Norsut, nuo sympaattiset suuret kärsäkkäät

Lisää hahmottamista tarjolla. Tämäkin kuva on otettu Taevaskodalla, tarkemmin sanottuna Suurella Taevaskodalla.

Minä näen kuvassa norsuja, tarkalleen sanottuna kolme kappaletta. Kimmokin näkee saman verta, mutta yksi Kimmon norsuista kulkee ihan eri suuntaan kuin minun norsuni. Eräs kaverimme näki tässä kaksi norsua ja yhden hevosen. Ja eräs taas pelkästään härkiä.

Mielikuvitus on ihmeellinen voima. Se saa näkemään pilvissä kuvioita ja se saa norsut ja hevoset ja härät laukkaamaan pitkin hiekkakivitörmää.

Olisi kiva tietää mitä sinä näet kuvassa!?

Olen taas päivittänyt Taevaskoda-kansiotani. Nyt se sisältää kuvia jo puolentoista vuoden ajalta. Jos haluat siihen tutustua, niin sehän käy klikkaamalla tästä: Taevaskoda

Paha uimari

Oletteko kuulleet legendaa Ahja-joen häijystä uimarista? Joka kroolaa pitkin tätä ihanaa jokea ja rikkoo mennessään sen seinämät? Ei hätää. En minäkään.

Mutta eilen sen näin. Siellä se meni, valkea uimalakki päässään, leuka veden alla, vettä viistäen.

Jos näet pahan uimarin, kerro! Vaikka kommenttiosiossa! Varoitetaan sitten siitä muitakin meille tulevia matkaajia!

Taivaallisissa ja helvetillisissä maisemissa

Morjensta taas blogi-kaverit.

Seuraa tarinaa eiliseltä. Ja näin se alkaa:

Põlvan kaupungin lähellä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Villa Ottiliasta on luonnonsuojelualue ja ihastuttavaakin ihanampi luontokohde Taevaskoda. Sinne lähdimme eilen. Matkassani oli ystävättäreni Marja sekä kaksi portugalilaista nuorta asiakastamme. Alkumatkassa myös Kimmo ja Latte.

Taevaskoda ei pettänyt tälläkään kertaa - se on kerta kerran jälkeen aina vain erilainen ja yhtä lailla majesteetillisen upea päiväkohde. Punaiset kalliot, lumi, kylmää uhmaava ja talvellakin vapaana virtaava Ahja-joki, ne salpaavat hengen. Kerta toisensa jälkeen. (Blogista löytyy runsaasti siitä kuvia ja juttua, vaikkapa Taevaskoda-tunnisteella edeten.)

Mitä sitten tapahtui?

Tiedättehän laulun pienistä elefanteista, jotka marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin... Ja koska matka oli hauska niin, halusivat ne kulkea aina eteenpäin... (laulun sanoja hieman sovellettuna)

Matka jatkui siis Taevaskodalta eteenpäin. Olimme tulleet paikalle kahdella autolla. Jeepissä istuivat Kimmo ja kaksi kivaa portugalilaista asiakastamme. Ja minun Punaisessa Ranskattaressani matkusti ystävättäreni Marja ja Latte The Dog.

Taevaskodan jälkeen jaettiin joukot. Kimmo ja Latte lähtivät kotiin Jeepillä; Kimmolla oli töitä tietokoneella odottamassa. Ja me muut, eli ystävättäreni Marja ja kaksi nuorta portugalilaista asiakastamme pakkauduimme Punaiseen Ranskattareen ja lähdimme eteenpäin kohti Räpinaa ja Peipsiä.

Normireissu? Ei todellakaan! Kerronpa heti mistä loppureissun draama syntyi.

Minä olen maailman pelokkain talvikuski ja olen ajanut tänä talvena vain miniatyyrimatkoja kotikonnuilla ja aina hyvissä ajo-olosuhteissa. En minä (kai) huono kuljettaja ole, mutta olen äärettömän epävarma. Mikä tietenkin johtuu vähäisestä talviajokokemuksesta.

Kun lähden liikkeelle talvella, tarkistan aina että kelit ovat hyvät, eikä mitään vaaratekijää luimi mutkan takana teiden tai ilmojen puolesta. Tutkin sääkarttoja, ennusteita ja auringon nousuja ja laskuja. Jos vähänkään näyttää epäilyttävältä, lyön jarrut pohjaan jo kotiovella.

