Yksin Italiassa, osa 22: Firenze - hurmioitunutta hortoilua

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on saapunut aamupäivästä Firenzeen Roomasta, ajellut bussilla pitkin ja poikin kaupunkia, lopulta päässyt hotellille, kinannut hotellinpitäjän kanssa ja saanut lopulta hankittua huomista varten puhelinherätyksen. On aika lähteä tutustumaan kaupunkiin.

Missä makaa paljon kuolleita

Tuohtuneena poistuin hotellilta ja suunnistin uudelleen kulmakahvilaan, missä olin saanut jo aiemmin hyvää palvelua ja ystävällistä kohtelua. Isäntäväki tervehtää minua kuin vanhaa tuttua, mikä tuntuu mukavalta. Tilaan lasin viiniä ja istahdan hetkeksi alas. Päivä on jo kääntymässä iltapäiväksi, ja kieltämättä kaikki matkustaminen ja matkapakaasien retuuttaminen ja rähjääminen hotellinpitäjän kanssa ovat ottaneet voimille. On hyvä vain istua ja levähtää, seurailla asiakkaita jotka poikkeavat kahvilaan kuka ostamaan päivän lehden, kuka juodakseen kupposen espressoa ja vaihtaakseen kuulumiset kahvilanpitäjien ja asiakkaiden kanssa.

Aikani huilattuani olen kerännyt riittävästi voimia lähteäkseni liikkeelle. Hotellilta olen napannut matkaani piirretyn turistikartan Firenzestä, äärettömän epätarkan ja mittasuhteiltaan virheellisen, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Avaan kartan kahvilanpitäjille ja kysyn neuvoa keskustaan.

Kuten aiemminkin olen huomannut, neuvominen on italialaisista hauskaa. Isäntäväki on kiireinen mutta pian ympärilläni on rinki kahvilan asiakkaita jotka kaikki kuorossa antavat neuvoja. Pieni englanninkielentaidostaan selvästi ylpeä vanhemmanpuoleinen herrasmies selittää reitin. "Lähdet tästä vasempaan ja kuljet vain suoraan, suoraan ja suoraan. Ja sitten tulet sellaiseen paikkaan, hetki, en muista sanaa, sellaiseen paikkaan missä makaa paljon kuolleita. Sieltä lähdet risteyksestä oikeanpuoleista katua ja kuljet taas suoraan niin kauan että tulet perille. Hyvin helppoa."

Kiitän avusta ja lähden miehen neuvojen mukaan kohti historiallista keskustaa. Matkaa ei ole kuin muutama kilometri. Ja löytyyhän se paikka missä makaa paljon kuolleita, se alla:

Täällä makaa paljon kuolleita

Kuljen viivasuoraa kapeaa katua eteenpäin, ja kadulla kulkee lisäkseni lähinnä vain italialaisia. Vasta aivan keskustassa törmään turisteihin. Nyt minusta ei tunnu, kuten Roomassa tunsin, että olisin vain joissain kulisseissa. Olin keskellä Italiaa, keskellä Toskanaa ja keskellä ihanaa Firenzeä, kaupunkia jota myös Keskiajan Ateenaksi on kutsuttu. Vaikka päivä on pitkä, ovat jalat kepeät.

Tie hotellilta keskustaan on suora

Italiattaret päiväkävelyllä

Matkalla vanhaan keskustaan poikkean pienen kirkon sisäpihalla

 Santa Maria di Fiore eli Firenzen tuomiokirkko, Duomo

Tämä ei ole ensimmäinen kertani Firenzessä. Kävin täällä lähemmäs 30 vuotta sitten, liftaten läpi Euroopan kera silloisen poikaystäväni. Tuolloin telttailimme kaupungin ulkopuolella ja tutustuimme vain pintapuolisesti kaupungin nähtävyyksiin. Uffizin galleria jäi tuolloin näkemättä, rahaa kun lippuihin ei ollut. Seisoin gallerian ulkopuolella ja yritin jotenkin porata katseeni paksujen seinien läpi, turhaan. Vannoin silloin että jonain päivänä palaan takaisin niin rikkaana, että minulla on varaa ostaa sisäänpääsylippu Uffiziin.

Duomossakaan en muista käyneemme. Ainakaan minulla ei ole siitä mitään mielikuvaa. Nyt paikattaisiin tämäkin aukko sivistyksessä.

