsoi minua kerran vielä silmiin ja lähti sitten jolkottamaan eteenpäin.

Minä jäin hengittelemään. Hieman surua tuntemaan. Kaipuuta. Menevään ja tulevaan.

Tekee pikkasen kipeetä.