Eilinen oli poikkeus siinä mielessä, että liikkeelle lähdettiin alun alkaenkin hieman epävarmoissa keli- ja ajo-olosuhteissa. Parin viikon pakkasjakson jälkeen ilma oli lämmennyt mikä yleensä aiheuttaa liukkautta teille. Säätiedotukset ennustivat lumisadetta seuraavaksi päiväksi - mutta onneksi vasta seuraavaksi päiväksi. Ja niin minä siis uskaltauduin liikkeelle. Kova tahto päästä Taevaskodalle ylitti pienet epäilykset ja arvelut.

Taevaskodalle matka meni hyvin ja niinpä päätimme jatkaa sieltä eteenpäin. Ainoaksi ehdoksi jatkoreissulle laitoin, että meidän täytyy kääntää auto paluusuuntaan niin että pääsemme kotiin ennen pimeää.   Pimeässä ajaminen kun myös on minulle suuri pelkotekijä.

Vaan miten kävi?! Meillä oli niin hauskaa ja maisemat niin hienoja että ajoimme aina vain eteenpäin, ennenkuin ymmärsin kääntää Ranskattaren kotia kohti. Uskoin saapuvani kuitenkin Otepäälle hämärän aikaan. Vaan väärin uskoin.

Pimeys laskeutui yllättävän nopeasti. Ja tuuli oli päivän mittaan viskonut lunta pelloilta tielle niin, että paikka paikoin tie oli lumidyynien peittämä. Samaan aikaan lämpötila nousi koko ajan ja kilometri kilometriltä tielle pakkautunut lumi muuttui epämääräisemmäksi liukkaaksi mössöksi, jossa Ranskatar liukasteli ja heittelehti hiemankin kovemmassa vauhdissa.

Mitäs teet? Kotiin on päästävä ja mukana on ystäviä ja asiakkaita. Et voi alkaa siinä ääneen voivottelemaan että prskele että on hirveää. Sen kun ajat. Muina naisina. Ja yrität pitää hermosi kasassa. Ei pimeys ole niin kauheaa, ei oikeasti, rauhoitin itseäni. Ja kun en kaahaile, vaan etenen tasaisella maltillisella nopeudella niin liukkaasta lumisohjostakin mennään eteenpäin. Ja vastaantulijat - niistä sitten yritetään selvitä yksi kerrallaan - vaikka tie oli kaventunut puoleen entisestään.

Noin 20 kilometriä ennen kotia iski lumimyrsky. Vuoden hurjin lumimyrsky. Räntää tuli tuhatta ja sataa vaakasuorassa ja tuuli heitti sitä tuulilasiin joka suunnalta. Näkyvyys oli mitätön. Ja tie kiemursi. Tuuli tarttui autoon ja tuntui nostavan sitä ilmaan.

Ja minä purin huulta ja ajoin lähes sokkona mutkittelevaa pimeää sohjoista tuulenpiiskaamaa lumiloskatietä eteenpäin. Kaveri jutusteli mukavia vieressä eikä katsellut maisemia, saati pannut merkille kalpeita kasvojani tai  orastavaa kauhuani. Ja portugalilaiset asiakkaamme takapenkillä laulelivat iloisina matkalauluja. Heillä oli mukavaa.

Kotiin pääsimme! Sen jälkeen taisivat kädet ja jalat vispata kymmenisen minuuttia. Sitten rauhoituin.

Tarinan voisi lopettaa tähän, vaan enpä tee, sillä seuraa jälkikirjoitus.

Tänään minua ei pelota ajaminen pienimmässäkään määrin! Olen valmis hyppäämään rattiin vaikka heti. Vaikka maisema on hieman puuroinen ja lämpöasteita on pari astetta. Minulle ei jäänyt kauhua eilisestä - päinvastoin! Tuntuu kuin olisin ravistanut selästäni pelon mustan viitan ja hupun. Jos selviydyin eilisestä,  selviydyn ihan mistä vaan!

Toivotaan että tämä euforia jatkuu tätä päivää pidemmällekin!