Olen nähnyt satoja kuvia Firenzen Duomosta. Silti, kun se äkkiä ilmestyi näköpiiriin, teki se valtavan vaikutuksen. Kuten sen on täytynyt tehdä kaikkiin, jotka sen ovat nähneet läpi vuosisatojen. Duomon kupoli, Filippo Brunelleschin huikea arkitehtoninen taidonnäyte, valmistui vuonna 1436. Duomo on yhä Firenzen korkein rakennus ja kaupungin tunnetuin maamerkki.

Duomon kupoli, kun se ilmestyy äkkiä kadunkulman takaa esiin, häkellyttää upeudellaan

Giotton suunnitelma kellotapuli

Itäpään kappelit - kolmessa apsiksessa on kussakin viisi kappelia.

Duomon fasadia

Basilikan eteläreunaa

Sisältä Duomo on Rooman suuriin barokkikirkkoihin verrattuna suhteellisen maltillinen, suorastaan askeettinen. Tämä on perujaan uskonpuhdistajan Girolamo Savonarolan (1452–1498) ajalta. Savonarola, joka myöhemmin poltettiin harhaoppisena samaisella Piazza della Signorialla, saarnasi juuri pidättyväisyyden, yksinkertaisuuden ja asketismin puolesta renessanssin yltäkylläisyyttä vastaan.

Kirkon suurin katseenvangitsija on tietenkin Brunelleschin kupoli, jota koristaa alapuolelta Vasarin Viimeisen tuomion freskot. Vasari aloitti työn vuonna 1568. Työn vei loppuun Federico Zuccaro vuonna 1579.

Duomo on sisutukseltaan ja koristelultaan hyvin maltillinen

Naiset sytyttävät kynttilöitä

Dante ja Jumalainen näytelmä

Yksityiskohta Vasarin kupolin freskosta

Vasarin viimeinen tuomio Duomon kupolin katossa

Piazza della Signoria ja Palazzo Vecchio

Duomolta jatkoin kohti Firenzen keskusaukiota, Piazza della Signoriaa, jota reunustavat Palazzo Vecchio ja sen ikoninen torni, sekä Loggia dei Lanzi, avoin käytävä, jolta löytyy historiallisia veistoksia kuten vaikka Benvenuto Cellinin Perseus ja meduusan pää.

Pinocchio on suosittu matkamuistomyymälöiden tarjonnassa

Tie keskusaukiolle kulkee suuren portin läpi

Elävä patsas, vain pilli suussa liikkui ja pelästytti ohikulkijoita

Vanhaa ja uutta rinnakkain

Hevoskärryt kuljettivat turisteja ympäri historiallista keskustaa

Palazzo Vecchio sijaitsee Piazza della Signorian yhdellä reunamalla

Taustalla Loggia dei Lanzi

Suurherttua Cosimo I:n ratsastajapatsas (Giambologna 1595) Piazza della Signorialla

Neptunus-suihkulähde (Ammannati 1575) Palazzo Vecchion kulmalla. Pronssipatsaat lisättiin suihkulähteeseen myöhemmin.

Yksityiskohta Neptunuksen suihkulähteestä

Hevoset Neptunuksen suihkulähteen juurella

Neptunuksen suihkulähde

Donatellon veistos Judith ja Holofernes

Kopio Michelangelon David-patsaasta Palazzo Vecchion edessä. Alkuperäinen (1501-1504) sijaitsee sekin Firenzessä, Galleria dell'Accademiassa.

Bartolommeo Bandinellin Herkules-patsas (1534)

Benvenuto Cellinin veistos Perseus ja Medusan pää Loggia dei Lanzilla

Patsasrivi Palazzo Vecchion edessä, taustalla Duomon kupoli

Myös Uffizin galleria sijaitsee  täällä, ja tahdoin käydä etukäteen tarkistamassa miten kulku galleriaan käy, missä etukäteen tilatut liput vaihdetaan varsinaisiksi lipuiksi ja mistä on sen jälkeen kulku varsinaiseen galleriaan sisään. Halusin kerrankin pelata varman päälle. Uffizin galleria kun oli matkani tärkein kohde - kuten kerroin, olin vannonut sinne kerran palaavani. Ja päätin nyt pitää tarkan huolen siitä että MIKÄÄN ei mene pieleen. Huomenna kaikki sujuisi kerrankin nuottien mukaisesti.