Taevaskoda keväällä - värisinfoniaa

Kirjoittelen tätä Vappupäivän iltana ja totean heti ensi hengenvedolla, että tänä valpurina ilmat suosivat meitä - kuten taisivat suosia yhtä lailla suomalaisia vapun viettäjiä. Hienoa!

Virossa vappu ei ole samanlainen hulinapäivä kuin mitä Suomessa, en edes tarkkaan vieläkään tiedä, miten vappua täällä vietetään. On olemassa volbriöö, joka lienee noitien yö. Miten sitä juhlistetaan, on minulle vierasta. Tartossa, ja ehkä myös Tallinnassa, opiskelijat kehittelevät omaa kevätriehaa. Mutta täällä Otepäällä, täällä ei vappua sanottavammin vietetä.

No, eipä se minua tänään haitannut. Olen omat vappukönyämiseni könynnyt, mutta hyvälle säälle sanon aina: JESSH!

Niinpä siis tänä vappupäivänä starttasin aamusta aikaisin - ja mikä oli startata kun Punainen Ranskatar meni eilen läpi katsastuksen - ja lähdin matkaan. Suuntana aina yhtä rakas Taevaskoda. Luonnonsuojelualue, joka on meiltä sellaisen 40 minuutin ajomatkan päässä.

Olen käynyt Taevaskodalla useasti, ja olen siitä useasti myös tänne kirjoittanut. Yhtä lailla olen vienyt sinne ystäviäni ja asiakkaitakin, ja jokainen kerta on ollut aina käymisen arvoinen. Taevaskoda kun vaan on niin äärettömän hieno paikka!

Tänään kun innoissani poljin Punaista Ranskatarta vauhtiin mietin, että olenko koskaan ollut siellä juuri tähän aikaan vuodesta: alkukeväästä. Ja tulin siihen tulokseen, että en ole. Siis taas jotain uutta.

Huh-huh. En voi muuta sanoa. Oli niin hieno reissu jälleen. Kuvat kertovat varmasti itsessään jo paljon, mutta lisätkää niihin vielä linnunlaulu, joka täytti koko metsän. Sinivuokot kukkivat, valkovuokot tekivät omia valkeita lämpäreitään metsään, ja kaiken yllä valtava ihana lintujen laulukonsertti.

Ahja-joki oli tänä vapunpäivänä viehättävä ja salaperäinenkin. Mistä syntyy tuo oranssi väri jokeen ja sen pohjaan? Kesän mittaan se hiljalleen häviää. Mutta juuri nyt, alkukeväästä, Ahja-joki oli hurjimmillaan väriensä puolesta. Epäilen, että tuohon väriin liittyy vahvasti maapohja, joka on, kuten olen täällä aiemmin kertonut, devonilaista punaista hiekkaa. Samaa hiekkakiveä, josta syntyvät myös Ahja-joen reunamien komeat punaiset törmät.

En jaarittele nyt enempää, vaan annan kuvien puhua. Hienoa, eikö vain?

Vappua siis voi viettää myös hieman eri tavoin. Sanoisin, jos nopeasti kysytään, että tämä taisi olla elämäni vaikuttavin vappupäivä!

--

Eipä sitten oikein muuta kuin vain muistutus, että meidän majoitusyrityksemme Villa Ottilian kesäkausi on starttaamassa. Tule sinäkin! Tilaa löytyy vielä, mutta ei kannata jättää päätöstä kovin myöhään. Myös Suomi-Viro -laivalinjat tuntuvat täyttyvän aika nopeasti kesän suhteen, mitä olemme ymmärtäneet.

Mitä sitä siis ehkäilemään! Tervetuloa luoksemme! Etelä-Viro on täynnä yllätyksiä, ja me lupaamme viedä ja opastaa omat asiakkaamme niihin parhaimpiin paikkoihin.

Lisätietoa löytyy Villa Ottilian kotisivuilta: Villa Ottilia tai vaikkapa vain tähän osoitteeseen postia lähettäen: reservation@villaottilia.ee

Tervetuloa!

Asiakkaiden kanssa seikkailemassa

Maaliskuu on upeaa aikaa, ei siitä pääse mihinkään. Taitaa olla yksi minun lempikuukausistani. Ilma on ihanasti raikas, pakkasta vain muutama aste ja aurinko paistelee täydeltä terältä. Aurinkolasit eivät ole vain muotiasuste, vaan tulevat tarpeeseen kirkkailla hangilla kulkiessa.

Meillä on Villa Ottiliassa ollut jo monta päivää asiakkaana viehättävä pariskunta Suomesta, joka saapui tänne bussilla. Reippaasti suksia kantaen. Vieraamme, Katri ja Ari, viipyvät luonamme koko viikon, ja suunnitelmissa on ollut nauttia luonnosta ja liikunnasta. Ja lomasta.

Joka päivä reippaat vieraamme ovatkin lähteneet laduille. Posket punaisina ovat illansuussa palanneet, tyytyväisinä. Saunaa ja hyvää ruokaa siihen päälle. Iloisista ilmeistä voi päätellä, että loma on ollut onnistunut.

Eilen minä tein ehdotuksen Katrille ja Arille. Olin itse lähdössä ajelulle Taevaskodalle ja siitä eteenpäinkin, kauniita maisemia kameraan metsästäen. Ja kysyin, haluaisivatko he lähteä mukaani. He ilahtuivat ehdotuksesta, olihan heillä näin mahdollisuus nähdä seutukuntia hieman laajemmaltikin, ja niin me sitten startattiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen.

Ensimmäinen varsinainen etappi oli Taevaskoda, tuo ihana luonnonkaunis alue lähellä Põlvan kaupunkia. Meiltä ajomatkaa Taevaskodalle on sellaiset 40 minuuttia.

Ei Taevaskoda tälläkään kertaa pettänyt luottamustani tai odotuksiani. Se on kaikkina vuodenaikoina niiiiin älyttömän hieno: korkeita punaisia rantatörmiä, suloinen Ahja-joki puikkelehtimassa ja kiemurtelemassa punaisten kallioiden välissä. Puita jotka ylettyvät taivaan kanteen asti. Auringonkiloa joen aalloilla. Hienoa, hienoa, huokailen.

Myös Katri ja Ari olivat kovasti otettuja Taevaskodasta. Totesivat, että jo pelkästään tämän takia olisi matka kannattanut tehdä.

Tässä kuvasaalista tästä minun yhdestä lempikohteesta:

Näkymää Ahja-joen patosillalta alas joelle. Alla kohisee putous, jota ei kuvassa näy. Mutta mitä ihmettä tuolla alhaalla on?!

Putouksen kuohu pakkauttuu pyörteiksi ja jäätyy lumiruusuiksi. Onko kauniimpaa tai kummempaa nähty?!

Vielä yksi kuva patosillalta alas joelle.

Tästä on mahdollisuus jatkaa kahta reittiä eri puolin jokea.

Emalätte eli alkulähde, jonka vedessä sanotaan olevan parantavia voimia.

Emalätten purossa näyttääkin olevan jalokivia pohjalla.

Neidonluolassa vangittu neitokainen yksin huhuilee ja odottaa sankaria, prinssiä, joka tuo hänelle kukkivan saniaisen.

Ahja-joki on kaivertanut aukkoja pehmeään hiekkakiviseinämään.

Valot ja varjot ovat satumaisen kauniita.

Taevaskodalla vallitsee ihmeellinen rauha, sen värit ja tunnelma ovat salaperäiset ja tekevät sielulle hyvää.

Taevaskodalta jatkoimme reissuamme. Päivä oli sitä paljon hieno, ettei tehnyt mieli palata vielä kotiin. Ehdotin seuraavaksi matkakohteeksi Räpinan kaupunkia ja sieltä retkeä Peipsille ja Beresjen kylään. Samaiseen, jossa meillä on talo, joka sivumennen sanottuna on yhä myynnissä. Siitä enemmän täällä: Osta talo Peipsin rannalta.

Võhandu-joki on jäässä - kirkko katsoo vastarannalta valkealle joelle.

Räpinan vanha paperitehdas on sekin valkean maiseman ympäröimä.

Sillapään kartanon ranskalaisesta puistosta ei näy lumen keskeltä kuin komeat leikatut tuijat.

Räpinasta jatkamme eteenpäin, ensin Beresjen vanhauskoisten kylään ja sieltä naapurikylään Lüübnitsaan. Mutta sitä ennen syömme isot eineet Räpinan Puurida-pubissa.