Hiljalleen aurinko alkoi laskea, ihmeellinen lämmin valo sulki kaupungin syleilyynsä. Lähdin kohti Arno-jokea ja sieltä Santa Crocen kirkolle. Vähänpä tiesin mitä vielä tulisin illan mittaan kokemaan. Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa. Pysykää kanavalla. Ciao!

Haudanvakavaa kuvailoittelua

Liityin jokin aika sitten facebookissa toimivaan valokuvaryhmään. Kiitos vain asianosaisille, niille joiden ansiosta minut hyväksyttiin mukaan joukkoon tummaan.

Valokuvauksesta on mukava keskustella asian harrastajien kesken. Pari päivää on tässä ryhmässä käynyt vääntöä siitä, kuvatako pokkarilla vai järkkärillä. Vai bridge-kameralla, sellaisella välimuodolla. Paljon on pokkareiden kannattajia, ja perustelut ovat hyvät: pokkarit ovat vuosi vuodelta kehittyneet ja niillä saa kelvollisia kuvia helposti. Ja mikä tärkeintä, pokkari on kevyt kantaa mukana, ja kuten olen useasti todennut: paras kamera on se, joka on mukana, kun sitä tarvitaan. Tätä tehtävää toimittavat myös jatkuvasti kehittyvät kännykkäkamerat.

Valokuvauksen pitää olla hauskaa, jos sitä aikoo harrastaa. Joten jokainen tehköön ja toimikoon juuri kuten itse haluaa. Joillekin riittää, että on pieni helppo laite, jolla automaattiasetuksilla saa helposti hyvää tulosta. Ja mikäpä siinä.

Minä olen kuitenkin sukeltanut vuosi toisensa perään aina yhä syvemmälle järjestelmäkameroiden maailmaan. Pyrin kuvaamaan mahdollisimman omavaraisesti - tahtoo sanoa, päätän itse asetukset ja säädöt. Ja usein menee myös pieleen. Minun valokuvauksen oppi-isäni, Kari S. aikoinaan sanoi lohdutukseksi kun aloittelin järkkärikuvausta, että hänkin kantaa aina mukanaan järkkärin ohella pokkaria, että tulee matkalta ainakin jokunen varmasti hyvä kuva.

Järkkärillä on helppo tehdä virheitä, varsinkin kun itse pusailee säätöjen kanssa. Mutta kyllä sillä onnistuminen myös palkitsee hieman eri tavoin kuin pokkarilla tai kännykällä kuvia napsiessa. Jos rehellisiä ollaan, en tunne enää uusimpia pokkareita ja niiden ominaisuuksia, mutten jotenkin uskon linssin ja objektiivin voimaan. Uskon aukkoihin ja syväterävyyteen. Ja ennen kuin minulle toisin todistetaan väitän, että järjestelmäkameralla pystyy kuvaamaan monipuolisemmin kuin keveiden pokkarien tai kännykkäkameroiden kanssa.

Tämä oli alkupuhe. Ja nyt päästään otsikkoon.

Lähdin tänään kuvailemaan Otepään vanhalle hautausmaalle, itse itselleni antamana tehtävänäni etsiä syväterävyyttä kuviini - eli pelausta aukon ja suljinnopeuden kanssa . Päivä oli harmaa ja vähävaloinen. Joka taas vaati hieman lisää vääntöä objektiivilta ja sen valovoimalta.

Nämä kuvat on kaikki otettu vanhalla Canon 1000D-karvalakkijärkkärilläni. Objektiivina oli hieman kalliimpaa kalustoa: Canonin EF 70-200 mm 1:4 L USM. (Se halvin valkoinen teleobiska, mitä Canonilta löytyy).

Ja tässä tulosta - kommentoida saa!  En ala kuville antamaan erillisiä nimiä, nimeän ne vain numeroin, siltä varalta että joku haluaa sanoa jostain tietystä kuvasta jotain.

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuva 6

Kuva 7

Lähdin siis kuvausreissuun ajatuksena etsiä syväterävyyttä havainnoillistavia kuvia. Lopuksi kävi, kuten usein käy, että pelkkä kuvauksen vimma vei mennessään.