Beresje on hiljainen, yhtäkään sielua ei kylänraitilla näy. Me käymme tutustumassa Beresjen hautausmaahan, joka on karuudessaan eksoottinen. Minä kuvailen hautapaasia ja uutta hautakumpua, joka kertoo, että jälleen on Beresjen väkiluku vähentynyt yhdellä hengellä.

Vanhoja ristejä Beresjen vanhauskoisten hautausmaalla.

Muovikukkia lumessa Beresjen hautausmaalla.

Yksi kyläläinen on poistunut joukosta.

Beresjen hiljaista kylää maaliskuussa hautausmaalta nähtynä

Matka jatkuu. Seuraava kohde on Lüübnitsa, hieman Beresjeä isompi kylä, jossa syksyisin vietetään sipulikarnevaalit, joista olen täälläkin kertonut. Nyt ei kylässä ole sen enempää elämää kuin mitä Beresjessä. Me suuntaamme Peipsin rannalle ja jäälle.

Kaukana jäällä - ehkä Venäjän puolella - on kalastajia pilkillä. Vastarannalla näkyy Venäjä.

Lippu merkitsemässä jotain? Ei kai sentään verkon paikkaa näin talvella?

Eihän Peipsillä voi käydä kuvaamatta (vaikka vain vähän) kaisloja ja ruokoja!

Vartiotorni naapurin puolella.

Peipsillä tuuli napakasti, ja hetken jäällä seikkailtuamme olimme iloisia auton tarjoamasta lämmöstä. Oli aika suunnata pikku hiljaa kotia kohden. Päätimme kuitenkin tehdä vielä pienen poikkeaman ja käydä, vaikka vain nopeasti, Võrussa.

Siellä kuljimme vain pienen hetken lumisella rantabulevardilla ja tarkastimme, että Võrun suuren miehen Friedrich Reinhold Kreutzwaldin patsas oli tallella. Olihan se - tämä Kalevipojan luojan muistomerkki. Laskevassa ilta-auringossa yritin antaa matkatovereilleni jonkinmoista lyhyttä yhteenvetoa Kalevipojan seikkailusta. Siitä tuli aika tynkä. Pätkiä muistin - kuten Kalevipojan surullisenkuuluisat seikkailut Suomessa - mutta loppu jäi hämärän peittoon. Itsekseni päätin, että nyt on korkea aika että luen itse tuon eepoksen. Nyt vaan siteerasin mitä olin Wikipediasta lukenut.

Kreutzwald heristää Tiinalle sormeaan! - Eikö olisi jo korkea aika lukea Kalevipoeg?!

---

PS. Käy tutustumassa myös uusiin ja ehtoisiin Villa Ottilian facebook-sivuihin, joita olemme päivittäneet tiuhaan. Tästä löydät ne: http://www.facebook.com/VillaOttilia/

Sienessä Taevaskodalla kera TurvaToverin

Noin vuosi sitten innostuin sienestyksestä. Se tapahtui Taevaskodalla, minun rakkaassa taivasparatiisissa, joka ei koskaan petä. Se tarjoaa näkymiä, elämyksiä, kameralle katsottavaa -- ja syksyllä se tarjoaa sieniä!

Sienestäminen Virossa ei itse asiassa ole mikään helppo nakki. Tahtoo sanoa, sienet ovat haluttua herkkua, ja paikalliset tietävät parhaat paikat ja tyhjentävät ne ennenkuin meikä ehtii aivastaa.

Vaan - minulla on teoria - koska Taevaskoda ja sen upeat jylhät maisemat ovat turistien suosimia, eivät sinne välttämättä ehkä eksy aktiivisienestäjät. Teoriaani tukee se, että parina vuonna olemme löytäneet sieltä niin tatteja, mustia korvasieniä kuin kanttarellejä, ikään kuin yllättäen, Taevaskodan upeissa maastoissa muuten vain turisteina talsien.

Yksi tarina viime syksyn Taevaskodan sienistä löytyy täältä: Kuin sieniä sateella.

Ja tässä vielä toinen - kun lähdin viime syksynä uudelleen metsästämään herkullisia mustia torvisieniä: Torvi sienessä. Ja sain kelpo saaliin.

Nyt palaamme sitten tähän päivään, jolloin sain houkuteltua ystävättäreni Seijan, alias Rummukaisen Mamman ja itse Herra Rummukaisen torvisienimetsään.

Sinne tänään lähdettiin, luottavaisin mielin. Olihan aika sopiva, ja vettäkin oli taivaalta pudonnut riittävä määrä sienien nousta mättähiltä esille.

Tästä se lähtee; niin Rummu kuin Rummun Äiskä ovat valmiita keräämään vuoden sienisaaliin!

Taevaskodan metsät ovat suuret ja komeat. Seija ja Rummu etsivät torvisieniä.

Rummu kertoo allekirjoittaneelle, ettei metsässä tarvitse pelätä mitään - hän suojelee!

Rummu vahtii että homma hoituu - ei tarvitse pelätä villisikoja tai muita gorilloja. Rummu pitää hommasta huolen.

Niin me sitten metsässä vaelsimme, pitkään ja hartaasti. Minulla oli tiedossa salaiset, viime vuonna löytämäni torvisienipaikat, vaan eipä löytynyt sieltä torvisienen sientä. Kurjaa!

Kanttarellejä oli metsässä toki, siellä täällä, ja jotenkin alkoivat silmäni harottaa - etsiäkö mustia torvisieniä vai keltaisia kanttarelleja? Koska torvisieniä ei löytynyt, päätin minäkin etsiä keltaisia tähtiä mättäistä.

Niin me sitten kuljimme, tuntikausia, ja hiljalleen alkoivat kassit täyttyä kanttarelleistä. Vaan, harvoin, hyvin harvoin löytyi kunnollisia kanttarellimättäitä, enemmän meni saalistus yhden yksittäisen kultaisen sienen löytämiseen.

Mutta kun ihminen on sinnikäs ja jatkaa matkaansa, saa sitä sienipussukkaansa (koria ei minulla ollut) lopulta sienen poikineen.

Parasta ehkä päivässä kuitenkin oli se, että kuljimme aivan uskomattoman kauniissa ja vehreissä maisemissa. Ahja-joki hitaasti virtaili ohitsemme. Ilma oli kostea ja täynnä happea. Vettä emme saaneet niskaamme kuin minimaalisen määrän. Ja sienien ohella saimme ihmetellä monenmoista luonnonihmettä, kuten valtavia muurahaispesiä.

Seija ihmettelee suurta muurahaispesää

Rummu seuraa Ahja-joen kulkua.

En katsonut kelloa, mutta epäilen, että vietimme Ahja-joen rantamilla ja Taevaskodan metsissä nelisen tuntia, ehkä hieman enemmänkin. Torvisienet jäivät tällä erää löytämättä, mutta kanttarelleja löytyi ainakin parin aterian verran.

Tässä Seijan sienisaalis

Tässä meitsin sienet, nyt jo putsattuina.

Päivä kääntyy iltaan. Sienet porisevat voi-sipuli-kerma-liemessään ja mies liikehtii hermostuneena, taitaa nälkä jo hieman massussa vääntää.

Siis lopetan sienitarinani tähän ja toivotan kaikille muillekin mahtavia sienisatoja - on sienestys hienoa puuhaa, vaikkei aina löydäkään sitä mitä etsii!

Erikoiskiitokset Herra Rummukaiselle, joka piti huolen siitä, että metsässä villieläimet eivät kimppuumme käyneet!

Ruskaretki Etelä-Viroon

Kesän kiireisin matkailuaika alkaa olla ohi ja on aika suunnata katseet syksyyn. Vaikka kesästä on aina haikea luopua, toivotan minä kuitenkin syksyn lämpimästi tervetulleeksi. Sillä syksy on ehdottoman upeaa aikaa Etelä-Viron matkailunkin kannalta.

Syyskuussa alkavat kumpumaiseman lehtipuut vaihtaa väriään pitkinä aaltolevina raitoina, ensin vaahterat, sitten koivut, tammet, lehmukset jokainen vuorollaan. Värisinfonia on upea varsinkin korkealta katsottuna. Yllä maisemaa joka kuvattu Otepään hyppyritornista syyskuussa.

Kartanonpuiston idylliä syksyiseen aikaan

Villa Ottilian asiakkaat kysyvät usein meiltä sitä, kumpi matkailukausi on meille parempi, kesä vai talvi? Useimmat veikkaavat talvea, onhan Otepää tunnettu upeista hiihtoladuistaan ja komeasta hyppyrimäestään. Monet tietävät että täällä on myös Tehvandin hiihtokeskuksen ohella Kuutsemäen laskettelukeskus.