Ja kotiin tultua oli hyvä mieli! Ei siksi, että olisi onnistunut todistamaan mitään, vaan siksi, että sai napattua muutamaisen kuvan, johon itsekin oli tyytyväinen.

Jumalan Ilmestymisen kirkko Ilmjärvellä

Hellettä uhmaten lähdin tänään taas ajelulle, nyt lähiseuduille. Päämääränä oli vierailla Ilmjärven kirkolla ja käydä tarkistamassa mitä sen korjaustöille kuuluu. Viimeksi pysähdyin tällä kirkolla keväällä 2009, kun olin saanut vinkin, että sen pihamaalla kukkisivat jo sinivuokot.

Sinivuokoista ei arvatenkaan ollut heinäkuussa enää muistoakaan, mutta hautausmaalla, jonka kuvittelin olevan aika hylätty, kukkivat sitä kauniimmin varjo- ja päivänliljat.

Seuraa historia-osuus. Alla guuglailemalla saatua tietoa tästä komeasta ortodoksisesta kirkosta, joka on rakennettu luonnonkivistä ja joka sijaitsee n. 15 km päässä Otepäältä:

Valgamaan Ilmjärvelle perustettiin seurakunta vuonna 1848. Seurakunnan kirkko valmistui Ilmjärven kruununkartanon maille 1873 ja se vihittiin Jumalan Ilmestymisen (Teofania) muistolle. Kirkon pohjapiirros on ristinmuotoinen ja rakennuksessa on viisi tornia. Suuria kelloja on kellotornissa kaksi kappaletta, jotka molemmat ovat keisari Aleksanteri II:n lahjoittamia seurakunnalle. Kirkon valmistuessa seurakuntaan kuului 3000 jäsentä.

1944 kirkko kärsi pahoja vaurioita taisteluissa: kirkon tornit vaurioutuivat pahasti, katto putosi alas ja kirkon sisustus kärsi tulipalosta. 1979 kirkosta varastettiin kaikki arvokkaat kirkkokalusteet ja ikonit. Ilmeisesti roistoja ei koskaan saatu kiinni eikä tavaroita takaisin.

Ilmjärven kirkko on neuvostovuosien suhteen siinä mielessä erikoinen, että kirkkoa ei miehityksen aikana suljettu, vaan seurakunnan annettiin toimia. Joskin varojen puutteessa ei kirkkorakennusta kyetty kunnostamaan.

2007 aloitettiin kirkkorakennuksen kunnostustyö vesikaton rakentamisella. Kirkon kunnostustyöt jatkuvat.

Ilmeisesti rahat ovat sittemmin loppuneet - Viron ortodoksisella kirkolla menee muutenkin taloudellisesti heikosti -  sillä mitään muutoksia en huomannut kirkon suhteen sitten edellisen käyntini 2009.

Kirkon vierellä on hautausmaa. Kuljin portista sisään ja nautin kirkkomaan viileydestä.

Kuten olen blogissa kertonut, vierailen usein hautausmailla, uusilla ja vanhoilla, unohdetuilla ja usein vierailluilla. Älkää silti erehtykö pitämään minua synkkämielisenä, en minä kulje vanhoilla hautausmailla pohtimassa kuolemaa, ennemminkin pohdin siellä elämää. Elettyä ja tulevaa. Ja mietin ihmisiä, jotka lepäävät komeiden kivipaasien tai yksinkertaisten ristien alla. Luen nimiä, tutkin syntymä- ja kuolinvuosia. Vanhat hautausmaat ovat minusta yksinkertaisesti kiehtovia.

Kiertelin siis rauhallista kirkkomaata ja todella yllätyin. Vaikka kirkon korjaustyöt seisovat ja kirkon ikkunalaseja oli kivitetty, oli hautausmaa häkellyttävän hyvin hoidettu. Korkea kukkien peittämä kumpu kertoi, että hautausmaa on yhä seurakunnan käytössä.

Toinen minua hieman yllättävä havainto oli se, että vaikka kirkko ja sen hautausmaa ovat ortodoksiset, lähes kaikki nimet hautakivissä olivat perusvirolaisia. Olen tottunut Peipsin rantojen ortodoksisilla hautausmailla törmäämään venäläisiin nimiin ja kyrillisiin kirjaimiin.

Kaikkein useimmin kohtaamani sukunimi Ilmjärven pienellä siistillä hautausmaalla oli Laiva. Löysin kymmeniä eri Laivojen hautoja.

Kolme pikkutalvioiden peittämää Laiva-suvun hautaa.

Osa haudoista oli todella upeita ja hyvin hoidettuja - mikä oli yllättävää sillä niin kirkko kuin hautausmaa sijaitsee aika yksinäisessä paikassa, metsän keskellä

Tällaisella semi-historiallisella tunnelmapalalla siis lähestyn teitä tämän kuuman päivän iltana. Hautausmaalla oli viileää, ehkä kuvatkin tuovat helpotusta helteestä kärsiville lukijoille. Toivon niin.

Mitä on rajan takana?

Maanantai on mustavalkokuvien haastepäivä. Tämä on ensimmäinen mustavalkohaaste johon osallistun.

Viikon haaste on mysteeri. Ja haastetta asetellaan seuraavin sanoin: Tällä kertaa voit vastata haasteeseen joko kuvalla, joka itsessään on mystinen ja arvoituksellinen, tai sitten kuvalla jossa oleva kohde on suuri mysteeri, joko käyttöfunktioltaan tai muuten vaan "olemukseltaan".

--- jatkuu seuraavana päivänä ---

Kuvani ei ollut suoranainen arvoitus, tai omalla tavallaan ehkä oli, sittenkin.

Kuolema itsessään on suuri arvoitus, emme kukaan tiedä mitä rajan takana odottaa. Odotuksia on monia, olettamuksia, ja uskoa.

Palataan otsikon kysymykseen: sitä voi katsoa realistisemminkin.

Kuva on otettu tietenkin Virosta, tarkemmin sanottuna Kallasteelta, vanhalta hautausmaalta, jonne haudattu paljon vanhauskoisia ortodokseja. Kyse on siis ortodoksisen uskon tunnustajista, jotka muodostavat oman pienen sektion suuressa ortodoksiperheessä. Ainoana erotuksena, että vanhauskovaiset eivät ole olleet tervetulleita tähän perheeseen.

Vanhauskovaisten vainot alkoivat 1600-luvulla ja johtivat siihen, että useat lähtivät maanpakoon. Peipsin rannoilta löytyy useita vanhauskovaisten jälkeläisten kyliä, kuten Kolkja, Varnja ja Kallastekin.

Haudat sijaitsevat Peipsin reunamalla, ja nämä ristit katsovat yli järven, Venäjälle, joka siintää jossain kaukana horisontissa.

Miksi nämä kolme hautaa seisovat rannalla ja katsovat merelle? Onko kyse kalastajista, jotka kaipaavat järvelle, joka on suuri kuin meri? Vai onko kyse kotimaan kaipuusta? Kaipuusta jota on jatkunut vanhauskoisten monisataavuotisen historian ajan?

Näihin kysymyksiin en osaa antaa vastausta. Enkä kertoa mitä löytyy rajan takaa. 

Hiljaa seisovat ristit rannalla ja katsovat ulapalle. Ehkä nekin miettien: mitä on rajan takana. 

Kolme kultaista päivää

Vuosi näyttää toistavan edellistä. Kolme kultaista loppysyksyn päivää ja sitten sumua ja harmautta. Eilen paistoi vielä aurinko, nyt on maisema sumea ja harmaa.

Lähes päivälleen vuosi sitten oli samoin. Aurinko hehkui sinistäkin sinisemmältä taivaalta, puut värisivät upeassa väriloistossaan, kiihkeinä ja kuvauksellisina. Minä nautin ja, tietenkin, kuvasin.

Ja sitten taivas himmeni, aurinko lopetti paistamasta ja maisema sammui.

Ronja, tuo rakas koiraystäväni eli viimeiset aurinkopäivät kanssani. Ja viimeisen aurinkopäivän jälkeen sammui auringon myötä Ronjan elämänliekki, päivä oli 12.10.2009. Sen jälkeen alkoi sade ja harmaus, jota jatkui ennätyksellisen pitkään, lähes jouluun asti. Enkä nyt puhu tunteistani, vaan ilmasta. Vaikka voisin yhtä lailla puhua tunteistanikin.

Viime viikonloppuna vietimme Otepäällä, kuten ymmärtääkseni kaikkialla Virossa, käsittämättömän hienot kolme päivää ilmojen puolesta. Aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta ja luonto hehkui sen lämmössä hullun lailla.