Talvi on hyvää matkailuaikaa, mutta kesä on meidän kannalta kuitenkin kiireisempi, johtuen siitä että ihmisillä on kesällä pidemmälti lomaa matkailla koko perheen voimin.

Syksyllä matkailijavirrat hiljenevät, mikä on hieman sääli,  sillä syksyllä Otepään kumpumaisema näyttää kaiken komeutensa - se pukeutuu puna-kelta-kultaiseen viittaan joka läikehtii pitkälle lokakuulle. Maisemat ovat kertakaikkiaan upeat.

Syksyistä näkymää Väike Munamäeltä kaupunkiin päin

Mitä syksyllä voi Otepäällä ja ylipäätään Etelä-Virossa tehdä, paitsi ihmetellä upeita maisemia? Voi veikkoset, vaikka mitä!

Ensinnäkin Otepään oma ja lähistöllä olevat kaksi muuta suurta kansallispuistoa, Soomaa ja Karula, ovat ehdottomasti vierailun arvoisia. Siis yksi päivä kannattaa viettää  kansallispuistoissa. Jolloin kannattaa poiketa myös suolle, sillä syksyisen suon värejä ja näkymiä ei voita mikään! Ja kun jalkojen alla on tukevat pitkospuut ja lautatiet niin mikäpä on soihin tututustuessa.

Suolampi Luhasoolla

Suokasvit peilalevat itseään Mustjärven pinnalta.

Reittien varrella on opaskylttejä joissa tietoa suosta ja sen kasvillisuudesta

Toinen raikas syksypäivä kuluu helposti Taevaskodan upeissa maisemissa. Punakeltaiset kalliotörmät ovat dramaattiset syksyisen metsän siimeksessä. Ja jos tarkka on, saattaa silmiin tarttua tällaisiakin aarteita:

Mustia torvisieniä jotka vain odottavat poimijaansa

Ken ei itse halua tai ehdi poimia metsien ja soiden herkkuja, sieniä ja karpaloita, voi niitä hankkia vaikkapa Tarton torilta, joka syksyllä on runsaampi kuin koskaan. Kanttarelleja on jo nyt myynnissä, pian tulevat myyntiin myös tatit ja tyrnit ja kaikki muut metsän ja puutarhojen herkut.

Otepäältä on Tarttoon vain 40 kilometriä matkaa, joten lomaan kannattaa sisällyttää myös yksi Tartto-päivä.

Syksyllä kaupunki on herännyt kuin uudelleen henkiin - kesän turistit ovat kadonneet, ja opiskelijat ovat saapuneet kaupunkiin. Teatterit ja konserttisalit tarjoavat monipuolista ohjelmaa ja kaupat ja kauppakeskukset ovat pullollaan syksyn uutuuksia.

Puutarhaliikkeet puolestaan yrittävät päästä eroon taimistaan ennen talven tuloa ja alennukset ovat syksyn edetessä huimia.

Kuka ei innostu kaupallisesta tarjonnasta, voi viettää aikansa Tarton upeissa puistoissa, jotka nekin ovat pukeutuneet kirkkaisiin syksyisiin väreihin. Tai sateen sattuessa saa aikansa hienosti kulumaan monissa Tarton mielenkiintoisissa museoissa, kuten vaikka suuri Viron kansallismuseo tai synkeästä historiasta kertova KGB:n sellimuseo.

Syksy siis tarjoaa runsaasti elämyksiä matkailijalle. Ehkä parasta syksyisessä ruskaretkessä Etelä-Viroon on se, että se tarjoaa värikkään ja kulttuurillisen vitamiiniruiskeen, jonka voimalla jaksa paneutua sitten talven tuloon.

Mekin otamme vastaan ruskavieraamme kesää edullisemmin hinnoin! Edullisimmillaan voi meillä viisi henkeä yöpyä 77 euron hintaan, mikä ei ole lainkaan paha hinta syksyisestä vitamiiniruiskeesta!

Siis ota yhteyttä meihin: http://www.villaottilia.ee/ tai pirauta: +372 7962 000.

Tervetuloa Otepäälle ja Villa Ottiliaan!