Ja minä, tietenkin, kuvasin sitä.

Syksy ON niin upeaa aikaa, jo pelkästään sen tuoksut, puhumattakaan sen väreistä!. Syksy on mielentila, kiehtova ja haikea samanaikaisesti. Täynnä tunteita luopumisesta ja riemua luonnon viimeisestä vimmaisesta elämänpalosta.

Meillä oli siis viikonloppuna kolme komeaa kultaista päivää. Ja kolme päivää kiertelin Otepäällä ja kuvasin syksyn kultaa ja keltaista ikäänkuin tietäen, että nämä ovat viimeiset syksyn upeat päivät. Kameran kennolle tarttui runsaasti maatuvia maisemia, hehkuvaa taivasta ja epätoivoisen raivokasta keltaista sen kaikissa syyssävyissä.

Kuljeskellessani tutuissa syysmaisemissa muistelin Ronjaa, ja haikeana mietin miten mukavaa sen kanssa olisi vielä kerran, yhden syksyn tai vaikka vain yhden syyspäivän verran vaeltaa rapisevien lehtien peittämillä poluilla. Melkein jo näin miten se rauhallisen tasaisena vaeltaisi Murrumetsän metsäpolkua, hieman hitaasti, mutta arvokkaasti. Pysähdellen nuuskimaan mielenkiintoisia kortteita, oksia, lehtiä toivoen, että minä en huomaa, ettei se jaksa paljon lujempaa enää kulkeakaan ja tarvitsee tämän paussin.

Kyllä minä tiesin jo silloin, ja tiesi Ronjakin, että viime syksy oli viimeinen yhteinen syksymme.

Näissä hieman haikeissa ajatuksissa siis nautin Otepään kolmesta kultaisesta päivästä. Vaikka, totta puhuen, ei minulla metsässä ollut aikaa haikailuun. Siitä piti huolen Eräs, joka mennä viiletti keltaisissa pusikoissa niin etä metsä rahisi, heittäytyi elämän riemulla mutalampiin ja jaksoi iloita jokaisesta tielle eksyneestä puukarahkasta, jota piti ainakin tovi retuuttaa ja järsiä.

Latte on aurinko, joka ei sammu lokakuun sateidenkaan tultua.

Mutta nyt riittäköön tunteilu ja tunnelmointi. Haluan esitellä teille kolmen kultaisen päivän kuvat, jotka mielestäni eivät ole laisinkaan huonoja. Jos itse osaan omia kuviani arvostella mitenkään. Ainakin niissä on värejä, joita pian ei näe. Jo sen vuoksi suosittelen kuvien katsomista.

Aiheet ovat Harimäen tornista nähtyjä maisemia korkeuksista, kuvia Otepään kartanonpuistosta, kuvia vaahteroista talvikirkon luota, muutamainen kuva vanhalta Otepään hautausmaalta, tuolta suosikiltani. Ja lopuksi pari näpsyä kotipihalta.

Kuten sanottu, itse pidin kuvista, ja ne tuottivat minulle hyvää mieltä. Mikä oli pitkästä aikaan jotain uutta. Oli nimittäin pitkä tovi kun minusta tuntui, että olen kadottanut otteeni kuvaukseen, en enää pysty luomaan mitään uutta. Toistan itseäni. Teen suttua tai jo tuhat kertaa nähtyä.  Ja olin itse pettynyt jokaiseen otokseeni.

Näistä kuvista pidän itse, toisista enemmän kuin toisista. Kuvaus tuntui hyvältä eikä  jälkeen päin tarvinnut hävetä. Ehkä en olekaan menttänyt otettani. En tiedä. Toki mukana on monta mitäänsanomatontakin kuvaa, postikorttikamaa, mutta mielestäni mukana on myös jokunen kelpo otos!

Päättäkää te. Tässä niitä olisi, linkitettynä tällaisen nimen alle: Kolme kultaista päivää Otepäällä

176. valokuvatorstain haaste: Kellastuva

Kellastuvat muistot

kuin värit valokuvasta.

Piironginlaatikosta

katsoo seepiakasvoinen nainen.

Jonkun äiti, tytär. Varmaan.

Muutama muu kellastuva kuva tältä päivältä Valokuvatorstain teeman kunniaksi. Otettu Kambjan hautausmaalla, lähellä Otepäätä: